Astelen mäen rivakasti
ylös ja käännyn seuraavasta risteyksestä oikealle. Joulukuinen tuuli on navakka
ja kylmä, ja uudelle kadulle kääntyessäni se lyö kirpeästi vasten kasvoja.
Kyyneleet pyrkivät silmäkulmiini, kun tuuli tunkeutuu pääni yli vedetyn hupun
sisään. Edessäni siintää pysäköityjä maijoja, jotka viitoittavat määränpäätäni.
Reitti on tullut jo irvokkaan tutuksi. Maria seisoskelee poliisitalon edessä
odottamassa mua. Hän on aina yhtä täsmällinen.
En alkuun pitänyt Mariasta.
Hän oli musta jotenkin, liian asiallinen. Silloin tosin olin niin vereslihalla,
etten todennäköisesti olisi pitänyt kenestäkään. Annoin Marialle mahdollisuuden,
ja onneksi annoin, sillä hän on totisesti näyttänyt arvonsa. Maria tuntee rajat.
Hän ei tuputa itseään, mutta kysyy kuulumisia, jos pitkään aikaan
rikosprosessissa ei tapahdu mitään. Pidän Marian jämäkkyydestä; hän löytää joka
tilanteessa oikeat sanat.
Maria tähyilee tyynen
näköisenä taivaalle. Hänellä on yllään myrkynvihreä parka-takki. Hopeanharmaat
hiuksensa hän on peittänyt kukikkaalla huivilla, suojatakseen korviaan
piiskaavalta tuulelta. Tervehdimme lyhyesti, ja yhdessä tuumin kuljemme kohti
laitoksen ovia.
Puhelimeni soi Marian avatessa
pääovea. Pujahdamme kylmältä suojaan. Vedän sormikkaat pois käsistäni ja
vastaan puhelimeeni. Konstaapeli Nevalainen kysyy, olemmeko jo lähistöllä.
”Juuri tultiin tähän
pääaulaan.”
Edessämme oleva hissi kilahtaa
ja aukeavan oven takaa tutkija Nevalainen astelee määrätietoisena luoksemme.
Kättelemme, ja hän ohjaa mut ja Marian hissiin. Tämäkin manööveri on jo
valitettavan tuttua. Ahtaassa hississä katselen vaivaantuneena seiniin. Maria
höpöttelee Nevalaiselle Katiska-vyyhtiin liittyvästä oikeudenkäynnistä.
”Meilläkin on nämä
turvallisuusohjeet tiukentuneet tässä viime kuukausien aikana”, Nevalainen
kommentoi lyhyesti.
Katseeni karkaa Nevalaisen
lanteilla roikkuvaan asekoteloon, jota ei edellisellä kerralla ollut. Hissi
kilahtaa ja astumme ulos Nevalaisen johtamana. Kapeaa toimistokäytävää pitkin
hän ohjaa meitä eteenpäin ja sisään avonaisesta ovesta. Ikkunaseinustan ja
toimistopöydän välissä on siististi vierekkäin kaksi penkkiä, joihin mä ja
Maria istumme. Pöydän taakse asettautuu Nevalainen. Vastapäätäni on seinän
peittävä Tampereen kaupunkia esittävä tiekartta. Se on lohdullinen osa tätä
muuten tunkkaista ja beigeä toimistohuonetta. Edellisen käynnin annoin silmieni
juosta pitkin Tampereen katuja samalla kun kerroin, kuinka Jori oli raivopäissään
käynyt kimppuuni. Se oli helpompaa kuin Nevalaisen silmiin katsominen.
Nevalainen on nuori ja komea
poliisi. Hänellä on vaalea, siistiksi leikattu tukka, vaaleansininen
kauluspaita, jonka helma on työnnetty laivastonsinisten prässihousujen sisään.
Rintataskusta roikkuvassa henkilökortissa lukee ”vanhempi rikoskonstaapeli”.
Hän on tiukka mutta sensitiivinen, toisin kuin edellisen tapauksen tutkija. Närkästyneenä
ajattelen sitä setämiestä, joka mitätöi kokemani pahoinpitelyn.
Havahdun ajatuksistani
Nevalaisen aloittaessa pakollisen oikeudet ja velvollisuudet -rimpsun. Maria
kertoo id-numeronsa. Kuuntelemme hetken tietokoneen näppäimistön napsuntaa
Nevalaisen kirjatessa tietoja ylös. Sydämeni hakkaa vähintään yhtä kovaa kuin
Nevalaisen sormet hyppivät näppäimistöllä.
”Noniin. Eli syyskuun 9.
päivän tapahtumat.”
Nevalainen irrottaa kätensä
näppäimistöltä ja kääntää läpitunkevan katseensa muhun. Henkäisen syvää ja
hieron hermostuneena reisiäni. Vilkaisen hänen sinisiä silmiään ja yritän saada
sanoja järjestykseen pääni sisällä.
”Meillä oli ollut ihan mukava
päivä takana, ja vietettiin iltaa Jorin luona. Päädyttiin sitten harrastamaan
seksiä. Jossain vaiheessa Jori oli jo valmis ja antoi vielä mulle… Tai siis
niin kuin tyydytti mua, mutta… Mulle tuli sitten sellainen olo, että olin
saanut jo tarpeeksi. Mulla oli hyvä olla, mutta väsytti kovasti. Pyysin Joria
lopettamaan, mistä hän jo oudosti jähmettyi. Hän alkoi sitten tivaamaan multa,
mikä on. Yritin selittää hänelle, että sain jo tarpeeksi, en tarvitse enempää.
Hän ei tyytynyt siihen vastaukseen, vaan mulkoili mua ja jo aika vihaisena
jankkasi, että mikä nyt on, kun ei kelpaa. Että taasko hän on jotain tehnyt
väärin. Kyllästyin hänen jankkaamiseensa, ja tokaisin, että hänkin vaikuttaa jo
väsyneeltä.”
Pidän tauon tarinastani ja
tuijotan tyhjyyteen, kun mielessäni palaan takaisin illan tapahtumiin. Ahdistus
tunkeutuu nieluani pitkin rintaani ja laajentuu. Ensimmäistä kertaa kerron
kenellekään, mitä kesällä ja syksyllä tapahtui. Ensimmäistä kertaa sanon nämä
asiat ääneen. Suustani purkautuvat sanat kuulostavat käsittämättömiltä. En voi
edelleenkään uskoa, että kerron omasta elämästäni. Vaikka tiedän – tiesin –
että Jori suuttui mulle mistä tahansa, ääneen sanottuna tapatumat kuulostavat
järjettömiltä. Uskoisiko mua kukaan?
Vilkaisen Nevalaista, joka
kirjoittamisen tauottua jatkaa tarkkailuani.
”Se oli se triggeri sillä
kertaa. Hän ponkaisi sängyltä ylös ja näin hänen olevan tosi vihainen.
Raivoissaan. Hän alkoi sättiä mua, huutaa ja haukkua. Hän oli hirveän vihainen.
Mua pelotti ja aloin itkeä, vaikka tiesin, ettei hän pidä siitä ollenkaan –
että itken. Olin jo oppinut, mihin hänen raivokohtauksensa voivat johtaa, joten
halusin äkkiä pois. Halusin lähteä kotiin. Nousin ylös sängyltä ja menin
etsimään vaatteitani. Silloin hän hyökkäsi mun luo, repi ne vaatteet mun
käsistä ja heitti ne pois. Ja sitten hän kävi muhun kiinni.”
Kyyneleet valuvat poskiani
pitkin tarinan edetessä. Muistot ovat kivuliaita.
Pystyn edelleen kuulemaan
hänen huutonsa korvissani, näkemään hänen katseensa, joka oli niin täynnä inhoa
ja vihaa mua kohtaan, ja tuntemaan hänen kätensä ihollani ja kaulallani. Kehoni
tärisee ja vaivihkaa Maria ojentaa nenäliinaa. Niistän nenäni ja pyyhin
kyyneleitä poskiltani. Käteni ovat puuskassa vatsani päällä ja tutkin tiiviisti
Tampere-kartan katuja ja kuntarajoja.
”Onko suhteessa ollut muuta
väkivaltaa kuin tämä ja ne edelliset tapahtumat?”
”No, tavallaan. Se oli
sellaista pientä, mitä tapahtui arjen keskellä. Ja paljon henkistä väkivaltaa.
En oikein osaa kertoa, minä päivinä sitä on tapahtunut. Se koko suhde oli
sellaista harmaat mössöä – selviytymistä.”
”Kerro silti vähän niistäkin.”
Kiemurtelen penkillä yrittäen
saada muistiini elämää Jorin kanssa. Sitä elämää, jota olin viimeiset kuukaudet
yrittänyt unohtaa parhaani mukaan.
”Hän sai hirveän usein
raivokohtauksia. Sellaisia hallitsemattomia. Hän meni aina silloin sellaisiin tiloihin,
eikä hallinnut itseään. Silloin sitä väkivaltaa yleensä tapahtui. Tönimistä, käsiksi
käymistä, tavaroilla heittelyä… Kerran hän tönäisi mut ja hakkasi mua tyynyllä,
kun en hänen käskystään pystynyt lopettamaan itkemistä. Hän saattoi myös
satuttaa itseään.”
Vaikenen. Nevalainen
kirjoittaa kertomaani koneelle.
”Onko ollut seksuaalista
väkivaltaa?”
Nielaisen ja henkeni salpaantuu.
Silmieni eteen palautuu näkymä muistosta, joka on piinannut mua painajaisissa.
Muisto on kuitenkin epäselvä – vain yksittäisiä kuvia sieltä täältä. Kuvia,
joissa Jori painaa mua vasten sänkyä. Muisto kivusta lantiossani − kuin sisääni
työnnettäisi puukkoa.
”No, on yksi tapahtuma, josta
jäi vähän outo olo. Se on vaivannut mua, mutta mä en muista, minä päivänä se
tarkalleen on tapahtunut. Se oli joku ilta hänen luonaan, ehkä elokuussa.”
Kiroan omat aivoni. Miksi mä
en muista paremmin? Rikkinäisen kaitafilmin välkkyminen silmissäni kiihtyy.
Kuvat muuttuvat sitä sekavimmiksi, mitä kovemmin yritän saada niistä kiinni.
”Kirjaan sen nyt samalla ylös,
niin kerro se, mitä muistat.”
”Meillä oli ollut riitaa sinä
iltana.”
Muistan pimeän eteisen ja
raollaan olevan kylpyhuoneen oven, ja sen luoman valokiilan eteisen lattialla.
”Me oltiin yhdessä suihkussa
ja siellä tuli sitä riitaa. Mä olin jotenkin kauhean väsynyt siihen kaikkeen.
Siihen koko parisuhteeseen ja jatkuvaan väkivaltaan. Halusin pois sieltä, hänen
luotaan. Menin pakkaamaan mun kassia, kun hän raivoissaan repi kaikki tavarat
käsistäni ja tarttui muhun kiinni. Hän raahasi mua väkisin kohti sänkyä ja…
Muistan, että hän sellainen mielipuolinen kiilto silmissään huusi mulle, ettei
kukaan lähtisi mihinkään. Että nyt leikitään onnellista pariskuntaa, tai jotain
muuta sellaista mielipuolista. Hän heitti mut sinne sänkyyn. Säikähdin hänen hullua
mielentilaa ja käsiksi käymistä. Itkin hysteerisesti. Käännyin kyljelleen
seinää vasten ja itkin. Hän tuli siihen mun taakse ja veti mun pikkuhousut
alas. Mä en edes ymmärtänyt, mitä se aikoo. Mä en ymmärtänyt, että jollekin
voisi tulla sellainen mieleen siinä tilanteessa.”
”Mitä vaatteita sulla oli
päällä?” Nevalainen kysyy, kun kertomukseeni tulee tauko.
”Mulla oli kai vaan toppi ja
pikkuhousut, kun suihkun jälkeen oli tarkoitus käydä nukkumaan.”
Näppäimistön nakutus peittää
hiljaisen hetken.
”Mut sitten se yhtäkkiä olikin
mun sisällä. Säikähdin ja yritin nousta ylös, mutta hän painoi mut takaisin
sänkyyn.”
”Osaatko sanoa kauan sitä
kesti?”
”En… Muistan vaan, että mä
itkin ja se sattui kauheasti.”
”Yrititkö estää häntä
jotenkin?”
”En. En mä ymmärtänyt. Mä en
ymmärtänyt, miksi se tekee niin! Sehän oli juuri pahoinpidellyt mut. Ja mähän
itkin koko ajan. Mä vaan toivoin, että se loppuisi mahdollisimman pian.”
Huone hiljenee pois lukien
tuskaista itkuani. Muistojen tuoma kipu repii rintakehääni, enkä saa happea. Taivun
kaksikerroin, jotta saan huutoitkettyä pahimman kipupiikin ulos. Pyyhin kasvojani
Marian ojentamaan nenäliinaan. Nevalainen näyttää vakavalta.
”Tuo kuulostaa raiskaukselta”,
Nevalainen toteaa ääneen ilmiselvän asian.
Järkyttyneenä nostan katseeni
käsistäni Nevalaiseen, joka katselee mua myötätuntoisesti sinisillä silmillään.
Raiskaus? Mutta mehän olimme
parisuhteessa.
"Oletko sä kertonut näistä kenellekään?", Nevalainen jatkaa.
"En... En nyt näistä syksyn tapahtumista. Mä en saanut kertoa kenellekään, että olemme taas yhdessä."
Kuulustelin loputtua eroamme
Marian kanssa poliisilaitoksen pihalla.
”Laita viestiä, jos tarvitset
juttelukaveria. Ja mä myös otan suhun yhteyttä, jos mitään ei kuulu vähään
aikaan”, Maria sanoo ennen kuin kääntyy ympäri ja lähtee omille teilleen.
Vedän hupun korviini ja otan askeleen
kohti myrskylukemia hipovaa tuulta.