Voisi
kuvitella, että en olisi kuullut Jorista enää mitään, mutta väkivaltaiset suhteet
eivät toimi niin. Opin sen, kun aloin keräämään tietoa väkivaltaisista ja narsistisista parisuhteista
jo viime talvena – kun Jorin raivarit alkoivat. Halusin ymmärtää sitä
selittämätöntä painontunnetta ja pelkoa sisuksissani, jolle mulla ei ollut
sanoja. Ahmin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta valvoen yöllä kauhusta ymmärtäen,
että Jori ja suhteemme noudattavat tismalleen samaa kaavaa kuin muiden vastaavaa
kokeneiden tarinoissa.
Väkivaltaiset parisuhteet
eivät lopu kuten avioliittoni Mikon kanssa loppui. Muutaman päivän hiljaiselon
jälkeen sain Jorilta viestin. Viestissä hän käyttäytyi kuin yhtikäs – mitään –
ei – olisi – tapahtunutkaan. Oloni on petetty, surullinen ja raivostunut; kuinka
joku voi olla näin kylmä ja välinpitämätön? Estän hänet, mutta hän soittelee
tuntemattomasta numerosta ja hilpeän huvittuneena kyselee, mitä mä oikein kiukuttelen.
Ihan kuin olisimme edelleen suhteessa, ja hän leikkisästi toruu mua mun herkkyydestäni.
Haukun hänet pystyyn toivoen hänen jättävän mut rauhaan, mutta niin ei kuitenkaan
tapahdu. Vaadin Joria kertomaan, mitä mä ikinä olen tehnyt sellaista, että ansaitsin
kaiken sen väkivallan. ”Et mitään, mää oon vaa sairas.”
Vaikka en halua enää kuolla,
on mieleni sekaisin ja rikki. Laitoin jopa yhdessä epätoivon käänteessä Jorille
viestiä, että kaipaan häntä. Vaikka vihaan häntä, enkä enää koskaan halua nähdä
hänen oksettavaa naamaansa, toinen puoli musta kuitenkin tuntee musertavaa
surua. Halusin aidosti saada suhteemme toimimaan. Uskoin siihen aivan
loppumetreille saakka. Vihaan Joria ja samalla suren menetettyä rakkautta, ja
tämä tunteiden ristiriita on ajaa mut hulluksi. Vuosisadan rakkaustarina oli
niin lähellä – kuin olisin katsellut sitä ikkunan toiselta puolelta ja voinut
lähes koskettaa sitä, mutta lasi edessäni esti koskaan saavuttamasta sitä. Viimeisimmät
tapahtumat ovat silti todentaneet, ettei suhteemme toiminut yhtään missään
vaiheessa. Henkinen väkivalta oli läsnä alusta saakka, ja lopulta fyysisestä ja
seksuaalisesta väkivallasta tuli niin arkipäiväistä, etten enää edes tunne
mitään ollessani väkivallan kohteena.
Mä olen täysin hajalla, mutta
Joriin eromme ei näytä vaikuttavan sitten millään tavalla. Yritän estää hänet
uudestaan, sillä en kerta kaikkiaan näe syytä, miksi meidän pitäisi olla missään
tekemisissä toistemme kanssa. Tai miksi mun pitäisi olla tekemisissä ihmisen
kanssa, joka toistuvasti pahoinpitelee mua. Kiertoteitä pitkin Jori taas
soittaa mulle ja puhuu pitkään ja hartaasti kuinka raskasta myös hänellä on,
sillä hän joutuu kantamaan kahta taakkaa: mun menettämisen ja että kaikki on
hänen vikaansa. ”Kun välittää toisesta, ei halua menettää sitä.” Olen kuullut
nuo sanat niin monta kertaa aikaisemminkin. Hänen sanansa ovat tyhjää täynnä – kaikki
hänen tekonsa kumoaa ne. Yritän myös sanoa hänelle, miksi hän edelleen roikkuu
mussa; miksi hän ei estä mua ja jatka elämäänsä. Jori vastaa haluavansa yrittää
korjata asioita.
Kun erosta on kulunut pari
viikkoa, saan Jorilta tekstiviestin (olen Whatsapissa blokattuna), jossa hän
ehdottaa, että voisimme mennä yhdessä terapiaan, jotta saisimme asioita selväksi
ja molempien oloa parannettua. Ehdotus on absurdi. Miksi ihmeessä tekisimme
niin? Olimme eronneet, eikä paluuta enää ole. Vastaan hänelle vain, ”en tiedä”.
Jorin onnistui jälleen kerran saamaan pääni pyörälle – siinä hän on taitava.
Tuttu ahdistus tervehtii nurkan takana pelkästä ajatuksesta, että joutuisin näkemään
hänet. Miksi mä en vain sano suoraan ”ei”? Haluaisin huutaa hänelle päin naamaa,
että painuu helvettiin mun elämästä, mutta sanat eivät vain tule suustani ulos.
Vaikka auttaisiko sekään,
sillä en ollut päässyt hänestä eroon, vaikka olin mitä tahansa tehnyt tai
sanonut. Ja samalla häpeän suunnattomasti myrkyllistä tunnetta sisälläni, sillä
jostain syystä myös pelkään, että hän todella lopullisesti häipyisikin. Ajatus
on tuskallisen loputon. Sätin itseäni, että olen tällainen ja tunnen näin. Jori
vaurioitti mut fyysisesti sekä psyykkisesti. Senhän pitäisi olla itsestään selvää,
että sellaisesta haluaa eroon. Mutta sitten se ei olekaan. Minne rakkaus menee,
kun suhde loppuu? Oliko mitään rakkautta ikinä ollutkaan?
Jori vastaa ”en tiedä” -viestiini,
että on laittanut asian jo vireille, jotta pääsemme yhdessä ammattilaiselle
keskustelemaan.
Eron jälkeen olen asunut
pitkälti taas äidin luona, ja illalla istuessamme yhdessä keittiön pöydän äärellä
yllättäen muistan, että äiti oli luvannut näyttää mulle viestit, jotka hän oli
Jorilta saanut sen yhden pahoinpitelyn jälkeen. Nyt äiti luulee, että erostamme
on kulunut jo kuukausia. Syyllisyys kirvelee rinnassani, sillä haluaisin kertoa
heille, että olimme vielä kerran palanneet yhteen ja mitä kaikkea oli sen jälkeen
tapahtunut. Häpeän kuinka sinisilmäinen ja tyhmä olin ollut. Miten mä saatoin
antaa sen tapahtua vielä uudestaan?
Äiti suostuu pyyntööni ja
kaivaa puhelimestaan esiin Jorin viestiketjun.
”Haluan, että tiedät, miten asiat oikeasti menivät mun ja Saaran välillä, vaikka itselläkin toki oli osuutta asiaan. Toivoisin myös, että toimisit viestin viejänä minun ja Saaran välissä. Ja nämä viestit eivät ole tarkoitettu Saaran tai muiden kolmansien osapuolien silmille. Olin tänään toista tuntia poliisilaitoksella selvittämässä vaihtoehtoja. En haluaisi enkä jaksaisi alkaa vuosia käymään käräjillä asioista, joissa Saara olisi syytetyn penkillä, se ei ole kenellekään hyväksi ja pilaa entuudestaan elämää molemmilla pitkäksi ajaksi eteenpäin. Olisin halunnut ehdottaa, olisiko Saaralla ollut mielenkiintoa siihen, että hän saa täältä oman omaisuutensa, minä häneltä omani (myös ne, jotka hän varasti täältä) ja raha-asiat (ei markalleen tarvi kuiteista alkaa laskea silti) sovittuun malliin.
Ja tämä kirjoitus koski arkea aika hyvin myös minun suunnasta katsottuna, vaikka Saara on samaa mieltä myös musta. En siis halua syyttää tms., mutta että tiedät vähän sitä toista puolta tarinasta. Kiitos vielä ajastasi, kun kuuntelit. Minulla ei ole tukiverkkoa, etkä tietysti sinäkään voi se olla.”
Pitkän viestin perässä on liuta
epämääräisiä kuvia hänen sotkuisesta kämpästään. Yksinpuhelua jatkuu yhteensä
viikkojen ajanjaksolta, sillä äitini ei ollut juurikaan vastannut Jorille. Ainoastaan
aika ajoin pyytänyt häntä lopettamaan viestien lähettämisen.
”Onhan se mukava, kun auton
toinen avain viety. Mihin vittuun ton auton nyt vien, että se pysyy edes
tallessa ja ehjänä? Ja tiesitkö muuten, että olen joutunut käymään lääkärissä
näytillä Saaran tekojen vuoksi? Ja että hän on myynyt todistetusti mun
omaisuutta netissä omanaan? Silti koitin
saada suhdetta toimimaan ja rakastaa.”
Silti koitin saada suhdetta
toimimaan ja rakastaa
Tuntuu kuin pääni räjähtäisi.
Aivoni eivät meinaa sisäistää lukemaansa. ”Silti koitin saada suhdetta
toimimaan ja rakastaa.” Hillitön raivo kuplii sisuksissani. Äiti seuraa hiljaista
reaktiotani huolestuneen näköisenä ja vastapäätä Laura katselee mua vakavana. Kaikkien
pahoinpitelyiden, haukkumisten, raivokohtausten, pelossa elämisen, mitätöimisten,
alistamisen ja manipuloinnin jälkeen Jorilla on ollut pokkaa väittää äidilleni,
että mä olen se väkivaltainen, tunne-elämältäni epävakaa, varasteleva
narsisti, ja hän on uhri, joka on joutunut kärsimään tyranni-Saaran
alistuksessa.
Fyysinen kuvotus leviää
kehooni. Edelleen, vaikka hän ei ole enää läsnä, hänen manipulointinsa ja
valheidensa lonkerot ulottuvat muhun asti – mun perheeseen asti. Tunnen tulevani
hulluksi. Ovatko nuo asiat sittenkin totta? Niin vakuuttavasti Jori on
kirjoittanut. Miksi kukaan kertoisi toisen äidille tuollaisia asioita, jos ne
eivät ole totta? Mistä mä tietäisin, vaikka olisinkin mielipuolinen narsisti,
sillä hehän ovat sairaudentunnottomia ja syyttävät kaikkia muita teoistaan ja
ongelmistaan. Ja mähän syytän Joria tilanteestani. Olenko mä se narsisti? Vai
olenko psykoosissa? Vaurioittiko itsemurhayritys aivoni? En enää tiedä mihin
uskoa. Kaikki ne painajaismaiset kokemukseni… Ja hän väittää, etteivät ne
olekaan totta. Ja että MÄ olen väkivaltainen ja varastanut häneltä?
Sanon ajatukseni ja epäilykseni
ääneen äidille ja Lauralle. Äiti katsoo mua vakavasti ja sanoo sitten:
”Saara, sä et ole narsisti. Sä
et ole hullu. Me tunnetaan sut paremmin kuin kukaan muu.”
Laura yhtyy äitini sanoihin ja
ironisesti naureskellen toteaa:
”Aika rohkea veto Jorilta
mennä sun perheelle väittämään tuollaisia asioita. Ihan kuin me ei muka
tiedettäisi, millainen sä oikeasti oot.”
”Mutta onko häntä edes
olemassa? Mitä jos mä vaan oon kuvitellut kaiken”, sanon tosissani, sillä tunnen
todellisuudentajuni vinksahtaneen.
”Valitettavasti Jori kyllä on
olemassa”, äiti sanoo hiljaa.
”Joo, kyllä me se psykopaatti
ollaan nähty”, Laura komppaa.
Koko suhteen ajan olen
odottanut sitä viimeistä niittiä. Sitä, joka saisi mun silmät avautumaan. Edes
pahoinpitelyt eivät olleet riittäviä. Mutta nyt viimein kaiken jälkeen, tämä
viestiketju on se, joka avasi silmäni. Kaikki hänen sanansa ovat olleet
valhetta. Ne ovat olleet vain väline manipuloida mua, ja siinä hän on toden
totta onnistunut. Siinä hän on todella hyvä. Hän osaa aina sanoa ne oikeat sanat,
hän osaa kiskoa naruja juuri oikeassa järjestyksessä, ja mä olin sokeasti
uskonut kaiken mitä hän mulle oli väittänyt. Nyt näin mustaa valkoisella, että
hän on valehdellut ja manipuloinut ja mustamaalannut ja yrittänyt tehdä saman jopa perheelleni.
Äitini onneksi näki hänen lävitseen.
Samana iltana lähetän hänelle
viestin:
”Älä enää koskaan ota muhun
mitään yhteyttä.”
Saan vastauksen välittömästi.
Jori ihmettelee koiranpentuna, että nytkö, kun hän niin yrittää, että
pääsisimme asioissa eteenpäin. Hymähdän viestille. Alan naputella vihaista vastausta,
mutta lopulta pyyhin viestin lähettämättä sitä ja estän hänet.
Yritän elää kuin mitään ei
olisi tapahtunutkaan. Kukaan ei tiedä, mitä syksyn aikana on tapahtunut.
Jollain sairaalla tavalla myös odotan, että Jori vielä jollain tavalla ottaisi
muhun yhteyttä. Kun hänestä ei viikkoon kuulu mitään, paine käy liian suureksi.
En voisi hyväksyä, että hän vain kävelee ulos tästä kuin ei mitään. Kirjaudun
Facebookiin, ja hämmästyksekseni huomaan, ettei Jori ole estänyt mua siellä. Siirryn
Messengerin puolelle ja sydän tykyttäen kirjoitan hänelle viestin:
”Mä tiedän kaiken. Mä tiedän,
että sä oot valehdellut mulle koko meidän suhteemme ajan. Kaikki mitä sä mulle
oot sanonut, on ollut paskapuhetta.”
Jori vastaa yllättävän
nopeasti.
”Minkä kaiken? Mää ole
valehdellut mitään.”
”Mutta kun oot! Sain sun
kaverilta yhteydenoton, ja se kertoi, mitä kaikkea paskaa sä oot musta puhunut
ympäriinsä! Oot väittänyt mun olleen väkivaltainen narsisti ja jopa varastaneen
sulta! Vittu miten sä edes kehtaat!”
Valehtelen Jorille saaneeni
asiat tietoon muualta kuin äidiltäni. Pelkään epävakaan Jorin aiheuttavan
äidilleni harmia. Vetoni on bluffi, ja yllätyksekseni se toimii. Jori on siis
mustamaalannut mua muillekin.
”Ei se mennyt noin. Anna mun
selittää.”
”Ei oo mitään selitettävää!
Haluatko, että kerron, kuka sun rakkaista ystävistä mulle totuuden paljasti?”
”No?”
”En vitussakaan kerro sulle
mitään! Sä et ansaitse mitään hyvää sun elämään! Kaikki mitä sä mulle teit, ja
kehtaat vittu vielä puhua ympäri kyliä, että mä olisin ollut niiden tekojen
taustalla!”
”En mää niin oo sanonut.”
”Mutta kun oot! Mulla on
mustaa valkoisella todisteet siitä, mitä sä oot musta puhunut! Miten sä edes
kehtaat yrittää väittää muuta?”
”Anna mää selitän.”
”Ja kerta sä niin kovasti
haluat sinne käräjille lähteä, niin lähdetään sitten! Mä teen rikosilmoituksen
joka ikisestä väkivallanteosta, jonka sä mua kohtaan oot tehnyt! Sä et ehkä
jaksa sitä, mutta mä jaksan! Oikeudessa nähdään vitun paska!”
”Saara odota nyt. Mää voin
kyllä selittää.”
”Et selitä mulle ikinä enää
mitään! Mä en halua sua mun elämään! Mun elämässä oli kaikki hyvin ennen sua!
Mä en halunnut tällaista! Mä toivon, etten koskaan olisi tavannut sua! Sä oot
paskinta, mitä mulle on koskaan tapahtunut! Mä toivon, etten koskaan olisi edes
tavannut sua! Mä toivon, ettei meidän ensimmäistä suudelmaamme olisi koskaan
tapahtunut! Mä toivon, että olisin lähtenyt heti sun ensimmäisen raivarin
jälkeen! Mä toivon, ettei sua olisi edes olemassa!”
”Mää meen kuitenkin nyt
virittelemään tota mun autoa.”
”Sä painut nyt vittuun mun
elämästä!”
”Mää voin sitten kadota tästä
elämästä kokonaan.”
Raivoissani heitän puhelimeni
sängylle, itken hetken, mutta lopulta olenkin vain suunnattoman helpottunut. Sain
viimein sanottua sen, mitä mun olisi pitänyt sanoa jo kauan aikaa sitten: painu
vittuun mun elämästä.
Keräilen itseni, sillä illalla
lähtisin Lauran kanssa ulos katsomaan kollegani bändiä Vastavirtaklubille.
Meikkaan voimakkaasti, kiharran tulipunaisen tukkani ja puen seksikkäät
vaatteet päälle. Ulkonäköni kruunaa tiukka nahkatakki ja korkeakorkoiset
saapikkaat. Aloittelemme Lauran kanssa luonani ja matkaamme bussilla klubille.
Klubilla tapaamme työkaverini ja esittelen heille Lauran. Kittaan kaljaa ja
bändin aloittaessa heilun lavan edessä hurmiossa. Toivoin saavani mukaanviemisiksi
jonkun miehen, johon viimeistellä irtautumiseni Jorista.
Kun saavun aamuyöstä kotiin,
Jorin kanssa käymäni viestikeskustelu alkaa pyöriä päässäni: ”Mää voin kadota
tästä elämästä kokonaan.” Mitä se tarkoittaa? Aikooko Jori tappaa itsensä? Mitä
väliä, tappakoot, tää maailma on parempi paikka ilman tuollaisia ihmisiä,
yritän uhmakkaasti ajatella, mutta ahdistus kuristaa kurkkuani. Vaikka hän on
tuhonnut elämäni, en silti kuolemaa hänelle toivo. Epätoivoinen
rakkaudenriekale Joria kohtaan muistuttelee itsestään. Voi vittu nyt. Kaivan
puhelimen esiin ja menen Facebookiin. Joria ei löydy. Yritän soittaa hänelle. ”Valitsemaanne
numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.” Yritän soittaa hänen toiseen numeroonsa,
mutta sama juttu. Otan sim-kortin tabletistani ja soitan sillä Jorille; jospa
hän vain on estänyt mut. ”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.”
Vittu.
Nukun yön levottomana, sillä
mieltäni vaivaa Jorin kohtalo. Miksi mä edelleenkin välitän hänestä? Miksi? Hän
ei välitä musta. Hän ei uhraisi ajatustakaan mun vuokseni. Mikä vittu mua vaivaa.
Aamun valjetessa yritän antaa
asian olla, mutta näen silmissäni Jorin ruumiin mätänevän hänen asunnossaan,
kun kukaan ei kiinnostu hänen katoamisestaan. En voisi antaa sen tapahtua. En
antaisi itselleni anteeksi. Hyppään bussiin ja matkaan Jorin luokse. Päästyäni
hänen ovensa taakse soitan ovikelloa.
Ei vastausta.
Mutta olen kuulevinani
liikehdintää sisältä. Koputan oveen.
Ei mitään.
Avaisit nyt.
Avaan postiluukun ja painan
korvani siihen kiinni. Silmäkulmasta näen välioven olevan suljettu. Ponnistan
aistini äärimmilleen kullakseni, onko asunnossa eloa. Sisältä kuuluu vaimeaa jumputusta. Jorilla on ysärilista päällä.
”Jori! Voitko avata oven! Oo
kiltti! Mä haluan vaan tietää, että oot hengissä”, huudan luukusta sisään.
Tömähdys.
Nyt olen täysin varma, että
Jori on sisällä.
Olen suunniltani huolesta. Miksi
Jori tekee tätä? Miksi Jori kiduttaa mua näin? Miksi mä edelleen välitän
hänestä? Hän ei koskaan juoksisi mun perässäni. Tää on täysin järjetöntä. Mä
olen hullu, kun juoksen hänen perässään ympäri kyliä. Hädissäni yritän keksiä
ratkaisua tilanteeseen. Jos ottaisin yhteyttä Jorin tuttavaan? Mutta karmiva
fakta jysähtää samalla hetkellä mieleeni: Mä en tunne ketään Jorin läheistä.
Jori ei koskaan esitellyt mua kenellekään. En tiennyt kuin muutaman etunimen –
en muuta.
Sitten muistan Jorin siskon
Annin. Näppäilen hänen nimensä Fonectaan – ja osuma! Varmuudeksi tarkistan
numeron Whatsappin kautta, ja Annin kasvot ilmestyvät profiilikuvaan. En ollut
häntäkään koskaan tavannut, mutta olin nähnyt hänen kuvansa aikanaan Jorin
Facebook-profiilin kautta.
Kirjoitan Annille tarkkaan
harkitun viestin:
”Hei. Ooko sä Jorin sisko? Mä
oon Saara, Jorin entinen naisystävä. Tiedän, että mun ja Jorin suhde oli
myrskyisä, mutta en ottaisi suhun yhteyttä, ellei se olisi oikeasti tärkeää. Me
erottiin pari viikkoa sitten. Jorilla on ollut vaikeaa, ja se on vakavasti
masentunut ja uhannut joskus itsemurhalla. Nyt se taas ilmoitti häviävänsä
elämästään, poisti Facebookin, eikä siihen saa mitään yhteyttä puhelimen
kautta, eikä se avaa oveaan. Mua pelottaa, että tällä kertaa hän oikeasti tekee
jotain itselleen. En keksinyt kehen muuhunkaan ottaa yhteyttä, mutta oon
ymmärtänyt, että te kuitenkin ootte Jorin kanssa läheisiä. Voitko yrittää ottaa
Joriin yhteyttä?”
Odottelen pitkään, mutta en
saa vastausta. Täysi hiljaisuus. Millainen ihminen ei reagoi mitenkään, jos
kuulee sisarensa aikovan itsemurhaa? Jos mä tai Laura saisimme vastaavan
viestin, ryhtyisimme heti toimeen.
Sitten se iskeytyy tajuntaani:
Jori on tietenkin mustamaalannut mut myös omalle perheelleen. Ei hän ollut
koskaan kertonut hänen väkivallanteoistaan. Hän oli tietenkin puhunut suhteemme
kaatuneen siihen, että mä olen hullu, epävakaa ja väkivaltainen. Varaskin vielä.
Lysähdän Jorin oven eteen. Mut on häväisty täydellisesti. Ketkä kaikki olivat
Jorin valheet kuulleet? Ja silti mä täällä itken hänen peräänsä.
Kohtalooni alistuneena kävelen
talosta ulos. Ulkona on jo pimeää. Näppäilen puhelimeen 112.
”Hätäkeskus, kuinka voin
auttaa?”
”Mun…kumppani on uhannut
tappaa itsensä, enkä saa häneen mitään yhteyttä, ja oon käynyt hänen ovellaan
jo kaksi kertaa, enkä löydä häntä mistään. Oon todella huolissani, sillä hän on
uhannut samalla asialla jo useammankin kerran.”
”Onko hänellä jotain
mielenterveystaustaa tai lääkitystä?”
”On, masennus ainakin. Ja hän
käyttää joitain psykoosilääkkeitä ja rauhoittavia.”
”Oletko perheenjäseniin
ottanut yhteyttä?”
”Hänellä ei kauheasti ole
lähipiiriä. Siskoon yritin ottaa yhteyttä, mutta hän ei reagoinut
yhteydenottooni mitenkään.”
”Näkyykö autoa pihalla? Jos
hän on lähtenyt pois?”
”En tiedä”, vastaan itkuisena
ja turhautuneena.
”Okei, no mä lähetän partion
tarkistamaan tilanteen. Jos vaikuttaa siltä, he voivat pyytää luvan mennä
asuntoon sisälle. Pidä puhelin äänellisenä, jos partio yrittää soittaa sulle.”
”Selvä. Kiitos paljon.”
Nyt asia ei enää ole mun
käsissäni. Palaan takaisin bussipysäkille ja matkaan seuraavalla bussilla
kotiin. Kyyneleet valuvat silmistäni. Miksi hän tekee näin? Miksi?
Kotiin päästyäni saan puhelun
partiolta:
”Löydettiin Jori ja hän on hengissä. Muuta emme voi kertoa vaitiolovelvollisuuden vuoksi.”
”Ymmärrän. Se riittää, että
tiedän hänen olevan elossa. Kiitos paljon.”
Seuraavalla viikolla saan
postissa esitutkintapöytäkirjan kevään pahoinpitelystä – siitä, joka ei
mennytkään sovitteluun. Luen paperia läpi: syyttäjä vaatii pahoinpitelystä
sakkorangaistusta. Luen ensin oman kuulustelukertomuksen läpi, sitten Jorin.
”Mielestäni en ole syyllistynyt
tässä asiassa mihinkään rikokseen.”
”Pyysin Saaraa poistumaan
asunnoltani, koska olotilani oli erittäin huono. Saara ei suostunut pyyntööni.
Hän sanoi vain, että ensin tajutonta naista hyväksikäytetään ja sitten
heitetään pihalle. En pitänyt tästä Saaran kommentista.”
Sydämeni tykyttää lukiessani
Jorin kuulustelukertomusta. Hän ei ollut mielestään syyllistynyt mihinkään
rikokseen? ” Mää oon myöntäny kaiken. Kerroin poliisille, psykiatrille ja
työterveyslääkärille, et mää pahoinpitelin sua.” Niin hän mulle sanoi, mutta se olikin valhe. Tästäkin asiasta hän valehteli päin naamaa. Ja mä
uskoin. Kuinka tyhmä voi ihminen olla?
”Löysin Saaran asuntoni
läheltä. Hän oli ulkorappusissa oksentamassa. Hän ei reagoinut mihinkään. Menin
kotiin Saaran jäädessä ulos. Sisällä pakkasin Saaran tavaroita hänen reppuun.
Palasin kuitenkin takaisin Saaran luokse. En saanut mitään vastetta Saarasta,
joten kannoin hänet asuntooni. Asunnolla vein Saaran suoraan pesuhuoneen
lattialle, koska hän oksenteli. Jossain vaiheessa Saara valitteli kylmyyttä.
Ehdotin hänelle suihkuun menoa. Tähän Saara suostuikin ja riisuin häneltä
vaatteet pois. Pidin häntä koko ajan kiinni, jotta hän ei olisi kaatunut.
Aloimme hyväillä toisiamme ja tämä johti seksiin pesuhuoneen lattialla. Saara
oli koko ajan aktiivinen osapuoli.”
Olen tyrmistynyt. Hän jätti
mut ulos kylmään virumaan? Hän väitti mun suostuneen suihkuun menoon? Sanoin
hänelle ”ei, älä”. Sekö on suostumus? Ja miksi hän jatkuvasti hokee, että olin
suostunut seksiin?
Seuraavana aamuna herään ja
päätös sisälläni on muodostunut: teen rikosilmoituksen myös muista
pahoinpitelyistä. Sitähän olin myös Jorille uhonnut, mutta siitä huolimatta en uskonut
löytäväni itsestäni riittävästi voimia todella lähteä prosessiin. Mutta hän ei
ollut pahoillaan teoistaan, ei osoittanut minkäänlaista katumusta, saati edes
myöntänyt niitä. Tätäkin tekoa kohtaan hänen osoittamansa katumus oli ollut
valheellista – vain keino manipuloida mua.
Nousen sängystä ylös ja
kirjoitan Marialle viestin:
”Voiko sua edelleen käyttää
tukihenkilönä? Oon tullut siihen tulokseen, että teen muistakin
pahoinpitelyistä ilmoituksen ja tukihenkilö poliisin kuulusteluun olisi tarpeen
mulle. T. Saara”
Maria vastasa melkein heti:
”Ehdottomasti! Milloin mennään
poliisille tai tehdäänkö ilmoitus verkossa? Siis voitaisiin tavata jossain ja
minä autan sen tekemisessä.”
”Voin itse tehdä ne verkossa.
Varasin uuden ajan myös sille samalle oikeusavustajalle. Se olisi 1.11. klo:
15.30. Pääsetkö mukaan sinne?”
”Se sopii mainiosti!”