Reilu viikko ennen joululoman alkua Jori ehdottaa, että tekisimme viikonloppureissun
Kankaanpäähän hänen äitinsä luo. En ole Jorin läheisistä tavannut vielä ketään
muuta kuin isän ja äitipuolen, joten tartun ehdotukseen ilolla.
Perjantai-iltana auto starttaa Tampereelta. Jorin uudet lisävalot valaisevat
lumista tietämme kohti määränpäätämme. Mulla on ollut hyvä viikko töissä, ja tohkeissani
selitän kohtaamiani tilanteita potilaiden kanssa.
”Ei kai haittaa, että puhun näin paljon mun töistä?” kysyn kesken selostukseni,
sillä Jori on kuitenkin täysin eri alalla kuin mä.
”Ei, puhu vaan. Mää tykkään kuunnella, ko kerrot.”
Puolentoista tunnin ajon jälkeen olemme perillä. Saavumme keskelle
lähiötä, pienen punatiilisen omakotitalon luo. Tonttia ympäröi orapihlaja-aita.
Pihan lumiseen pensaikkoon ja terassin kaiteelle on ripustettu jouluvaloja
tunnelmaa tuomaan. Jori parkkeeraa pihalle, ja näen tumman siluetin
pimeällä terassilla. Oranssi kekäle leijuu ilmassa siinä kohtaa, missä Jorin
äiti pitelee tupakkaansa.
Yhdessä Jorin kanssa kannamme kassejamme sisään. Tervehdin Jorin äitiä,
ja lupaan kätteleväni häntä, kunhan saan käteni vapaiksi.
”Meillä ei kätellä”, hän toteaa kuuluvaan ääneen, tumppaa tupakkansa ja punnertaa muoviselta
ulkotuolilta ylös.
Sisällä eteisessä Jorin äiti kaappaa mut isoon halaukseen. Vasta poltetun
tupakan haju tunkeutuu nenääni. Nolostuneena yllättävästä eleestä halaan häntä kömpelösti
takaisin.
”Meillä halataan”, hän jatkaa topakasti.
Jorin äiti riisuu takkinsa. Hän on pitkä ja suurikokoinen nainen. Lihavaa
vatsakumpua peittää kukikas paituli. Hänen hiuksensa ovat lyhyeksi leikatut ja
sieltä täältä jo harmaantuneet. Nähdessäni Jorin äidin kasvot, ymmärrän heti,
mistä Jori on piirteensä perinyt, sillä isänsä kanssa hänellä ei näyttänyt
olevan mitään yhteistä.
Illan edetessä laitan Jorin kanssa pikkupurtavaa leffaa varten. Jori on hurmaavalla
tuulella. Pilkon paprikaa leikkuulaudalla, ja Jori ottaa kuvan puuhistani.
”Kato sun käsiäkin. Miten kauniit ne o”, Jori näyttää mulle juuri ottamaansa
kuvaa ja suukottaa poskeani. ”Oot kaunis."
Jori sipaisee hiussuortuvan kasvojeni edestä, suutelee mua suulle ja
silittää takamustani.
”Rakastan sua tosi paljon”, hän kuiskaa korvaani.
Jori laittaa elokuvan pyörimään, mutta kaivaa laukustaan läppärin, ja
nostaa sen syliinsä.
”Mää maksan muutaman
laskun tässä välissä, jos ei haittaa?” hän kysyy läppärin näytön takaa
kurkkien.
”Joo. Ei mitään kiirettä.”
Röhnötän sohvalla ja uppoudun Ace Venturan toilailuihin. Jorin äiti istuu
suuren, aavikonruskean kulmadivaanin toisessa päässä ja mä toisessa. Jori on asettautunut
lepotuolille, jalat rahin päällä, ja kaivaa repustaan paksun pinkan kirjekuoria
ja taitettuja A4-papereita.
”Oho, näköjään o kahden kuukauden vuokrat taas maksamatta”, Jori hörähtää
ääneen ja kohdistaa kommenttinsa ennen kaikkea äidillensä. ”Ja näköjään
puhelinlaskustakin tullut jo kaks huomautusta. Ihme, etteivät oo katkaisseet
mun liittymää.”
Jorin äiti naureskelee poikansa sanoille. Hänen suuret rintansa tanssahtelevat
ohuen paidan alla.
”Meinasi käydä Johannat”, Jori
nauraa röhöttää.
Johanna on Jorin entinen vaimo. Jori on kertonut, että Johanna oli käyttänyt
heidän vuokrarahansa juhlimiseen, ja häädön jälkeen kaikki Johannan
aikaansaamat velat olivat jääneet Jorin maksettavaksi. Jorin puheiden mukaan
hän edelleen maksaa kymmenen vuoden takaisen
suhteen velkoja.
Kuuntelen Jorin rehvastelua myöhästyneistä laskuista kauhuissani. Yritän
keskittyä elokuvaan. Jori oli vasta hetki sitten suuttunut mulle rahahuoliensa
takia. Tai suuttuminen on kevyt ilmaisu. Raivostunut.
Paperipinkka hupenee hiljalleen, mutta Jori jatkaa netin selailua.
”Pitäiskö meidän
ostaa Väinölle yhdessä joululahjaksi tällainen radio-ohjattava auto?”
Jori kysyy ja kääntää näytön mua kohti näyttääkseen löytöään.
”Se voisi olla hyvä idea”, vastaan silmäillen Jorin näyttämään
nettisivua. ”Paljon se maksaa?”
”Tää o sitten oikea vehje, ei siis mikään lelu, maksaisi 70 euroa. Ostetaan
puoliksi?”
”Joo, mä voin vielä porukoiltakin kysyä, haluaisivatko hekin osallistua
siihen. Kyllä se käy.”
Siltä istumalta Jori tekee tilauksensa.
”Ittelleni meinasin ostaa joululahjaksi 360°-kameran”, Jori sanoo taas.
Hän kääntää läppärin näytön mua kohti ja esittelee Insta360-kameran
esittelyvideota. Videon loputtua Jori kääntää koneen takaisin itselleen.
Sivusilmällä seuraan, kun hän kirjaa nettisivulle luottokorttinsa numeroa.
”Ei mee läpi. Mitä helvettiä?” hän mutisee itsekseen.
Jori kaivaa lompakostaan toisen kortin, mutta sadattelusta päätellen
sekään ei hyväksy maksua. Sama kolmannen kanssa.
”Onko sulla lainata 500 euroa?” Jori kysyy ja kohdistaa nyt sanansa
mulle.
Hätkähdän. Tiedän, että mulla on lainata niin paljon, mutta en ole
lainkaan vakuuttunut Jorin takaisinmaksukyvystä.
”Mulla ei oo luottokorttia”, selitän hänelle nopeasti.
Puhun totta, sillä en ole halunnut itselleni sellaista. Mun ja Väinön
tulot ovat yhden ihmisen harteilla, joten en halua ottaa riskiä, että
kuluttaisin yli maksukykyni. Jori kiroilee turhautumistaan. Lopulta hän tarttuu
puhelimeensa ja soittaa jollekin.
”Huomentapäivää. Mää olisin tekemässä ostosta netissä, mut mun luottokorteissa
o jotain vikaa. Heitätkö 500? Maksan heti, ko saan selvitettyä, mikä näitä
kortteja vaivaa.”
Kuka ikinä se olikaan, suostuu lainaan, ja pian Jori saa ostoksensa
tehtyä. Elokuva on lopuillaan, ja nuokun sohvan reunaan nojaten.
”Mun on pakko mennä nukkumaan, mä nukahdan kohta pystyyn”, sanon
haukotellen.
Jori lupaa tulla pian perässäni. Suukotan häntä läppärin yli, toivotan
Jorin äidille hyvät yöt ja sulkeudun vierashuoneeseen.
Peiton alle päästyäni selaan vielä hetken someani. Jorilta kilahtaa viesti
WhatsAppiin. Viestissä on kuvakaappaus hänen Messengerissään käymästä
keskustelusta. Joku nuorelta näyttävä nainen kyselee silmää iskien Jorin
naistilanteesta. Ahdistava möykky kerääntyy rintaani ja nousee sieltä kurkkuuni.
Yritän nielaista sen pois, mutta se jää pyörimään ikävästi nielun kohdalle.
Jori on vastannut kysymykseen kuvalla, joka ei erotu kuvakaappauksesta. En
vastaa viestiin mitään, vaan laitan puhelimeni pois. Jään pimeyteen makaamaan.
Aamulla herään Jorin kiehnätessä erektiotaan pakaravakooni.
”Mua väsyttää vielä”, vastaan unisena ja käännyn Joriin päin.
Hän työntää kätensä pikkuhousuihini ja suutelee korvaani.
”Mää voin vaa panna sua. Ei sun tarvitte tehdä mitään. Voit vaa maata
siinä silmät kiinni”, Jori kuiskaa ja jatkaa kosketteluani.
En osaa vastata mitään, joten hän nousee päälleni ja työntää jalkojani auki. Pikkuhousuni
vetäytyvät syrjään ja kulli työntyy sisääni. Jori laskeutuu päälleni, suutelee
kaulaani ja liikuttelee hitaasti lantiotaan.
En jaksaisi yhtään.
Kulli vetäytyy ulos, Jori ohjaa pikkuhousuni pois jaloistani ja jatkaa
sitten panemistaan. Pikkuhousuni ovat Jorin kädessä. Hän vie ne nenänsä eteen ja sulkee silmänsä nautinnosta.
Pikkareitani haistellen hän koventaa tahtiaan. Liike hidastuu ja lopulta
pysähtyy, kun Jori laukeaa. Hän vetää kullinsa ulos ja moiskauttaa suulleni
suukon.
”Olisitko hetkeksi jäänyt halimaan?” kysyn Jorilta tämän vetäessä
vaatteitaan päälleen sängyn vieressä.
”Joskus myöhemmin”, hän toteaa katsomatta mua ja katoaa huoneesta.
Nukahdan uudelleen. Pari tuntia nukuttuani herään, kun Jori suukottaa
hellästi poskeani.
”Kuka se nainen oli?” kysyn unisena.
”Ai kuka?”
”Se, minkä keskustelun laitoit mulle illalla?”
”Hän o se mun anestesiahoitaja”, Jori vastaa vinosti hymyillen.
”Miksi sä sen kanssa juttelet? Ja miksi se kyselee sun naistilannetta?”
”Kai sitä kuulumisia saa kysellä? Ja sitä kai kiinnosti, olisiko hänellä
saumaa. Ethän sää mustasukkainen oo?” Jori lässyttää ja hänen hymynsä levenee.
”No kieltämättä tuntuu kurjalta, että sun eksä kyselee sun naistilannetta.
Mitä sä edes vastasit siihen?”
”Laitoin sun kuvan. Turhaan sää oot mustis. Se ei ollut ees kovin hyvä
sängyssä. Mua ennen sillä oli ollut vaa yks mies, joten ei se osannut mitään.
Eikä kiinnostanut ryhtyä opettamaan. Sitä paitsi häntä kiinnosti vaa
ryyppääminen.”
Menemme yhdessä aamupalalle. Jorin äiti on paistanut meille lämpimiä
voileipiä ja laittanut kahvin tippumaan. He kertovat suunnitelleensa, että
lähtisimme ajelulle ja Jori voisi esitellä lapsuuden seutujaan.
Aamiaisen jälkeen ajelemme pitkin Kankaanpäätä ja Niinisaloa. Jori kertoo
nostalgisesti lapsuuden kesistään ja kuinka läheisellä joella hän oli junnuna
kalastanut ystävänsä kanssa Metallican raikuessa sotuveneestä.
Lähellä keskustaa Jori osoittaa suojatietä, jonka ylitämme autolla.
”Tässä mää jäin silloin muksuna auton alle, ko se täti ajo mun päälle”,
Jori toteaa. ”Saan häntä kiittää mun olkapäävaivoista.”
Ohitamme Niinisalon varuskunnan, jossa Jori kertoo isänsä olleen töissä,
ennen heidän muuttoaan Tampereelle.
”Olin muksuna nähnyt kurkkusalaattitouhua ihan tarpeeksi, ni aikuisena
mulle riitti sivari.”
Pysähdymme jaloittelemaan kuuraiselle uimarannalle. Järvi on jäässä. Sulat
kohdat siellä täällä saavat maiseman näyttämään lypsykarjan kyljeltä. Jori
osoittaa mua kameralla, ja poseeraan, kun hän ottaa kuvan.
”Tuossa talossa mää oon asunut. Ja tuossa. Ja tuolla. Ja tuolla kans yks
kesä oltiin, vai mitä mutsi?” Jori osoittelee vuoroin rintamamiestaloja ja
vuoroin kerrostaloja ajellessamme pitkin lähiöitä ja maaseutua.
”Ai tuo ei olekaan sun lapsuudenkoti?” kysyn viitaten Jorin äidin
nykyiseen taloon.
”Ei, ainoastaan mun sisko o asunut siinä.”
Iltapäivällä Jorin äiti tarjoaa jouluisen noutopöydän läheisestä
ruokaravintolasta. Jorin äiti on puhelias ja ystävällinen, muttei ole esittänyt
mulle ainuttakaan kysymystä. Haluaisin kovasti kertoa itsestäni tulevalle
anopilleni, mutta en tohdi väkisinkään tuputtaa itseäni. Mieleeni hiipii
myrkyllinen ajatus, että kuinkahan mones nainen olen, jonka Jori äidillensä
esittelee. Ehkä hän ei siksi vaivaudu sen syvällisemmin tutustua.
”Lähretääs takasi kotio, läskinaama”, Jorin äiti tokaisee pojallensa, kun
lautasemme ovat tyhjentyneet.
Liikkeeni pysähtyy Jorin äidin sanoihin, mutta Jori nauraa kuin kyseessä
olisi heidän sisäpiirivitsinsä.
Kankaanpää-reissumme jälkeen palaan takaisin Helsinkiin. Jorilla on seuraavalla viikolla poikkeuksellisesti pari arkivapaata, jolloin hän lupaa tulla luokseni.