Jorin tavattuani hinkuni muuttaa Tampereelle on kasvanut eksponentiaalisesti. Olin ollut oikeassa siinä, että ”pieni romanssi” toisi vauhtia suunnitelmiini. Pienen romanssin sijaan löysinkin elämäni rakkauden. Viime viikot olenkin laatinut työhakemuksia ja lähetellyt sähköposteja osastonhoitajille, jotta muuttoaikeeni saisivat tuulta allensa.
Ahkera työnhakuni Tampereelta ei kuitenkaan ole tuottanut tulosta. Olin ollut itsevarma siitä, että sairaanhoitajana saisin töitä hetkessä. Aktiivisuudestani huolimatta en ole saanut ainuttakaan työhaastattelukutsua. Etäsuhteessa eläminen alkaa pidemmän päälle olla raskasta, vaikka kaikki vapaapäivät vietämmekin yhdessä. Työputkien aikana ikävä on kova. Jori ei puheistaan huolimatta ole erityisen halukas soittelemaan kanssani, mikä ei ainakaan helpota ikävääni. Haluan vain mahdollisimman nopeasti muuttaa Tampereelle lähelle rakastettuani.
Jälleen yhden arkivapaani vietän Tampereella Jorin luona. Jorin työpäivän päätteeksi ajelemme pitkin Tamperetta Jorin käydessä kaupoilla. Muutaman tunnin päästä bussini lähtisi takaisin, sillä huomenna olisi vielä yksi työpäivä ennen viikonloppuvapaitani, jolloin tulisin Tampereelle heti takaisin.
Avaudun Jorille huolistani. Mitä jos en saisikaan töitä? Jorikin oli tiukasti ilmoittanut, että hän ei sitten itse muuttaisi yhtään mihinkään. Koen Jorin ehdottomuuden loukkaavaksi. Hän ei mun takia muuttaisi toiseen kaupunkiin, vaikka mä olen tekemässä niin hänen vuokseen? Muistutan itseäni, että olin halukas muuttoon jo ennen Joria, joten ei sillä todellisuudessa mitään merkitystä ole, mitä Jori on valmis tekemään vuokseni.
Jori kuuntelee huoliani kireänä. En saa häneltä kaipaamaani myötätuntoa. Pääsemme takaisin hänen luokseen, jolloin hänen kireytensä purkautuu.
”Ei mullakaan täs kovin helppoa oo. Bensa maksaa, eikä mun palkalla oo varaa jatkuvasti ajella Hesaan”, Jori avautuu ärtyneenä.
”Yhtä lailla mulla menee rahaa, kun matkustan edes takaisin parikin kertaa viikossa”, vastaan hänelle.
”Autossa o vähän muutakin ko matkakulut!”
”Kyllä mä voin niihin kuluihin osallistua, jos se on siitä kiinni.”
Jostain selittämättömästä syystä Jori kiihtyy. Pötkötän sängyllä ja Jori istuu lattialla läppäri sylissään. Sylkipisarat roiskuvat hänen suustaan sitä mukaa kuin kierrokset nousevat.
”Miksi sä oot noin vihainen?” kysyn ahdistuneena.
Näkymätön vyö rintakehäni ympärillä kiristyy salvaten hengitystä.
”En mää oo vihainen! Ymmärrätkö, mää oon vaa ankara itteäni kohtaan?” Jori äyskii päin naamaani. ”Kaikki kato eivät oo noin hyväosaisia ko sää! Sulla ehkä o rahaa, mutta mää oon vaa tavallinen duunari!” hän jatkaa raivoamistaan.
”Mitä ihmettä sä tarkoitat? Ei sun tarvitse olla noin vihainen. Kyllä mä sun autoa oon tankannut, kun sen kyydissä olen myös matkustanut.”
Jori ei ota sanojani kuuleviin korviinsakaan. En ymmärrä yhtään missä mennään. Kylmäävä tunne rinnassani leviää vartalooni. En vastaa mitään, vaan tuijotan Joria epäuskoinen ilme kasvoillani. Jori hiljenee läppärinsä taakse. Avaan telkkarin ja laitan kesken jääneen sarjan päälle.
”Ai ny laitat vaa telkkarin päälle? Mun täytyy kuunnella sua, mut sun ei tarvitse välittää musta?”
”Mä luulin, että sä lopetit jo puhumisen. Ja oot sitä paitsi itsekin tietokoneella.”
”Mää saan tehdä mun tietokoneella tasan mitä mää tahdon!” Jori sähisee raivoissaan ja hänen silmänsä tummuvat.
Sammutan telkkarin. Jori jatkaa sättimistään. Kyyneleet putoilevat poskilleni. Mä en tajua enää mistään mitään.
”Ai ny täytyy ryhtyä itkemään?” Jori pilkkaa.
”Mä en ymmärrä, miksi sä oot noin vihainen”, soperran ja itkuni yltyy.
”Kannattaisko vähä miettiä! Jos sää et olisi noin vitun tyhmä, ni mun ei tartteis olla vihanen!”
Nousen sängystä ylös ja menen keittiöön. Lasken lasiin kylmää vettä ja hörppään siitä suullisen. Nojaan tiskipöytää vasten ja pyyhin nenääni. Mitä täällä oikein tapahtuu? Jori tulee perässäni keittiöön ja jatkaa kasvojeni edessä huutamista.
”Ja ny vaa lähdet pois! Voi vitun idiootti! Ymmärrätkö, miten itsekeskeinen ämmä sää oot! Ootko koskaan kuullut empatiasta?”
Sylkipisarat pommittavat kasvojani Jorin huutaessa. Hänen sanansa haukkuvat mut pystyyn. Musta varjo leviää Jorin takaa yllemme. Jori tuntuu kasvavan edessäni kolmimetriseksi hirviöksi. Pelosta ja itkusta täristen vajoan lattialle itkemään. Jori osoittaa varoittavasti sormellaan, toinen käsi tiukasti nyrkissä, ja hänen mylvintänsä täyttää keittiön. Hautaan kasvot käsiini ja nyyhkytän ääneen. Mä haluan pois täältä. Tartun ajatuksesta kiinni, ohitan Jorin ja puen takkini päälle. Nostan valmiiksi pakatun reppuni lattialta ja siirryn ulko-ovelle.
”No mihin vittuun sää ny meet?” Jori äyskähtää.
”Mihin tahansa muualle.”
Pelästys häivähtää Jorin kasvoilla, mutta lopulta hän ei tee elettäkään estääksen lähtöäni. Paiskaan oven kiinni perässäni. Ulkona on pimeää ja on alkanut sataa lunta. Määrätietoisesti kävelen kohti keskustaa, sillä bussini lähtisi tunnin päästä. Vedän hupun päähäni suojatakseni itseäni lumisateelta ja viimalta.
Äänetön itku kastelee poskeni kävellessäni hiljaista tietä eteenpäin. Salaa toivon, että Jori lähtisi perääni etsimään mua. Toivon, että auto kaartaisi luokseni ja Jori astuisi ovesta ulos syvästi pahoillaan; pyytäisi anteeksi, halaisi ja lupaisi, ettei vastaava enää koskaan toistuisi.
Joria ei näy. Jatkan kävelyä täydellisessä yksinäisyydessä.
Tiedän, etten enää voi jatkaa suhdetta. Olemme vasta näin vähän aikaa olleet yhdessä, ja jo nyt Jori paljastaa itsestään tuollaisen puolen. Idiootti ämmä… Mä en voi hyväksyä sitä, että kumppanini haukkuu mua. Mun ei tarvitse sietää tuollaista käytöstä. Kenenkään ei tarvitse katsoa tuollaista! En ole tehnyt mitään väärää häntä kohtaan. Jorin viha tuntuu absurdilta. Mistä hän edes oli niin vihainen?
Olen vasta reilu puolessa välissä yhdeksän kilometrin matkaani kohti bussiasemaa, kun kello lyö jo yhdeksän. Myöhästyin bussistani. Seisahdun paikalleni, näppäilen puhelimestani aikataulun esiin, mutta bussi tosiaan oli viimeinen tältä päivältä. Tietenkin oli, koska tarkoituksella varasin aina viimeisen bussin, jotta saisin mahdollisimman pitkään olla yhdessä Jorin kanssa.
Jori ei ole yrittänyt tavoittaa mua.
Suojaudun lumisateelta lähimmän lähiliikennepysäkin katoksen alle. Liikennettä ei juurikaan ole. Mitä mä nyt teen? Kylmyys hiipii kehooni, sillä päälläni on aivan liian vähän vaatteita. Lumisade yltyy. Huomenna olisi työpäivä, enkä pääse kotiin. Yritän soittaa Jorille. ”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.” Mitä helvettiä? Miksi Jori on sammuttanut puhelimensa? Pettymyksen kyyneleet kirvelevät silmissäni. Mitä mä muka tein väärin?
Hetken harkitsen soittavani äidille. Sinne voisin ainakin mennä yöksi. Mutta mitä mä heille oikein sanoisin? ”Hei, Saara tässä, Jori sai juuri raivokohtauksen ilman mitään syytä ja haukkui mut pystyyn, ja nyt oon täällä ulkona yksin, koska myöhästyin viimeisestä bussista ja Jori on sammuttanut puhelimensa.” En mä voisi niin sanoa. Mua hävettää tarpeeksi paljon jo se, että unelmieni miehestä on paljastunut tällainen piirre. Miten mä voisin kertoa, että totuus hehkuttamastani vuosisadan rakkaustarinasta onkin tällainen. Tämän täytyy olla pelkkä väärinkäsitys.
Lopulta googletan paikallisen taksin numeron ja soitan itselleni kyydin.
”Tarvitsen taksin. Mä oon tässä Talvitien ja Nuolialatien risteyksessä.”
En tunne Tamperetta lainkaan, joten en osaa antaa tarkempia ohjeita. Keskuksen työntekijä lupaa, että taksi olisi vartin päästä luonani. Istahdan takaisin bussipysäkille odottamaan. Kiedon kädet tiukasti ympärilleni, sillä tuuli kylmettää mua ankarasti.
Vihdoin taksi saapuu tien toiselle puolelle. Loikin hiljaisen tien yli ja avaan auton oven.
”Hyvää iltaa. Mä menisin Pirkkalaan Kreetantielle.”
Keski-ikäistyvä mieskuljettaja näyttää siltä kuin hänen nenänsä alla olisi pilaantunutta kalaa.
”Vähän tarkempia ohjeita voisi sitten seuraavalla kerralla antaa. Vaikeaa tietää, mille puolelle tietä ajaa, kun ohjeeksi annetaan pelkkä risteys”, kuski moittii elämäänsä kyllästyneellä äänellään.
Kuljettajalle antamani hymy lässähtää.
”Mä en ole täältä kotoisin, niin en tiennyt missä oon”, vastaan hänelle.
Mikä hitto kaikkia ihmisiä tänään vaivaa?
Taksi kaartaa Jorin pihaan, ja maksan kyydin. Mulla on onneksi vielä avain Jorille, sillä tällä hetkellä en pidä todennäköisenä, että hän vastaisi edes ovikellon soittoon. Menen sisään. Makuuhuoneessa on valot päällä. Jori makaa velttona sängyllä ja katsoo lasittuneena telkkaria. Hän ei reagoi läsnäolooni millään lailla.
”Miksi sä oot laittanut puhelimen kiinni? Mä yritin soittaa”, kysyn Jorilta möllöttäen lumesta märkänä makuuhuoneen ovella.
”Sattui vaa tuntumaan siltä”, Jori vastaa kääntämättä katsettaan.
Menen keittiöön etsimään iltapalaa, sillä vatsaani kouristaa nälästä. Avaan jääkaapin, mutta en löydä ostamaani jugurttia ja leipää. Astelen takaisin makuuhuoneeseen.
”Missä se mun jugurtti on?”
”Heitin menemään.”
”Mitä? Minkä ihmeen takia?”
”No ajattelin, ettei ämmää näkyisi enää, ni turha jättää niitä kaappiin happanemaan.”
Jään tuijottamaan Joria suu auki osaamatta vastata hänen loukkauksiinsa yhtään mitään. Hän ei vieläkään käännä katsettaan.
”Mun mielestä sä oot mulle anteeksipyynnön velkaa”, sanon viimein.
Jori mulkaisee mua halveksuvasti.
”Ai miten niin? Neiti Tuuliviiri ite läks lätkimään.”
”Sä haukuit mua! Eikä sulla ollut mitään syytä olla mulle niin vihainen.”
”Ei anteeksipyynnöillä oo mitään merkitystä. Asia on jo tapahtunut, ni mitä se enää merkitsee”, Jori vastaa ylimielisesti.
”Totta kai sillä on merkitystä! Etkä sä voi haukkua mua.”
”Itekki käyttäydyit huonosti.”
Tuijotan Joria sanattomana. Jos en tietäisi, että tämä mitä kuulen on totta, nauraisin, sillä niin tragikoomiselta koko tilanne tuntuu.
”Mä kävin vaan ulkona kävelemässä, että saisin ajatuksia selväksi”, sepitän.
Kömmin Jorin viereen sängylle ja yritän suudella häntä. Jori tapittaa mielenosoituksellisesti telkkaria, eikä vastaa suudelmaani. Haluaisin ravistaa hänen typerää naamaansa.
”Nytkö sää tulit panemaan mua viimeisen kerran?” Jori tokaisee kylmän voitonriemuisesti.
”Mitä?”
Kyyneleet pyrkivät jälleen silmiini, mutta taistelen ne takaisin sisälleni. Vältän Jorin asettaman ansan ja pidän mölyt mahassani.
Lopulta käymme kaikessa hiljaisuudessa nukkumaan. Jori kääntää selkänsä, eikä ota mua lusikkaansa, kuten kaikkina edeltävinä öinä. Valvon pitkälle yöhön ennen kuin saan unen päästä kiinni.
Aamulla Jori lähtee töihin. Soitan esimiehelleni ja sepitän valheen lapseni ripulista. Esimies toivottaa lapselleni pikaista paranemista. Huono omatunto kirvelee sisuksissani. Avaan verhot. Kylmänsininen aamuvalo hohkaa huoneeseen. Lumisade ei ole vieläkään loppunut. Käännän kylkeä ja nukahdan vielä hetkeksi.
Aamun ensimmäisellä tauolla Jori tulee käymään kotonaan ja tuo mukanaan kaksi isoa possumunkkia. Hän on taas iloinen oma itsensä, eikä eilisen illan tapahtumista puhuta enää.
”Ota munkki, ni pysyy peppu pyöreänä”, Jori iskee silmäänsä.
Kipitän keittiöön keittämään munkin kaveriksi kahvia.
”Miksi sää oot avannut verhot?” Jori huutaa toisesta huoneesta. Verhokiskot kirskuvat sulkeutumisen merkiksi.
”Että saisi vähän luonnonvaloa tänne”, huudan takaisin.
”Täällä pidetään verhot kiinni, ko naapurit saattaa tulla vakoilemaan ikkunasta”, Jori toteaa laiskasti löntystellessään keittiöön.
Hän seisahtuu eteeni ja mittailee vartaloani silmät kiiluen. Päälläni on yön jäljiltä yöpaita ja tukkani on niskasta pystyssä.
”Söpö pörröpää”, hän sanoo.
Jori astuu luokseni ja suutelee intohimoisesti. Hän uittaa sormensa hiuksiini ja puristaa nyrkkinsä kiinni. Inahdan tahtomattani nahassani vihlaisevaa kipua. Ääneni rohkaisemana Jori vetää hiuksistani päätäni taaksepäin. Hän katsoo mua tiukasti, kasvot totisena. Toisella kädellään hän tarttuu pakarastani ja puristaa sitä. Sormenpäät uppoavat pilluuni, ja siitä innostuneena Jori puskee kehoaan mua vasten.
Jori ohjaa mua kääntymään ympäri ja painaa rintani keittiön tasoon. Reisitaskuhousujen vyönsolki kilahtaa auki, ja samassa pikkuhousuni haarakiila vetäytyy sivulle. Yhdellä työnnöllä hän survaisee kullinsa sisääni. Painan pääni keittiön tasoa vasten. Uudestaan Jori sulkee hiukseni nyrkkiinsä pakottaen kasvoni ylös tasolta. Toisella kädellä hartiastani tukea ottaen hän panee mua kovaa. Vyönsolki helähtelee lantion liikkeen tahdissa. Hän henkäisee ja kulli sykkii sisälläni.
Jori irrottaa sormensa hiuksistani ja laskee kätensä lantiolleni. Limainen kulli liukuu jalkojeni välissä vielä muutaman kerran, ennen kuin Jori perääntyy luotani ja sulkee housunsa.
”Meeppäs pesulle”, hän komentaa.
Vessassa suihkutan jalkovälini puhtaaksi ja palaan keittiöön.
”Mun pitää mennä takaisin töihin”, Jori sanoo kahvin yhä tippuessa.
Hän antaa huulilleni nopean suukon ja pukee työkenkänsä jalkaan.
”Syö se munkki sitten, pikku possu”, Jori sanoo ja häviää ulos.