Perjantaina töiden jälkeen hyppään Tampereelle vievään bussiin. Helsinki-Tampere -väliset matkat ovat muodostuneet jo rutiiniksi. Yleensä kulutan parin tunnin matkan kuuntelemalla musiikkia tai podcasteja. Matkapahoinvointini pitää huolen, ettei lukemisesta tai sarjojen katsomisesta tule mitään.
Viime aikoina mä olen ollut se, joka enimmäkseen matkasi reittiä edestakaisin. Uskottelen itselleni, ettei se ilmiselvä fakta, ettei Jori enää käy luonani, häiritse mua. Melkein kaikki mun läheisetkin asuvat Tampereella, joten on luontevampaa, että mä käyn Jorilla. Jori on sitä paitsi puhunut rahahuolistaan, joten en halua painostaa häntä matkusteluun.
Laura on kutsunut mut ja Jorin yhdistettyihin tupaantuliaisiin ja pikkujouluihin. Laura muutti Helsingistä Tampereelle jo syksyllä yhdessä kämppäkaverinsa kanssa; yliopistolla käynnistyi viimeinen vuosi maisterinopintoja. Toivon Jorin ja Lauran tutustuvan toisiinsa paremmin, joten odotan näitä illanistujaisia paljon.
Sisarussuhteesta huolimatta tai erityisesti sen vuoksi, mä ja Laura olemme myös parhaat ystävät. Kerromme toisillemme kaiken, treenaamme ja teemme reissuja yhdessä, ja istumme tuntikausia teekuppien äärellä parantamassa maailmaa.
Tampere on jo lähellä, kun saan Jorilta viestin.
”Tierätkö, mää oon ihan rikki.”
”Kuinka niin?”
”Mää oon hirveän väsynyt työviikon jäljiltä.”
”Jaksatko sä mennä niihin tupareihin? Mä voin käydä yksinkin, jos haluat jäädä kotiin lepäämään.”
Jori ei hetkeen vastaa mitään, ja mua jo hiukan harmittaa, ettei Jori pääsisikään kanssani ulos. Toisaalta ymmärrän häntä, sillä lunta on tullut viime viikkoina paljon, mikä tietää hänelle runsaasti töitä.
”Totta kai mää tuun, ko on sovittu. Ko o pakko, ni o pakko.”
”Eikä ole mikään pakko, höpsö.”
Jori noutaa mut asemalta, ja ajamme vielä hänen luokseen, jotta saan vaihtaa vaatteeni iltarientoihin sopivammiksi.
Vedän päälleni tiukat, mustat farkut ja v-aukkoisen glitter-topin. Piirrän rajauksia silmiini, kun Jori ilmestyy vessan oviaukkoon kurkkimaan puuhiani. Sivusilmällä näen hänen nojaavan ovenkarmiin ja pitävän toista kättään rennosti lanteillaan.
”Näyttääkö nyt hyvältä?” hän tokaisee.
Vilkaisen Joria yllättyneenä, sillä merkillinen iva hänen äänessään saa veren sisälläni seisahtumaan.
”Ei sun kuule tarttis meikata ollenkaan. Ketä varten sää oikein tälläydyt?” hän jatkaa.
”Itseäni varten. Musta on silloin tällöin kiva vähän laittautua.”
Jori tuhahtaa ja katoaa nurkan taakse. Meikkauskäteni on pysähtynyt ja tarkastelen kasvojani peilistä. Pyyhin juuri tekemäni rajaukset pois silmistäni ja päätän tyytyä pelkkään ripsiväriin ja huulipunaan.
Siirryn makuuhuoneeseen Jorin perässä.
”Haluatko, että mä ajan, jos haluat vähän nauttia jotain? Vai mennäänkö dösällä?” tiedustelen Jorilta.
”Mää ajan, sää voit ottaa rennosti tänään.”
Jori tuskailee omien vaatteidensa kanssa ja on huolissaan omasta salonkikelpoisuudestaan.
”Laitat vaan tuon mustan t-paidan ja farkut, niin se on oikein hyvä. Hyvältä sä näytät miten tahansa, rakas.”
Jori mulkoilee viittaamiani vaatteita päin, mutta pukee ne lopulta päällensä.
”Ja sä voit laittaa tämän”, hymyilen Jorille vitsikkäästi, ja kaivan laukustani esiin kultaisella kimalteella kuorrutetun poronsarvipannan, jonka aioin itse pukea päälleni.
Jori nappaa sarvet käteensä naama nyrpeänä, ja siirrymme verkkaisesti autolle.
Matkaamme Lauralle Prisman kautta. Haluan ostaa tuomisiksi pullon viiniä. Hyllyjen välissä arvomme yhdessä, minkä viinin valitsisimme. Nuori naismyyjä astelee luoksemme ja tarjoaa apuaan. Tai oikeastaan hän tarjoaa sitä Jorille, eikä ole näkevinäänkään mua. Jorin ilme kirkastuu ja ryhti kohentuu hänen katseensa mittaillen turhankin pitkään kauniin myyjän siroa vartaloa ja tyköistuvaa työasua.
”Ihanat noi sun poronsarvet”, myyjä kikattelee ja räpsyttelee silmiään Jorille.
Jorin selän takana pyörittelen omia silmiäni. Kumpikin näyttää tyystin unohtaneen läsnäoloni. Tutkin tiiviisti pulloja sillä aikaa, kun Jori ja myyjä flirttailevat keskenään. Lopulta valikoin käsietäisyydellä olevan punaviinipullon katsomatta sitä sen tarkemmin, ja vedän Joria kädestä kassalle.
Perillä Laura avaa oven ja on säkenöivän näköinen. Hänen vaalea, kihartuva tukka laskeutuu kauniisti olkapäille, ja päälle hän on valinnut rennon topin ja boyfriend-farkut. Sisältä kuuluu iloinen puheensorina ja Michael Bublén tulkinta joululauluista. Astumme peremmälle. Eteisessä Jori kättelee Lauraa, sillä salikisojen pauhussa virallinen esittäytyminen jäi suorittamatta.
Jori osaa kieltämättä olla hurmaava. Kuinka ystävällisesti hän osaakaan kohdata ihmiset. Ja flirttailla kassaneideille, mietin katkerana. Huikkaamme moikat Lauran kämppäkaverille ja tämän ystäville, ja siirrymme Lauran huoneeseen.
Paikalla on Lauran kaksi ystävää ja pikkuserkkumme. Tarjolle Laura on laittanut glögiä, punaviiniä, pipareita, suklaakakkua ja jäätelöä. Oloni on kepeä. Lauran ystävät kyselevät silmät loistaen, miten mä ja Jori olemme tavanneet. Kerron yksityiskohtaisesti, kuinka Jori keskellä yötä matkusti toiseen kaupunkiin mua tapaamaan ja kuinka se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Kerron retkestämme Nuuksioon ja kuinka Jori yövuorojeni päätteeksi aamulla nouti mut luoksensa Tampereelle.
Lauran ystävät huokailevat ihastuneina, ja koko huone pysähtyy kuulemaan tarinaani. Jori hymyilee vaivaantuneesti vierelläni ja pitää kättään vyötäröni ympärillä.
Loppuillan istumme ringissä huoneen lattialla ja pelaamme huojuva torni −juomapeliä. Lauran toinen ystävistä on todella humalassa, ja huomaan hänen silmäilevän Joria tämän tästä. Ensin luulen näkeväni omiani, mutta seuraavalla hetkellä hän nojautuu kädellään lähemmäs tätä, jolloin hänen toppinsa naruolkain valahtaa alas ja rintamus pilkottaa antavasti kauluksen alta. Helpotuksekseni Jori ei tällä kertaa vastaa flirttailuun. Olisin kuollut häpeään, jos siskoni olisi joutunut todistamaan saman kuin mä aikaisemmin Alkossa.
Lähdemme ensimmäisinä pois, sillä hiprakka saa mut haukottelemaan väsymystäni. En tohdi Joriakaan pidätellä liian pitkään nukkumaanmenolta, sillä olihan hänkin valitellut omaa väsymystään.
Nuokun etupenkillä ja olen vähällä nukahtaa, kun matkaamme kohti Jorin kotia ja lämmintä petiä. Pian kuitenkin havaitsen Jorin ajavan poispäin kotoaan.
”Haittaako, jos käydään ihan nopeesti yhden tien varrella?”
”Mmm, ei haittaa”, vastaan haukotellen ja hiprakasta hyväntuulisena.
”Ostin uudet lisävalot autoon, ni pitäisi päästä pimeälle suoralle testaamaan niitä, ko mulla on kolme kandidaattia.”
Jori ajaa pitkin poikin syrjäisiä metsäteitä, eikä vaikuta löytävän sopivaa kohtaa testeillensä. Mua väsyttää kauheasti. Auton lämpö ja hurina, pimeä maasto ja radion hiljainen taustakohina ovat hypnoottisia, ja torkahtelen tämän tästä. Lopulta Jori löytää sopivan kohdan ja nousee autosta ulos. Auton kojelaudalla neonvihreä valo näyttää kellon olevan jo yksi yöllä. Vuorotellen Jori kiinnittää lisävaloja auton sähköihin, rämpyttelee niitä ja ottaa valokuvia.
”Hei, mää tartteisin vähän apua tääl ulkona”, Jori avaa kuskin puoleisen oven ja huikkaa sisälle. Kylmä tuulahdus nostaa karvani pystyyn.
Ulkona on viisitoista astetta pakkasta ja mulla on päälläni vain ohuet farkut, toppi ja hartioideni suojana kevytnahkatakki.
”En mä kyllä tarkene siellä”, sanon ja viittaan kädellä vaatetustani.
Jori paiskaa oven kiinni ja jatkaa puuhiaan.
Puolen tunnin kuluttua hän saa vihdoin hommansa valmiiksi. Jori käynnistää auton ja jatkamme matkaa. Hänen profiilinsa on kireä. Auton vauhti kiihtyy, vaikka olemme edelleen kapealla, lumisella metsätiellä. Sydämeni hyppää kurkkuun Jorin kaartaessa mutkat liian kovaa, mikä saa auton hetkittäin liirtoon.
”Ei edes pientä apua voinut sulta saada! Tääkin homma olis tehty jo aikaa sitten, jos et olisi noin helvetin itsekäs”, Jori ärisee katse tiukasti tiessä ja hartiat korvissa saakka.
Väsymykseni on hetkessä tiessään. Mitä nyt taas?
”Kato nyt mun vaatteita. En mä tiennyt, että sä oot tällaista suunnitellut, niin laitoin vaan nämä päälle.”
”Vittu viis minuuttia olis tarvinnut sun seistä siinä pihalla, ni me oltais jo kotona lämpimässä peiton alla. Mut ei, ko huoraks tälläytyminen o tärkeämpää. Ostin nää valot sitä paitsi sua varten, et olis turvallisempaa ajella Hesaan.”
”Anteeksi, en mä ajatellut.”
Loppumatka kuluu paksussa hiljaisuudessa, ja viimein pääsemme turvallisesti takaisin Jorin luo. Sisällä vaihdan vaatteeni yöpaidaksi ja käyn vessassa pesemässä meikkini pois. Kömmin peiton alle nukkumaan, mutta Jori avaa telkkarin ja jää vielä katsomaan omia ohjelmiaan. Suuri, sänkyä vastapäätä möllöttävä ruutu valaisee koko huoneen.
”Voitko kulta laittaa telkkaria himmeämmälle ja ääntä hiljaisemmalle, kun mä en muuten pysty nukkumaan?” kuiskaan.
Jori nousee liioitellun suurieleisesti ylös ja napsauttaa telkkarin kokonaan kiinni.
”Voit sä sitä katsoa, mutta mä pyysin laittamaan vaan himmeämmälle, että pystyn nukkumaan.”
”Eipä kait tarvitte, ko tuollaisen ämmän mäkätystä joutuu muuten kuuntelemaan.”
En sano mitään, joten Jori avaa telkkarin uudestaan. Käännän kylkeäni ja vedän peiton pääni yli.
”Laitat vaa ne silmät kiinni, ni ei tarvitte valoa katella. Sen pään voi kyllä ottaa siältä peiton alta pois”, Jori kommentoi kylmästi.