"Tämä on kuin murha, josta jää henkiin."
-Tuntematon
* * *
Loikin porraskäytävää ylös kohti pukuhuonetta. Torstai-iltapäivän valo siivilöityy korkean ikkunan läpi ja levittäytyy laminaattilattialle. Käytävän tuoksu tuo mieleeni hotellien pitkät, kokolattiamatoilla vuoratut käytävät. Tuoksu on jollain tavalla lohdullinen; se muistuttaa mua lapsuuden huolettomista hiihtolomista.
Peltinen pukukaappi rämisee avautuessaan. Vaihdan sairaanhoitajan laivastonsinisen asun farkkuihin ja mustaan neuleeseen. Heitän työkengät kaapin alle ja sujautan jalkoihini mustat nilkkurit. Peilin edessä pöyhin tukkaani, joka on liiskaantunut päätäni myöten oltuaan koko päivän leikkausmyssyn alla.
Oikaisen pääoville sairaalan läpi. Siellä täällä odotustuoleissa istuu yksittäisiä potilaita odottamassa vuoroaan vastaanotoille. Kuvantamisen edessä vanha, kuihtunut mies makaa yksin sairaalavuoteellaan ja seuraa katseellaan, kun harpon ohi.
Ulkona lämmin sää pitää otteessaan, vaikka on jo syyskuu. Yhdessä muiden aamuvuorolaisten kanssa purkaudun sairaalasta ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Aurinko häikäisee asfaltin pinnalta, sillä tuore sadekuuro on valanut tielle peilin. Kaivan repustani aurinkolasit ja imen keuhkoni täyteen raikasta ilmaa. Ympärillä syystuuli kahisuttaa jo kellastuneiden puiden lehtiä.
Hyppään bussiin, ja matkaan sillä tapani mukaan Pirkkalaan. Oma kotini on Tampereen Hervannassa, mutta meillä on Jorin kanssa sanaton sopimus, että lapsivapaat viikot viettäisimme hänen luonaan. Kun Väinö on mun luona, meillä ei ole mahdollisuutta nähdä kuin salaa. Iltaisin laitan Väinön nukkumaan, ja yleensä tunti siitä eteisestä kuuluu vaimea koputus ja Jori hiipii sisään. Aamulla Jori häipyy vähin äänin ennen kuin Väinö ennättää herätä.
Totta puhuakseni mä en ole järjestelyyn lainkaan tyytyväinen, mutta Jori ei ollut antanut vaihtoehtoja. Nielaisen kurkkuuni nousevan palan, kun muistelen iltaa, jolloin keskustelimme aiheesta. Tai ei sitä voinut keskusteluksi sanoa. Jori käytännössä vain ilmoitti, että näin nyt tehdään. My way or highway – niin se oli meidän välillämme aina ollut.
Järjestely tuntui jo silloin järjettömältä ja väärältä. Tiesin, etten voisi suostua Jorin vaatimukseen ja samalla se tietäisi parisuhteemme loppua. Ajatus suhteemme loppumisesta sai aikaan niin sietämättömän tuskan, että purskahdin holtittomaan itkuun. Väinö kuuluu elämääni – hän on elämäni – ja parisuhteen olisi mukauduttava siihen, ei elämäni parisuhteeseen.
”Väinö on mulle ko oma lapsi”, Jori silloinkin sanoi mulle, mutta näinkö hän omia lapsiaan kohtelisi?
Jori ei pidä siitä, että itken. Hän vihaa sitä, ja tiedän sen varsin hyvin. Mutta tuolloinkaan en pystynyt lopettamaan räkäistä itkuani, vaikka hän huusi ja käski: ”Lopeta se vitun ähkiminen!”
Yritin todella. Jorin mielestä en yrittänyt tarpeeksi lujaa, sillä nyyhkytyksestäni kimpaantuneena hän harppoi luokseni ja iski käsillään rintakehääni. Iskun voimasta lensin selälleni. Jori kaappasi käsietäisyydellä olleen tyynyn kouraansa ja hakkasi sillä kasvojani, kuin olisi yrittänyt tappaa jotain hyvin iljettävää, joka on tunkeutunut viemäriaukosta sisälle.
”Nyt se turpa kiinni!”, hän sähisi hampaidensa välistä itkuisia kasvojani pahoinpidellen.
En ollut sen illan jälkeen uskaltanut ottaa asiaa enää puheeksi. Jori osasi tehdä erityisen selväksi, milloin jostakin aiheesta ei ollut lupa puhu hänen kanssaan. Mulla ei ollut sananvaltaa siihen, sillä hän tiesi paremmin.
Työnnän muiston yhtä nopeasti syrjään kuin se päähäni eksyi. Muisto tuo mukanaan ennen kokemattomia tunteita, joita en osaa käsitellä, enkä edes halua yrittää. Itsensä päästää helpommalla, kun on vain ajattelematta asiaa. Voisin teeskennellä, ettei mitään ollut koskaan tapahtunutkaan.
Teeskentelyn olin sitä paitsi oppinut olevan tehokkain tapa, jolla sain pelattua meille seesteisiä kausia. Tässä pelissä en tosin ole erityisen hyvä, sillä juuri kun aloin saamaan säännöistä kiinni, Jori oli niitä jälleen mielivaltaisesti muuttanut. Välillä musta tuntuu kuin mun pitäisi osata lukea hänen ajatuksiaan, ja kun epäonnistuin (tietenkin), raivokohtaus oli kahta kauheampi.
Yleensä Jori pysyy tyytyväisenä, jos esitän iloista, mutta olen liian heikko, sillä en jaksa pitää naamaria ylläni kuin korkeintaan pari viikkoa kerrallaan.
Nyt meillä on kuitenkin ollut taas yksi seesteinen kausi, joten mun paranee olla vain tyytyväinen. Jaksan edelleen valaa toivoa itseeni, että aikaisemmat vaikeudet ovat mennyttä ja uusi sivu kirjassa nyt lopullisesti käännetty. Ehkä Jori kuitenkin tietää mua paremmin. Niinhän hän aina sanoi: “Mää oon sua kymmenen vuotta vanhempi, joten mää tierän.”
Mä olen vain naiivi, typerä tyttö. Miten mä voisinkaan ymmärtää.
Silmät lasittuneina tuijotan bussin ikkunasta ulos ja havahdun ajatuksistani, kun bussi saavuttaa Nuolialan. Hyppään bussista ulos ja huikkaan lennosta kuskille kiitokset. En ole täältä kotoisin, joten Tampereella liikkuminen ei vielä tule selkäytimestä. Muutin Tampereelle sen jälkeen, kun tapasin Jorin. Mun äiti, isäpuoli ja sisko asuvat myös Tampereella, joten päätös muuttaa oli muutenkin helppo.
Kävelen pysäkiltä muutaman sadan metrin matkan tutun kerrostalon pihaan. Kerrostalo on tyypillinen suomalainen 60-luvun lopulla rakennettu vaaleanharmaa elementtirakennus. Tummanruskeat katteet ja sään pieksemät seinärappaukset tekevät rakennuksesta luotaantyöntävän näköisen, sillä talo kaipaisi kipeästi julkisivuremonttia. Loukonlahden ranta on tosin vain kiven heiton päästä talolta. Järven läheisyys on lapsuudesta tuttu elementti ja veden läheisyys edustaa mulle turvaa.
Astun rappukäytävään, hypin rappuset kaksi askelmaa kerralla ylös ensimmäiseen kerrokseen ja pirautan ovikelloa. Jori avaa oven ja suukottaa tervehdykseksi. Vedän kuulokkeet pois korviltani ja sammutan musiikin.
”Miten menee, beibe?”
Jori ei jää kuuntelemaan vastaustani, vaan kääntyy jo kannoiltaan kohti makuuhuonetta.
Syömme iltaruoan yhdessä ja juttelemme päivän kuulumiset. Tottuneesti tunnustelen Jorin tämänhetkistä mielialaa ja rentoudun, kun totean sen olevan välitön.
Jori kuuntelee puhettani tarkkaavaisena ja hänen katseessaan on lämpöä, jonka tulkitsen rakkaudeksi. Tuota katsetta näen nykyään enää harvoin, mutta – ja ehkä juuri siitä syystä − olen jäänyt koukkuun siihen.
Olen aina ollut meistä puheliaampi osapuoli, mutta viime aikoina olen ollut enimmäkseen omissa ajatuksissani. Jori sen takia usein kyseleekin, onko kaikki hyvin. Kysymys on paradoksi, sillä oikeastihan mulla ei ole lupa vastata siihen mitään muuta kuin ”on kaikki hyvin”. Ja yleensä, kun hän sen kysyy, mulla ei todellakaan ole kaikki hyvin.
Epäilen, että Jori aistii tunteeni ja osaa ajoittaa kysymyksensä juuri oikeaan kohtaan – kun olin haavoittuvimmillani. Näennäisesti hyvätahtoinen kysymys on todellisuudessa ansa. Välillä lankesin siihen, kun olin liian varomaton tai otteeni pelistä lipsui.
Iltapalan ja suihku jälkeen lepäilemme sängyllä vierekkäin, yövaatteet jo päällämme. Oloni on raukea ja päivän jäljiltä väsynyt. Rakastan työtäni, mutta intensiivisyydellään se uuvuttaa. Jori hyväilee selkääni ja työntää kätensä toppini alle. Jalkaterällään hän hivelee säärtäni, ja se juoksuttaa kylmät väreet iholleni. Hänen tapansa koskettaa oli yksi asia, johon Jorissa rakastuin. Telkkaria katsellessamme hän aina hiveli jalallaan sääriäni ja nukkumaan käydessä silitti tukkaani. Rakastin sitä. Tosin, kuten rakastava katsekin, myös tätä herkkua oli tarjolla enää harvoin ja silloinkin yleensä, kun hän halusi seksiä.
Jorin käsi liukuu pakaralleni. Hänen huulensa löytävät kaulani, ja kädellään hän vetää toppini kaula-aukkoa alaspäin paljastaen rintani. Koskettelen Jorin boksereita ja tunnen hänen kovan kullinsa. Jori riisuu vikkelästi housunsa ja nousee päälleni. Synkronoituneena Jorin liikkeisiin, käännyn selälleni. Silitän kädelläni Jorin niskaa ja selkää. Vedän hänen kasvonsa lähemmäs omiani ja suutelen hänen huuliaan, korvanlehteään ja kaulaa. Jori sujauttaa kätensä pikkuhousuihini ja pyörittelee sormellaan kostunutta klitoristani. Vedän housut pois jalastani, ja Jori työntyy sisääni. Jori nostaa jalkani hartioillensa ja aloittaa rytmikkään liikehdinnän. Hän sulkee silmänsä orgasmin tuomasta nautinnosta ja huokaisee syvään. Värähdän, kun kulli vetäytyy ulos.
Jori lakoaa viereeni ja maistelee rintojani. Kätensä hän vie jalkojeni väliin.
Otan kädestä hellästi kiinni.
”En tarvitse enempää, rakas”, sanon lempeästi.
Mua väsyttää jo kovasti, ja tunnen, että tuskin pystyn laukeamaan tänään. Sanani muuttavat Jorin vihreät silmät mustiksi, mutta olen liian väsynyt kiinnittääkseni siihen huomiota.
Jori töksäyttää kimeästi: ”No mikä ny on?”
”Ei mikään, mä sain jo riittävästi”, vastaan epävarmasti, aistien muuttuneen tunnelman.
Yritän vaikuttaa huolettomalta, mutta ääneni jää kurkkuuni kiinni. Kehoni aistii vaaran. Jorin kasvot muuttuvat oudonnäköisiksi, ja hänen katseensa lävistää mut. Se rakastava katse on enää muisto vain.
”Ni, mikä on, ko ei kelpaa?” hän jatkaa.
Turhaudun Jorin tivailuun, sillä haluaisin jo nukkumaan.
”No säkin vaikutat jo väsyneeltä”, vastaan huolimattomasti.
Kuin sähköiskun saaneena, Jori ponnahtaa sängyltä ylös. Hänen katseensa on tulta täynnä, ja seinät kumisevat mylvinnästä:
”Noni, taasko mää oon tehny jotain huonosti? Mitä vittua mää ny tein väärin?”
Myrskypilvet vyöryvät yllemme. Kiroan omaa varomattomuuttani. Kuinka mä en tajunnut. Mun olisi pitänyt tajuta.
”En mä sitä tarkoittanut”, yritän sopertaa ääni jo kuiskaukseksi särkyneenä,
mutta on liian myöhäistä.
”Saatanan ämmä, ko sulle ei mikään kelpaa!”
Jorin punakat kasvot heiluvat yläpuolellani, ja hän huutaa raivon vallassa. Vaistomaisesti vedän kädet suojakseni. Sydämeni tuntuu repeytyvän rinnasta ulos. Makaan alastomana ja avuttomana ja kuuntelen, kun Jori haukkuu mua. Miten vastenmielinen ämmä hänestä olenkaan. Pelko ja nöyryytys purkautuvat kyyneleiksi silmiini. Jorin huuto sattuu korviini. En mahda mitään, vaan alan itkeä. Itkuni on bensaa Jorin raivoon.
Mun on päästävä täältä pois. Lähde! Nyt heti!
Pelon myötä primitiivireaktiot ottavat kehoni valtaansa. Nousen sängystä ylös ja siirryn rivakasti toiselle puolelle huonetta vaatekasani luo. Alan järjestelemään vaatteitani pukeakseni ne päälleni. Hirviöksi muuttunut Jori syöksyy luokseni, repii vaatteet käsistäni, viskoo ne pitkin huonetta ja tarttuu käsistäni kiinni.
”Nytkö aiot sitten vaa lähteä? Etkö saatanan huora muuta osaa!”
Sylki roiskuu naamalleni, kun hirviö huutaa vasten kasvojani ja ravistelee kehoani kuin sanojaan korostaakseen. Suljen silmäni. Sormet pureutuvat yhä tiukemmin nahkaani kiinni.
”Säähän et vittu lähde mihinkään!”
Jori tarttuu olkavarsistani kiinni, raahaa ruumiini takaisin sängylle ja heittää sinne. Pääni retkahtaa, kun tömähdän patjalle. Vaistomaisesti yritän nousta ylös, mutta Jori tönäisee mut takaisin makuulleni. Pelkoni yltyy ja itkuni sitä mukaan.
”Lopeta!” saan soperrettua, mutta hirviötä se ei pysäytä.
Yritän taas nousta, mutta Jori istuu hajareisin päälleni ja painaa käsivarteni sänkyyn kiinni. En kuule muuta kuin oman huutoitkuni ja Jorin raivokkaan mylvinnän. En saa hänen sanoistaan enää selvää. Maailma ympäriltämme on kadonnut ja katseeni sokaistunut kyynelistä. Rimpuilen Jorin otetta vastaan, mutta mitä enemmän rimpuilen, sitä kovempaa hänen kouransa pureutuvat lihaani kiinni.
”Yritä käyttäytyä, sää oot ko viisvuotias!” hän sähisee mielipuolisena.
Sanojensa myötä hän tarttuu toisella kädellä kasvoistani kiinni ja toisen käden sormet kietoo kaulani ympärille. Kaulavaltimoni jyskyttävät Jorin kättä vasten. Räkäni tursuaa hänen sormiensa välistä kouran likistäessä päätäni patjaa vasten. Henkeni salpaantuu, ja samalla sekunnilla lamaannun. Kuin kohtalonsa hyväksynyt saalis, jään paikalleni makaamaan enkä taistele enää. Tähdet tanssivat näkökentässäni veren virtauksen estyessä aivoihini.
Tässä se nyt oli.