Jään töistä
pois keksityn syyn varjolla. Oloni on levoton ja hajanainen. Pilkkaava nauru
raikaa ympärilläni: ”Kukaan ei voisi sua rakastaa. Kaikilla on parempi ilman
sua. Kuole pois ruma possu.” Jori tulee illalla luokseni vain, koska puhelimessa
uhkaan tappaa itseni. Olen viimein alentunut hänen tasolle. Asetumme vierekkäin
sängylle katsomaan telkkaria. Mulla on tunne, ettei kumpikaan edes katso sitä. Yritän
halata Joria, mutta hän ei vastaa halaukseeni. Haluan pelkästään, että kaikki
kääntyisi parhain päin.
”Ei tästä tuu mitään!” Jori
huudahtaa ja ponkaisee sängyltä ylös.
”Tuleepas. Kunhan väkivalta
loppuu. Yhtä ainuttakaan kertaa ei saa enää olla.”
”En mää pysty siihen!”
”Sä et pysty siihen, ettet
enää koskaan pahoinpitele mua?”
”Mää en pysty hallitsemaan omia tunteitani! Oothan sää sen ittekki nähnyt! Seuraavaksi mää puukotan sua!”
”Etkä puukota”, vastaan
itkien.
”Etkö sää ymmärrä? Mää tässä joudun
kärsimään! Mulla o terveysongelmani, ja lisäksi joudun kantamaan mukanani tekoni
ja sen, et menetän elämäni rakkauden. Enkä mää en jaksa tätä painetta, ko sää
vaadit multa niin paljon!”
”Mä en ole vaatinut sulta
mitään muuta kuin väkivallan loppumista!”
”Mää en koskaan halunnut
mitään tällaista”, Jori puhisee.
Hän kävelee edes takaisin
edessäni ja mä itken sängyllä. Vieläkin haluan ja toivon, että Jori ymmärtäisi.
Miksi hän ei ole pahoillaan? Haluan vain, että kaikki muuttuu hyväksi; että kaikki
tämä olisi ollut vain pahaa unta. Tämä ei ole totta.
”Mikä se eilinenkin oli? Mä itken
sun luona – sun rakastama ihminen itkee sun edessä – etkä sä tee mitään. Sä
vaan siivoat ja oot kuin en edes olisi siinä”, sanon.
”Mitä mun olisi sitten pitänyt
tehdä?”
”No vaikka lohduttaa!”
”Mää yritin vaa pitää itteni
kasassa, ettei lähde taas lapasesta!”
”Lapasesta? Ai sun teki mieli
silloinkin pahoinpidellä mua? Miksi? Miksi sä oot väkivaltainen? Miksi sä teet
mulle tätä? Miksi sä et kykene rakastamaan mua?”
”Koska mää en pysty tähän! Sää
oot paskaa! Mun elämä oli hyvin ennen sua! Mää en edes halunnut sua! Sää
pilasit kaiken! Haluutko, että puukotan sua! Sitäkö sää haluat?” Jori raivoaa.
”Miksi sä vihaat mua niin
paljon? Mitä mä koskaan oon sulle tehnyt väärin?”
”Ei se ole sitä. Mää oon niin
sairas. Ymmärrätkö. Ei se auta, vaikka vaihtaisin naista. Ei se auta, vaikka
muuttuisin homoksi. Samat ongelmat mulla olisi silti. Mää käyn koko ajan
ylikierroksilla; öisin en saa nukuttua ja päivisin oon sekaisin. Pystyn
rentoutumaan vaa oluella, muutoin oon jatkuvasti kireänä. Sehän se tästä vielä
puuttuisi, et musta tulee alkoholisti, niinko faijasta.”
”Siitä tuskin on apua, että
iltaisin vedät unilääkkeitä, rauhoittavia ja kaljaa, ja päivisin nikotiinia ja
kofeiinitabletteja”, totean hiljaa.
Jori jatkaa raivoamistaan ja
itkemiseni kiihdyttää sitä. Vollotan ääneen sydänjuurista saakka kumpuavaa kipuani.
Jori menettää malttinsa ulvomiseeni ja iskee nyrkillään pääni viereen, niin
että patja kumahtaa. Hätkähdän, mutta itkuni vain yltyy, toisin kuin Jori ehkä
toivoi.
Jori poistuu sängyltä, mutta
palaa heti takaisin. Häneltä joululahjaksi saamani keraamiveitsen valkoinen
terä vapisee silmieni edessä. Se on setin keskimmäinen veitsi – tunnistan sen
kirkkaanpunaisesta kahvastaan. Kavahdan kauemmaksi ja sydämeni on pysähtyä
pelosta.
”Noni! Kato ny! Heti meinaa
lähteä käsistä! Mää en hallitte itteäni!” Jori ulvahtaa ja ottaa askeleen
kauemmaksi.
Ennen kuin mieleni on edes
käsittänyt mitä tapahtui, kehoni on ottanut tilanteen haltuun, ponnahdan
sängystä ylös ja juoksen vessaan. Pakenemistani seuraa tömisevät askeleet.
Vedän ovea kiinni, mutta tällä kertaa Jorin käsi on nopeampi. Hän vetää ovea
ulospäin, mä sisään. Jostain saan eläimellistä voimaa vetää kovempaa, ovi
naksahtaa kiinni, ja juuri ja juuri saan käännettyä oven lukkoon. Sydämeni
takoo hurjana pilkkopimeässä vessassa, valokatkaisimen jäätyä ulkopuolelle.
Jori rämpyttää kahvaa ja hakkaa ovea. Sitten hiljenee, ulko-ovi käy ja Jori
katoaa asunnosta ulos.
Täysin järkeni menettäneenä juoksen
Jorin perään. Syksyn sateinen pimeys luo painostavan mustan ympärilleen.
Katulamppujen valo heijastuu märältä asvaltilta. Päälläni on vain toppi ja
mustat pitsialushousut, mutta en välitä. Juoksen paljain jaloin mäkeä alas,
kunnes saavutan parkkipaikan. Joria ei näy missään. Eihän hänen pitänyt pystyä
ajamaan autollaan. Miten hän näin nopeasti ehti karkuun? Lyyhistyn keskelle
parkkipaikkaa ja huudan ääneen tuskaani ulos. Märkä asvaltti pureutuu sääriini
ja kämmeniini ja kylmettää kehoni.
Nujerrettuna palaan takaisin
sisälle. Jalkateräni ovat kohmeessa kylmällä asvaltilla kävelystä. En saa
ajatuksistani mitään otetta. Itken ääneen ja pälyilen hädissäni ympärilleni.
Tuska sisälläni on sietämätön. Mä en ole minkään arvoinen. Mä en ole mitään.
Kaikilla olisi parempi ilman mua. Edes Väinön ajattelu ei enää auta.
Hänelläkin olisi parempi ilman mua. Hänellä olisi parempi Mikon kanssa. Mähän
olen äitinäkin täysin epäonnistunut. Sitähän se Jorikin jatkuvasti mulle
jankkasi. Kukaan ei voi auttaa mua. Kukaan ei edes tiedä. Kukaan ei tiedä, että
olen hänen kanssaan. En voisi kertoa. Miten mä voisin? Tämä on oma vikani. Mä
pilasin kaiken; oma elämäni ja Väinön elämän. Puristelen käsieni ihoa, raavin
rintakehääni ja yritän hädissäni etsiä ulospääsyä tilanteestani, mutta
ympärilläni on vankat, sysimustat muurit, jotka kasvavat korkeutta niin, että
ne pian peittää valon. Ympärilläni on pelkkää pimeyttä. Vartaloni on tulessa.
Sattuu. Sattuu niin paljon. Rintakehäni halkeaa ja ihoni sulaa pois. Tarvitsen
kipulääkettä.
Säntään lääkekaapille ja
heittelen sen sisällön pöydälle. Löydän rauhoittavia, joita lääkäri silloin
määräsi mulle. Panacod-liuskoja muutaman vuoden takaisen leikkauksen jäljiltä.
Myös Jorin lääkkeitä on unohtunut luokseni: Tenoxia, Sirdaludia ja lisää Panacodeja.
Tärisevin käsin painelen liuskoista tabletit ja kapselit pois, kaadan purkkien
pohjat pöydälle ja määrätietoisesti nielen kaiken. Huuhtelen kaiken varmuuden
vuoksi vielä vuosia sitten tuliaisiksi saamalla ouzolla, joka on pölyttynyt
kaapissa. Päässäni pyörii ja laskeudun makuuhuoneen lattialle makaamaan. Nyt
tämä kipu vihdoin loppuu.
***
Kirkas valkeus häikäisee
kipeästi ja rutistan silmiäni kiinni. Olenko kuollut? Olenko taivaassa? Mutta miksi
mulla on sitten näin paha olo?
Korvissani kohisee ja kuulen
ääniä, mutta en saa selvää, mistä ympärilläni häärivät hahmot puhuvat. Oksennusrefleksi
räväyttää silmäni auki, kun kurkkuuni tunkeutuu jotain. Kakoan voimakkaasti, ja
pimeys peittää hahmot jälleen allensa.
Vieressäni
puhutaan hiljaa. Koitan avata silmiäni, mutta ne ovat raskaat. Pimeyteen
vajoaminen on helpompaa.
Hitaasti maailma ympärilläni
alkaa terävöityä. Hetkeen en ymmärrä, missä olen tai mitä on tapahtunut.
Sekavat muistontapaiset pimeydessä vaelluksestani vilisevät päässäni. Loisteputki
vastapäisellä seinällä häikäisee silmiäni kelmeällä valollaan. Valon alla on
peili ja pesuallas ja niiden takana vaaleankeltainen seinä. Vasemmalla puolella
on ikkuna sälekaihtimet kiinni. Petipaikkaani ympäröi siniset paperiverhot. Jostain
kuuluu töistä tuttu anestesiamonitorin vaativa ääni. Muistan Jorin. Ai niin.
Enkö mä kuollutkaan? Yllättäen olenkin helpottunut, että tekoni jäi vain yritykseksi.
Sormiani kihelmöi. Yritän
nostaa käsiäni, mutta ne ovat raskaat. Vasemmassa kyynärvarressani on tippa,
joka kivistää ikävästi. Hamuilen hälytysnappia ja lopulta käteni osuu kapulaan.
Sairaanhoitaja-oletettu kurkistaa verhon takaa.
”Miten täällä voidaan?” hän kysyy
lempeästi hymyille.
”Vähän väsyttää. Miten mä
tänne päädyin?”
”Oot nukkunut kaksi päivää
putkeen. Pari kertaa oot havahtunut hereille sinä aikana. Ihme, että oot edes
hengissä.”
Säikähdän, sillä en ole
ilmoittanut töihin poissaoloani. Häpeä syöksyy voimalla tajuntaani. Mitä he
ovat mahtaneet ajatella? Mutta hoitaja lukee ajatukseni:
”Ilmoitimme töihin, että
jouduit yllättäen sairaalaan. Emme kertoneet syytä. Soitimme myös miehellesi.”
Miehelleni? Ei mulla ole
miestä. Sitten muistan, että olin jo joskus aikaa sitten merkinnyt Jorin
lähiomaisekseni. En olisi halunnut hänen tietävän.
”Onko hän käynyt täällä?”
”Ei tietääkseni, mutta voin
tarkistaa asian”, hoitaja vastaa samalla, kun mittaa verenpainetta olkavarrestani.
Iltaan mennessä mut on
siirretty vuodeosastolle, ja katson telkkarista Simpsonit-maratonia. Sain jo
varovasti jaloiteltua ja syötyäkin jotain, mikä kohensi vointiani huomattavasti.
On kuin olisin elämäni pahimmassa krapulassa. Psykiatrinen sairaanhoitaja kävi juttelemassa
kanssani, ja huomenna tapaisin psykiatrin.
Yritin kysellä miten päädyin
sairaalaan – kuka soitti ambulanssin, mutta kukaan ei tarkalleen tiedä. Ehkä
soitin itse tai sitten Jori soitti, en muista illasta oikein mitään.
Huoneen ovi käy, mutta verhon
takaa en näe tulijaa. Arvelen hoitajan olevan illan lääkekierrollaan. Verhojen
takaa ilmestyy Jori. Hän näyttää samalta kuin aina. Päällään musta lippis,
reisitaskuhousut ja avonainen fleece-takki. Kaljalla pöhötetty vatsa
pullistelee vetoketjun välistä. Kasvoillaan hänellä on tutut mustasankaiset
silmälasti, leukaparta ja vahva sänki poskillaan. Jori seisahtuu eteeni ja jää
tuijottamaan mua: maahan lyötyä naista. Nuolaisen rohtuneita huuliani.
”Noni, toivottavasti oot ylpeä
ittestäs”, hän tokaisee. ”Olisit edes Väinöä ajatellut.”
Katson Joria suoraan silmiin,
enkä pelkää enää. Jorin katse on tyhjä. Hänen silmissään ei ole mitään tunnetta.
Ei huolta, ei rakkautta, ei ikävää, ei vihaa, ei inhoa, ei suuttumusta – ei
mitään. Tyhjä. En merkitse hänelle mitään. Mikään asia ei merkitse hänelle
mitään. Kasvoilleni nousee vino hymy ja hymähdän ääneen. Vaikka tuo ihminen on
näennäisesti elossa, sisältä hän on mätä – täysin kuollut. Tyhjä ja tunteeton. Mutta
mä en ole. Mä jäin henkiin. Jos mä jäin henkiin, mä pystyn selviytymään.
”Mää haluan sen sormuksen
takaisin, ko itte sen ostinkin”, Jori narisee ja kaivaa muniaan.
Vittu mikä ahne paska. Materia
hänelle aina olikin kaikki kaikessa.
Kohottaudun sängylläni,
kurkotan viereiselle yöpöydälle ja avaan laatikon, jonne hoitaja oli koruni ja puhelimeni
siirtäneet, ensihoitajien laitettua ne muovipussiin talteen. Valitsen sormuksen
tavaroiden joukosta ja ojennan sitä Jorille. Hän kurottautuu ottaakseen sen. Viskaan
sen hänen ohitseen lattialle. Kilinä käy huoneen perällä, kun sormus ensin
pomppii, sitten vierii ja lopulta pysähtyy sijoilleen. Jori näyttää siltä kuin
aikoisi lyödä mua, mutta nielee aikeensa, kääntyy ympäri ja könyää läskin
mahansa kanssa sormukseni tuolin alta. Karvainen pakaravako vilkkuu
housunkauluksen alta. Sormuksen saatuaan Jori poistuu luotani vilkaisematta tai
sanaakaan sanomatta.
Seuraavana päivänä viereeni
istahtaa psykiatri. Hän on vanha mies, jolla on hiukset päälaelta jo
harventuneet. Päällään hänellä on pitkä lääkärintakki ja sen alla farkut ja
tummansininen kauluspaita. Ympärilleni leviää partaveden voimakas tuoksu.
Psykiatri ei hätkähdä itsemurhasta puhumista.
”Aiotko sä vielä tappaa
itsesi?” hän kysyy suorasukaisesti.
”En”, vastaan totuudenmukaisesti.
Jotain nimittäin tapahtui pääni sisällä; en halua enää kuolla. Haluan selviytyä. Jos tappaisin itseni, se merkitsisi, että hän voitti. Sitä nautintoa en hänelle soisi.