Kaikessa
hiljaisuudessa yritän niellä Jorin käsittämättömän käytöksen, jotta Väinö ei
huomaisi mitään. Iltapäivällä vien Väinön kaupungille syömään pitsaa, sillä en
jaksa laittaa ruokaa. Pitsoja odotellessamme selaan puhelintani. Jori on
poistanut eston lähettääkseen viestin, jossa hän esittää kuin risteilyn ja sen
jälkeiset tapahtumat olisivat mun vika. Olen korviani myöten täynnä tätä
paskaa, jota parisuhteeksikin kutsutaan. Tätäkö ne kaikki kauniit sanat siellä
Burger Kingissä tarkoittivat? Ne, joissa hän kertoi tehneensä väärin mua
kohtaan, olevansa pahoillaan teoistaan ja haluavansa hyvittää ne. Kaikki ne
puheet menettivät merkityksensä – alle viikossa.
”Parempi, että emme näe enää
koskaan”, vastaan hänelle ja laitan numeron estoon.
Jori ei luovuta, vaan koko
illan saan anonyymeistä viestisovelluksista viestejä. En edes tiennyt tällaisten
sovellusten olemassaolosta, enkä keksi mitä tehdä, jotta viestit loppuisivat.
”Emme voi erota ilman et sovitaan
asioista”, Jori kirjoittaa.
Totta, onhan hän mulle velkaakin kahdesta matkasta. Raha tuntuu tässä kohtaa kuitenkin täysin
toissijaiselta asialta, mutta Jorin väsytystaistelu tuottaa tulosta ja lopulta
suostun hänen pyyntöönsä tavata, jotta saamme ”selvittää asiat”. Jori ei halua,
että eroamme.
Illalla, Väinön nukkumaanmenon
jälkeen, Jori tulee luokseni. Kädet puuskassa istun sängylle, ja Jori istuu mua
vastapäätä keittiöstä hakemalleen tuolille. Yritän selittää kuinka hänen
käytöksensä risteilyllä ja seuraavana aamulla luonani olivat äärimmäisen kohtuutonta
ja loukkaavaa. Jori sen sijaan aloittaa raivokkaan syyttelyn. Juurta jaksaen
hän kertoo, kuinka surkea äiti olen ja epäonnistunut lapseni kasvatuksessa,
eikä hänellä siitä syystä kestä hermo kanssamme. Jorin arvostelu tuntuu
epäreilulta ja alan itkien väittämään vastaan.
”Mä oon hyvä äiti! Se on
täysin normaalia, että 5-vuotias kiukuttelee! Jos sä et sitä kestä, se ei ole
mun tai Väinön vika!” paasaan hänelle.
”Mul saattaa ehkä pikkasen
enemmän olla kokemusta asiasta, vaikka omia lapsia ei olekaan”, hän vastaa ylimielisenä.
Jorin halveksuva katse
tuomitsee mut epäonnistuneeksi naisena, äitinä ja ihmisenä.
”Miksi sä edes haluat olla mun
kanssa, jos mä kerta kaikkiaan oon susta niin paska ja epäonnistunut kaikessa?”
kysyn.
Pieni hymynkare käy Jorin
kasvoilla. Hänen silmänsä liukuvat arvioivasti vartalollani silmistä varpaisiin
ja takaisin silmiini. Tunnen itseni ahdistavan alastomaksi Jorin edessä, vaikka
mulla on vaatteet päällä. Rinnassani kylmää ja värisen taas.
”Kyllähän sää houkuttelisit
mua, mut en oikein tiiä miten tän jutun saisi toimimaan”, Jori toteaa
kalseasti.
”Oonko mä oikeasti sun
mielestä niin paska äiti?”
”On niitä parempiakin naitu.”
Hiljaisuus laskeutuu
huoneeseen. Päässäni pyörii ja rintaani ahdistaa. Olen täysin arvoton.
Katson haikeana parveketta, ja yhtäkkiä mieleni tekee sännätä sinne ja hypätä
alas. Mitä tahansa, jotta tämä painajainen loppuisi – jotta tämä kipu loppuisi.
Kesken ajatusteni Jori nousee
penkiltä ylös, ottaa sivupöydällä lepäävän kannettavan tietokoneeni käsiinsä ja
istahtaa lattialle se sylissään. Ilman mitään varoitusta, Jori kaivaa
taskustaan avainnippunsa, napsauttaa nipussa roikkuvan ruuvimeisselin auki ja
alkaa ruuvailla läppärin takakantta.
”Mitä helvettiä sä teet?” kivahdan hänelle.
”Otan omaisuuteni takaisin”, hän toteaa viileästi.
Jori oli kuukausia aikaisemmin
käyttänyt läppäriäni ollessaan luonani ja sanonut voivansa puhdistaa sitä ja yrittää
saada sen toimimaan nopeammin. Hän oli jo tuolloin saanut hervottoman
raivokohtauksen kaivettuaan koneelta vanhoja perhekuvia, joissa mä ja Mikko esiinnymme
yhdessä. En silti ymmärrä, mitä Jori tarkoittaa ”omaisuudellaan”. Ilmeisesti
hänen tekonsa ei ollutkaan niin vilpitön kuin hän antoi olettaa.
”Se on mun läppäri! Et
todellakaan ala sitä purkamaan!” huudan.
Jori jatkaa ruuvailuaan naama
pokerina kuin sanani olisivat ilmaa. Loikkaan sängyltä pois, tartun läppäristä
kiinni ja yritän kiskoa sen itselleni. Jori pudottaa
avainnippunsa käsistään ja alkaa repiä vastaan. Hänen silmänsä leimahtavat
liekkeihin.
”Päästä irti!” huudan taas.
Jorilla ei ole aikomustakaan
hellittää otettaan ja oma otteeni alkaa lipsua. Tätä hän ei multa veisi pois! Hän
oli vienyt jo omanarvontuntoni ja itsekunnioitukseni rippeet. Vedän kaikin
voimin, Jori vääntää toisella puolella – ja läppärin näyttö pamahtaa keskeltä
kahtia.
”Väkivaltainen!” hän äkkiä huudahtaa äänessään syvää inhoa,
irrottaa otteensa, nousee ylös ja syöksyy eteiseen lähteäkseen luotani pois.
Jään tuijottamaan tietokoneen
raatoa ja omia käsiäni. Sitten juoksen hätääntyneenä Jorin perään.
”Anteeksi!” huudan
hysteerisenä itkien. ”Älä kiltti lähde pois! Älä lähde! Mä en pysty tähän
samaan uudestaan! Mä en kestä, jos sä taas jätät mut yksin! Älä tee mulle tätä!”
anelen.
Jori kääntyy ja pälyilee mua
silmät kylmänä. Miksi ihmeessä mä anelen häntä? Mutta samalla olen niin
ahdistunut, että haluan vain kuolla pois. Olen varma, että hyppään parvekkeelta
alas, jos hän lähtee. En kestä enää, että hän aina vai lähtee, katoaa jonnekin
ja jättää mut selittämättömän hämmennyksen valtaan.
”Mä tarvitsen sua”, nyyhkin
hiljaa.
”Voin hetkeksi jäädä, mut kotio
mun täytyy mennä yöksi”, Jori sanoo kyllästyneen kuuloisena.
”Miksi? Miksi sä et voi jäädä
tänne yöksi?”
”Ethän sää pyytänyt mua
jäämään. Ei mulla oo tapana jäädä, jos ei erikseen pyydetä”, Jori vastaa
vahingoniloisena.
”Eihän mun ennenkään oo
tarvinnut erikseen pyytää. Ainahan sä oot jäänyt” soperran Jorin kädessä
epätoivoisesti roikkuen.
Vollotan ääneen ja hautaan
kasvot käsiini. Vyö rintakehäni ympärillä kiristyy ja vapisen. Sekavat
ajatukset risteilevät päässäni, ja lamaannuttava ahdistus valtaa koko kehoni.
Jori tarkkailee reaktiotani hiljaisena ja ilmeettömänä.
”Ja vaikka pyytäisitkin, ni
kaikki mun lääkkeet o kotona, ni en senkään takia voi”, hän jatkaa.
Helpotuksekseni Jori lopulta
heltyy, lupaa hakea lääkkeensä ja tulla luokseni yöksi. Hän takavarikoi
itselleen rikki menneen läppärini todeten, että parempi niin jotten sekopäänä saa
enempää vahinkoa aikaiseksi. En osaa hämmennykseltäni vastata hänelle mitään.
Jori lähtee, ja menen peiton alle makaamaan. Katson telkkaria ja pelkään,
ettei hän sittenkään tule takaisin. En tiedä kumpi yllättäisi mua enemmän.
Mutta Jori tulee kuin tuleekin
luokseni yöksi. Hän purkaa repustaan kasan johtoja, tabletin ja toelettilaukullisen
lääkkeitä. Ulkoilunsa jälkeen hän suhtautuu muhun yllättävän lempeästi – tai
ainakin lempeämmin kuin äsken. Otan yhden rauhoittavan, jonka työterveyslääkäri
mulle määräsi, käperryn Jorin kainaloon ja vaivun unettomaan uneen.
Jatkamme yhdessä ja hetken
aikaa kuvittelen, että meillä menee paremmin. Selittämätön ahdistus ei silti
jätä mua rauhaan. Iltaisin nukkumaan käydessä toivon, etten aamulla enää herää.
Aamulla herätessäni olen pettynyt, ettei kaikki ollutkaan vain pahaa unta.
Edessäni häämöttää myös se hetki, kun joutuisin kertomaan perheelleni meidän
palanneen takaisin yhteen. Taas. Miten ihmeessä mä sen tekisin? Moi, olen
taas sen miehen kanssa, joka on jo kahdesti pahoinpidellyt mut. Päätän,
että annan asian vielä olla. Nyt aion vain nauttia siitä, että olen saanut
elämäni rakkauden takaisin.
Työpäivän aikana saan Jorilta
viestin.
”Jos saatan toivoa, ni ettei
oikeudenkäyntiin tulisi yleisöä, sillä mua hävettää ny jo tarpeeksi paljon.
Oikeuteen se varmasti tulee menemään.”
”Ei välttämättä, koska sähän
kielsit kaiken.”
”Enhän kieltänyt. Mää myönsin
kaiken! Kerroin poliisille, psykiatrille ja työterveyslääkärille, et mää
pahoinpitelin sua. Kysy vaik itte, jos et usko.”
”No se tutkija sanoi
puhelimessa, että kielsit kaiken. Ei poliisi valehtele.”
”En tiiä siitä, mut mää oon
silti myöntänyt kaiken. Sää muistat väärin.”
Myöhemmin päivällä saan puhelun
sovittelutoimistolta, vaikka olin terottanut poliisille, etten halua
sovitteluun. Koska olemme palanneet Jorin kanssa yhteen, ja hänkin maanittelee
mua siihen, päätän suostua. Olen liian väsynyt vastustelemaan. Sitä paitsi ajatus
oikeudenkäynnistä kaiken tämän muun keskellä tuntuu liian raskaalta, enkä usko
että suhteemme sitä kestäisi. Jorikin sanoo, että suhteemme kannalta sovittelu
on parempi asia. Virkailija varaa ajan sovittelun ensikäynnille kuukauden
päähän.
Hiljalleen elämä vaikuttaa
normalisoituvan ja elämme arkea yhdessä pienenä perheenä. Viikonloppuna käymme
laavulla paistamassa makkaraa. Puut ovat hiirenkorvilla ja luonto herää
henkiin. Yritän ammentaa elottomaan kehooni voimaa metsästä. Jori pyytää mua
ajamaan auton hänen osoittamalleen laavulle. Ajan hitaasti eteenpäin
huonokuntoista hiekkatietä. Jori sättii vieressäni, sillä en aja tarpeeksi
hiljaa, vaikka ykkösvaihteella ei enää hiljempaa pääsekään. Mitä enemmän Jori arvostelee
ajamistani, sitä huonommaksi ajotaitoni muuttuu. Talven jäljiltä tiellä on
syvät urat ja suuria kiviä siellä täällä. Lähellä määränpäätämme auton pohjaan
sinkoutuu kivi.
”Voi vittu!” Jori ärähtää
raivoissaan ja käskee pysäyttämään auton.
Hän hyppää autosta pois, repäisee
kuskinpuoleisen oven auki, käskee mut pihalle ja siirtyy itse kuljettajan
paikalle. Perillä Jori kiertelee autoa ympäri, kumartelee kurkkimaan sen alle
ja yrittää selvittää, tuliko kiveniskusta vahinkoa.
”Parempi oliskin, ettei auton alla oo öljylätäkköä, ko palataan takaisin”, hän uhoaa ja hirviö pilkahtaa hänen silmäkulmassaan.
Nielaisen hermostuneena.
Laavulle johtaa kapea polku.
Perillä Jori aloittaa polttopuiden pilkkomisen ja käskee mua valmistelemaan
nuotion. Teen työtä käskettynä ja kerään syliini Jorin pilkkomia klapeja. Kasaan
puut kivikehän keskelle, ja etsiskelen tulentekovälineitä.
”Mitä etsit?” Jori kysyy.
Hän kaivaa laukustaan sytkärin,
muttei anna sitä mulle, vaan ryhtyy arvioimaan tekemääni nuotion alkua. Jori
astuu nuotion luokse, purkaa puukeon ja rakentaa sen uusiksi.
”Kannattais sunkin joskus
opetella tekemään nuotio”, hän toteaa suureellisesti huokaisten.
Pian nuotio roihuaa ja
paistamme makkaroitamme. Istun Väinön kanssa vieretysten laavun laverin
reunalla. Iltapäivän aurinko paistaa kauniisti korkeiden mäntyjen lomasta. Nuotion
toisella puolella Jori ottaa meistä kuvaa.
”Hymyile ny vähän”, hän
komentaa.
Yritän asetella kasvoilleni
hymyä, mutta se tuntuu vaikealta – ihan kuin olisin unohtanut, kuinka se
tapahtuu. Jori lähettää ottamansa kuvat puhelimeeni. Näytän surkealta siinä
laavun reunalla istuessani, päällä oranssi ulkoilutakki ja hiukset letillä.
Palaamme takaisin autolle ja ahdistuneena
rukoilen, ettei auton alta löytyisi mitään. Iso kivi vierähtää sydämeltäni, kun
mustaa lätäkköä ei näy. Jori toteaa että saan kiittää onneani ja ajaa varmuuden
vuoksi itse kotiin.
Seuraavana päivänä työpaikan kahvihuoneessa luen Jorin lähettämiä viestejä. Viesteissä on listattuna
psykiatristen hoitopaikkojen yhteystietoja.
”Mää oon vakavasti sitä
mieltä, et sun kannattais ottaa noihin yhteyttä. Ei millään pahalla, mut oot
sekaisin.”
Tuijotan puhelimen näyttöä ja pääni
lyö tyhjää. Ehkä olenkin. Kuka tervejärkinen muka rikkoo oman tietokoneensa ja
juo itselleen alkoholimyrkytyksen? Jos mä en olisi näin sekaisin, Jorin ei
olisi tarvinnut koskaan pahoinpidellä mua; niinhän hän aina sanoo.
Mikko
noutaa Väinön luokseen ja mä menen Jorille yöksi. Nukkumaanmenon kynnyksellä Jori
valitsee tabletista elokuvan, ja katsomme sitä yhdessä. Makaan kyljelläni Jorin
lusikassa. Oloni on raukea, ja kumpikin meistä on nukahtaa.
Elokuva loppuu. Jori kysyy
voiko hän katsoa vielä jotain uniohjelmaa tabletilta, ja mulle se sopii. Olen
niin väsynyt ja oloni on niin mukava, että nukahtaisin vaikka
ympärilläni pauhaisi disko.
”Voidaanko vaihtaa paikkoja?”
hän kysyy.
”Mulla on niin hyvä olla tässä”,
vastaan puolinukuksissa.
Jori nousee ylös, käy vessassa
ja palaa takaisin sängyn luo.
”Voitko ny painua vittuun
siitä!” hän ärähtää kovaan ääneen.
Säikähdän, ja sitten mulkoilen
häntä loukkaantuneena. Mikä oikeus hänellä on puhua mulle noin?
”Niin, kuuluuko?” hän jatkaa äyskimistään.
Mua ei väsytä enää yhtään.
Tuijotan häntä hetken, sitten
siirryn toiselle puolelle sänkyä ja käännä selkäni. Sisälläni kiehuu. Mun ei
tarvitse sietää tuollaista. Ei enää. Ei enää koskaan. Mulle ei puhuta noin.
Hänellä ei ole enää lupaa puhua mulle tuolla tavalla. Ei kaiken sen jälkeen,
mitä hän mulle on tehnyt. Hänellä ei ole oikeutta käyttäytyä noin!
Viha laajenee sisälläni. Käännyn ympäri ja alan huutamaan. Huudan Jorille,
minkä keuhkoistani jaksan. En edes tiedä, mitä hänelle huudan – huudan vain,
kun en muutakaan osaa. Nousen ylös ja ilmoitan painuvani helvettiin hänen luotaan.
”Mä en jaksa tätä! Tää on aina
vaan tätä samaa paskaa!” kiljun hänelle.
Kerään tavaroitani ja Jori
säntää ihmeissään luokseni.
”Mitä
helvettiä sää ny touhuat? Tuoko o sun ratkaisu kaikkeen? Heti, jos tulee
vaikeaa, ni lähdet? Etkö yhtään ajattele, miltä se musta tuntuu?”
Ai mä olen muka se, joka
aina lähtee, kun tulee vaikeaa? Paiskon tavarani seinään. Voimakas halu
kuolla ottaa mut valtaansa. Mitä tahansa, että tämä loppuu, mitä tahansa.
”Mä en jaksa enää”, totean
lannistuneena ja lyhistyn maahan itkemään.
Järki palautuu hitaasti
päähäni ja palaan takaisin sänkyyn. Mikä mua vaivaa? Ehkä Jori on oikeassa.
Ehkä olenkin sekaisin päästäni. Ehkä tarvitsenkin hoitoa. Ei kukaan
tervejärkinen saa tällaisia kohtauksia.
Heti seuraavana päivänä otan
yhteyttä työterveyspsykologiin. Kerron siitä Jorille, ja lupaan hoitaa itseni
kuntoon. Nyt olen täysin vakuuttunut siitä, että kaikki ongelmamme suhteessamme
johtuvat musta. Olen vain liian sekaisin, sitä se on.
Psykologin vastaanottoaika
koittaa ja Jori ystävällisesti kuskaa mut sinne. Psykologi kutsuu mut käytävältä
nimeltä ja sulkeudumme toimistoon. Se ei eroa lääkärin vastaanotosta muuten
kuin että psykologilla ei ole valkoista lääkärintakkia päällään. Istahdan
viisikymppisen kiharapäisen täti-ihmisen eteen. Tädillä on käsissään
muistilehtiö ja kynä, ja hän tapittaa mua uteliaan ystävällisesti. En tiedä
mistä aloittaisin, ja kiemurtelen tuolilla syvästi ahdistuneena.
”Meillä on parisuhteessa
vakavia ongelmia, ja tarvitsen apua omaan käytökseeni. Mä sain sellaisen
kohtauksen, että vaan huudan täysiä kumppanilleni.”
Täti pyytää kertomaan alusta
asti kaiken. Kertomukseni edetessä hänen ilmeensä vaihtuu uteliaasta järkytykseen,
kun kuvailen tarkasti pahoinpitelyt, tapahtumat kylpyhuoneen lattialla, Jorin
raivokohtaukset, haukkumiset, katoamistemput ja kuukausien pelossa elämiseni. Lopulta
emme puhukaan mun sekopäisyydestä, vaan Jorin väkivaltaisuudesta. Kolme varttia kuluu
nopeasti ja sovimme uuden ajan.
Jori odottaa ulkona autossaan.
Kun istahdan pelkääjän paikalle, hän kyselee miten meni ja mistä puhuimme.
”Ihan hyvin meni”, vastaan
poliittisesti.