Lounasruokalan
jo sulkeuduttua pääsen pois aamusta saakka kestäneestä eturauhasen
poistoleikkauksesta. Käyn pesemässä käteni, ja astellessani kohti kahvihuonetta
kaivan puhelimen työpaitani taskusta. Jori on lähettänyt monta sekavaa viestiä.
Yritän tavata viestejä, mutta en millään ole ymmärtää, mistä Jori viesteissään
puhuu. Jorilla on lukihäiriö, mutta se ei oikeastaan näy Jorin
oikeinkirjoituksessa. Vasta kun hän tuohtui, kirjoitus muuttui sekavaksi.
”Mikä sulla on
hätänä?” kirjoitan hänelle.
”Ny mää en
vittuakaan jaksa tätä paskaa. Älä sääkin taas aloita. Kioski menee kiinni ny!”
Seisahdun paikalleni
hölmistyneenä Jorin aggressiivisesta ulosannista. En ymmärrä mistä on kyse,
sillä viimeisimmästä riidastakin on aikaa.
Jorilla on uskomaton
taito saada mut hämmennyksen valtaan. Hän saa mut usein tuntemaan itseni
syylliseksi, vaikka mulla ei ole käsitystäkään, mihin asiaan olin syyllistynyt.
Laitan Jorille
uuden viestin, mutta se ei mene perille. Soitan hänelle vastoin hänen
periaatteitaan. ”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.” Mitä
ihmettä taas tapahtuu? Onko Jorilla kaikki kunnossa? Ahdistus kiihdyttää
sydämeni sykettä. En pystyisi mitenkään käymään Jorin luona tarkistamassa
tilannetta, sillä Jori on Tampereella ja mä täällä.
Takaani lähestyy
askeleet, ja nopeasti pyyhkäisen silmiini kirvonneet kyyneleet. Työnnän puhelimen
takaisin taskuuni ja pakotan kasvoilleni huolettoman ilmeen, kun lääkintävahtimestari
pysähtyy jututtamaan mua.
Iltaan mennessä
Jori ei ole vastannut. Kirjoittelen hänelle ahdistuneita viestejä, joissa
kyselen, onko kaikki hyvin tai onko hän suuttunut mulle jostain. Viestini eivät
mene perille. Yritän käydä nukkumaan. Makaan sikiöasennossa sängyn reunalla ja
tuijotan pimeää huonetta. Huomenna Jori tulisi luokseni. Kyllä kaikki selviää.
Seuraavana aamuna
raahaudun väsyneenä töihin. Peilistä katsoo takaisin turvonnut naama. Silmäni
ovat verestävät ja silmänympärykseni turvonneet valvotusta yöstä. Yritän
meikata unettomuuden jäljet parhaani mukaan piiloon. Töissä vaihdan päälleni
työasun ja kävelen lennonjohdon kautta kohti saliani, kun puhelimeni värisee taskussani.
”♥”
Epäuskoisena tuijotan
Jorin lähettämää yksinäistä sydäntä. Pelko siitä, että Jorilla on jokin hätä, vaihtuu
suuttumukseksi. Näppäilen viestin, jossa vaadin selitystä tähän ihmeelliseen
käytökseen ja blokkaamiseeni. Viime aikoina Jorin käytös oli muutenkin ollut
erikoista.
”Oon ennenkin
nähnyt tällaista toimintaa, ja se on yleensä tarkoittanut sitä, että mut aiotaan
jättää. Jos sä et enää halua olla mun kanssa, niin sano suoraan, mutta älä tee
mulle tällaista. Mä en mitään pelailua jaksa enkä halua.”
”Kaikki o ihan
hyvin. Mitä sää oikein sekoilet siälä? Sää kuvittelet omias. Ja mää saan sitä
paitsi sulkea mun puhelimen, jos siltä tuntuu.”
Lähetän Jorille vastauksen,
mutta poistankin sen heti – ehkä parempi vain antaa olla.
”Mitäs tuo ny oli
olevinaan?” Jori reagoi poistettuun viestiini.
”Se oli vaan
huonosti kirjoitettu viesti, ei muuta.”
Pää pökertyneenä
menen saliin ja aloitan työparini kanssa päivän ensimmäisen leikkauksen valmistelut.
Kollegani Sofia höpisee pirteänä ja pyytää mua työpäivän päätteeksi sushille.
”Joo, mä
ehtisinkin just hyvin, ennen kuin Jori tulee mun luo.”
Vilkaisen
puhelintani. Jori on lähettänyt taas monta viestiä peräkkäin. Avaan WhatsAppin.
Joka ikinen noista viesteistä on poistettu.
”Mitä sä oikein
teet?”
”Näköjään o
talon tapa poistella lähetettyjä viestejä, ni tehrään sitten niin.”
”Mitä? Se viesti
oli huonosti kirjoitettu, niin en halunnut siksi laittaa sitä eteenpäin. Ei sen
poistaminen tarkoittanut yhtään mitään.”
Jori ei vastaa.
Yritän unohtaa hänet ja ahdistavan tuntemuksen, joka on pesiytynyt sydämeni
ympärille.
Lunta on satanut
taas runsaasti, joten olen bussilla töissä. Rannikolla lumi yleensä sulaa nopeasti,
mutta sohjossa pyöräileminen onkin kaikista epämiellyttävintä. Töiden päätyttyä
hyppäämme Sofian kanssa samaan bussiin ja matkaamme sairaalalta keskustaan. Päätämme
testata uutta vegaanista sushiravintolaa.
Syönnin lomassa Sofia
kyselee Jorista. Hehkutan hänelle rakkauttani ja kuinka onnellinen olen. Jori
olisi kahden tunnin päästä luonani.
Sofia käy
vessassa, ja sillä aikaa kurkistan puhelintani.
”Tuon auton
jakohihna ei kestä enää ko sata kilometriä ajoa. Sitten ajaminen loppuu siihen”,
Jori on kirjoittanut.
”Miten tuo asia
nyt yhtäkkiä tuli ilmi?”
”No mää en voi
tuollaisella hihnalla ajaa sinne. Tulee tonnien remontti autoon, jos tää leviää
tielle!”
”Etkö voi
bussilla tulla?”
”Mää en ostanut
autoa ja laittanut siihen tonneja rahaa vaa sen takia, et kulkisin julkisilla!
Sitä päivää ei tule!”
Yritän pitää
naamani peruslukemilla, kun Sofia palaa takaisin vessasta ja istuu eteeni
jatkamaan sushien syöntiä. Edelliselläkin kerralla Jori perui tulonsa tänne.
Pari tuntia ennen kuin hänen oli aikomus olla luonani, hän ilmoitti menevänsä sittenkin
ylitöihin. Seuraavana päivänä sain kuulla, ettei mitään ylitöitä koskaan ollutkaan.
”Joo, kyllä mä ymmärrän”, vastaan Jorille nieleskellen pettymystäni.
Joululoman lähestyminen
saa työviikon tuntumaan tahmaiselta. Pääsen vihdoin viettämään aikaa yhdessä Jorin
kanssa, sillä Jori on kutsunut mut ja Väinön viettämään lomaa luokseen, ja myös hän olisi vapaalla.
Päivät kuluvat maleksien. Leikkauslistat lyhenevät, sillä ihmiset eivät halua
tulla leikkauksiin joulun alla. Ylimääräisen ajan töissä käytämme kahvihuoneen
koristeluun. Yhdessä kollegan kanssa askartelemme enkeleitä ja lumihiutaleita
ja puemme muovikuusen joulukoristeisiin kahvihuoneen nurkkaan. Päivystyssalissa
pyörähtää meleena-potilas, mutta tämän kadottua heräämöön ja vaihdettuamme
työvaatteemme puhtaisiin, jatkamme koristeiden askartelua.
Viimeisen päivän
ennen lomien alkua kruunaa työpaikan nyyttikestit. Tunnelma on kepeä, osin
tulevien lomien ja osin erään vanhan anestesiahoitajan terästämän glögin
ansiota. Kokoan kertakäyttölautaselle kasan riisipiirakoita, kinkkua, brietä,
persimonia ja taatelikakkua. Kuumana höyryävä glögi on tulvia yli laitojen, kun
puikkelehdin täpötäydessä kahvihuoneessa etsien istumapaikkaa.
Viestejä Jorilta
tulee harvakseltaan, ja nekin ovat jokseenkin kalseita. Yritän pitää matalaa
profiilia, jotta Jori ei taas sulkisi puhelintaan. Hän on sitä paitsi luvannut
tulla hakemaan mut ja Väinön tänään Helsingistä, jotta saan Roosa-kissankin mukaamme
joulun viettoon.
Jori ei ole
saanut vietyä autoaan huoltoon, mutta jostain syystä jakohihnaongelma ei estä
häntä hakemasta meitä – tai ollut estänyt häntä ajamasta autollaan koko viimeisintä
viikkoa, jos tarkkoja ollaan. En uskalla huomauttaa asiasta, sillä jos nyt onnistuisin
suututtamaan hänet, ties vaikka hän peruisi koko joulun.
Työpäivän
jälkeen haen Väinön hoidosta. Vyötän Väinön pyörän lastenistuimeen ja poljen
kotiin. Viimeisessä ylämäessä laskeudun taluttamaan menopeliä, sillä loska
sukii takarenkaan alla estäen etenemisemme. Kotiin ja pakkaamaan päästyäni sujautan
kassiin mukaan sekä Jorille että Väinölle ostamani joululahjat.
Pian Jori jo
koputtelee ovella. Pakkaan autoon mukaan myös joulukoristeita, sillä olemme
puhuneet, että hakisimme viikonloppuna joulukuusen, jonka yhdessä
koristelisimme. Jorilta koristeita ei löydy, sillä hän on kertomansa mukaan
viettänyt joulut pussikaljalla. En ole varma oliko hän tosissaan vai
ei.
Matka Tampereelle sujuu mukavasti. Uutta lunta ei ole satanut vuorokauteen, joten tiet on ehditty auraamaan sileiksi. Perillä poikkeamme kaupan kautta, jotta saan noudettua Roosalle hiekkaa ja ruokaa. Jori kurvaa paikallisen ostarin pihaan ja pyytää, että mä kävisin kaupassa – hän voisi Väinön kanssa odottaa autossa.
Tuulilasille kerääntyy heti kerros lunta, kun auto pysähtyy
parkkiruutuun. Uusi lumirintama on jälleen saavuttanut meidät. Puen takkini
päälle ja otan jalkatilasta laukkuni mukaan.
”Kait sää ny
ilman takkia pärjäät”, Jori kivahtaa epäystävälliseen sävyyn.
Vilkaisen häntä nopeasti,
mutta en jää vastaamaan, vaan vedän takin vetoketjun kiinni. Kankaanpala jää
ärsyttävästi vetoketjun väliin ja estää vetämästä sitä loppuun asti. Hyppään
autosta ulos. Yritän tehdä ostokset niin nopeasti kuin pystyn.
”Mikä tuo katse
oli olevinaan”, Jori äyskäisee, kun palaan takaisin autoon.
”Mikä katse?” vastaan
aidosti ihmeissäni.
”Tuo, ko lähdit
autosta ulos”, Jori mulkoilee syyllistävästi.
”Ei mikään. En
ymmärrä yhtään, mistä sä puhut.”
Jatkamme matkaa.
Jori ajaa auton rappukäytävän eteen, jotta saamme lastin purettua. Ohjaan ensin
Väinön sisälle ja samalla vien Roosan kopassaan eteiseen. Jori selailee
puhelintaan ratin takana, ja kun nostan viimeisen laukun kyydistä, hän ajaa
auton parkkiruutuun. Riisuessani ulkovaatteita eteisessä Jori syöksyy
kiihtyneenä ovesta sisään.
”Voitko ny mennä
vittuun siitä!” hän ärähtää kasvot punoittaen.
Hyppään syrjään, kun Jori syöksyy ohitseni syvemmälle asuntoon. Karvat nousevat niskassani pystyyn.
Laitan Väinölle iltapalaa ja sijaan hänelle petin Jorin varaamalle
paikalle. Jori myllää asuntoaan, eikä puhu meille mitään.
”Kelpaako ruoka?”
hän viimein huikkaa keittiön ovesta.
”Joo, kyllä
varmaan”, vastaan.
Jori tuijottaa
mua hetken ja painuu sitten ulos.
Hampaiden pesun ja pissan jälkeen peittelen Väinön sänkyyn. Luen hänelle iltasadun, ja jätän huoneen oven raolleen.
Puran kassejamme, kun Jori palaa reissultaan. Hänellä on
kaksi hot wings -annosta mukanaan. Jori virittää elokuvan telkkariin, ja käymme
yhdessä syömään ohjelman ääreen. Nakerran siipeä lautasen yllä.
”Kannattaa
varmaan sitä elokuvaakin kattoa, ko sen varta vasten sulle laitoin”, Jori käskee.
En oikein tiedä
miten päin olla, ja yritän syödä silmät telkkarin ruudussa ja samalla varoen
sotkemasta paikkoja. Jori vilkuilee mua tämän tästä, että varmasti katson hänen
laittamaansa elokuvaa. Kastiketta tipahtaa siivestä lakanalle.
”Noni, ahmatti
vauhdissa”, Jori pyörittelee silmiään kastiketahralle.
Yritän puhella niitä näitä välittämättä Jorin haista vittu -asenteesta. Jori vastailee murahdellen ja on jostain silminnähden ärsyyntynyt. Kerään rohkeutta ja lopulta kysyn Jorilta:
”Vaivaako sun mieltä
jokin?”
Kysymykselläni
on sama vaikutus, kuin olisin ampunut ritsalla ampiaispesään: räjähdys. Jori unohtaa elokuvan telkkarissa
ja Väinön toisessa huoneessa ja aloittaa kovaäänisen saarnan.
”Kuinka idiootti
ihmisen täytyy olla, ko kauppaan täytyy takki pukea?”
Suuni loksahtaa
auki.
”Ootko sä ihan
totta vihainen siitä, että puin takin päälleni?” kysyn epäuskoisena.
Jos tilanne ei
olisi ollut niin ahdistava, se olisi ollut melkeinpä huvittava. Joria ei naurata.
Kysymykseni saa hänen leukapielensä kiristymään ennestään.
”Ei kukaan
tarvitse takkia kauppaan. Ootsää jostain sokerista tehty? Ja kiva oli se mulkaisukin,
ko ystävällisesti asiasta huomautin!”
”Ulkona on
pakkasta!”
”Joo ja sää
varmaan kuoletkin siitä! Sitä maalaisjärkeä vois joskus käyttää! Ottaa ne avaimet valmiiksi
esiin, pakata ne rojunsa ajoissa! Säästää kato aikaa. Välillä vois kato
ajatella!” Jori äyskii ja koputtaa sormellaan
ohimoaan.
Suu edelleen ammollaan
yritän selittää Jorille, kuinka järjenvastainen hänen suuttumuksensa on. Hänen
raivonsa sitä vastoin vain yltyy. Jori kohentaa ryhtiään ja huitoo kädellään kuin
kapellimestari kurittomalle orkesterille. Yritän selitellä itseäni, mutta Jori
puhuu päälleni estäen sanojen pääsyn suustani ulos. Alistettuna kuuntelen
hänen saarnaansa tyhmyydestäni.
Lopulta Jori
rauhoittuu ja lysähtää siipiateriansa ylle. Siivet ovat kylmenneet oranssiksi,
rasvaiseksi mönjäksi. Mua ei enää huvita katsoa telkkaria, joten keskityn vain niljaiseen
ruokaani.
Seuraavana
aamuna herään Väinön huhuiluun. Otan Väinön viereemme katsomaan lastenohjelmia,
jotta saisimme vielä hetken jatkaa unia.
”Mää yrittäisin
tässä vielä nukkua”, Jori kitisee peiton alla.
Sammutan
telkkarin, ja siirryn Väinön kanssa toiseen huoneeseen leikkimään. Myöhemmin laitan
Väinölle ja mulle aamupalaa. Kahvia en vielä uskalla keittää, jotta siitä aiheutuvat
äänet eivät häiritsisi karhua talviunilla. Jori huhuilee sängystä ja
pyytää valmistamaan hänellekin pari voileipää.
Koko aamun Jori
on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja yritän itsekin olla ajattelematta asiaa.
Tänään menisimme yhdessä hakemaan joulukuusen. Väinö ei malta odottaa, että
pääsemme koristelemaan sitä.
Jorin
perhetutulla on metsää Aitoniemessä, joten suuntaamme sinne. Perhetutun pihalla
nousemme ulos autosta. Metsikköön vievällä tiellä on onneksi traktorin luomat
urat, joten meidän ei tarvitse kahlata umpihangessa. Väinö pomppii puuterilumen
peittämään kinokseen ja heittelee lumipalloja puiden oksiin, niin että tykkynä
kuusien oksistolla makaava lumi putoilee alas. Tämä talvi on ollut
poikkeuksellisen luminen. Kun ensilumi satoi marraskuussa, sille tielle se jäi.
Pian
löydämme sopivan kuusen ja Jori sahaa sen tyvestään poikki. Väinö pomppii into piukkana Jorin
ympärillä.
”Käykää tähän
kuusen viereen, ni mää otan kuvan”, Jori ojentaa kuusta käteeni ja viittilöi
meitä kauemmaksi.
Kun pääsemme takaisin Jorin luokse, koristelen kuusen yhdessä Väinön kanssa. Olin ajatellut, että tekisimme sen kaikki kolme yhdessä, mutta sisään päästyämme Jori vetäytyy toiseen huoneeseen puuhaamaan omiaan. Hän on aamun jälkeen ollut jälleen kerran hiljainen ja välttelevä. En uskalla sanoa hänelle mitään.
Selittämätön möykky sykkii
rintalastani alla. Välillä hieron rintakehääni, kuin siten saisin tuntemuksen katoamaan
sydämeni ympäriltä.
Mun ja Väinön puuhat
katkaisee kovaääninen mouruaminen. Kuulostaa siltä kuin kissaa syötäisiin
elävältä. Säikähtäneenä pomppaan ylös ja lähden etsimään äänen lähdettä. Kissan
itku kuuluu kylpyhuoneen suljetun oven takaa. Avaan sen, jolloin litimärkä
Roosa rimpuilee Jorin otteesta irti ja säntää kylpyhuoneesta ulos. Jori nauraa
räkäisesti Roosan perään.
”Mitä helvettiä
sä teet?” huudan hänelle.
”Kato täytyy
katti totuttaa veteen”, Jori röhöttää päähänpistoaan.
Yritän sanoa jotain, mutta Jorin ilkikurinen nauru pysäyttää sanani kuin kuristava lieka kaulani ympärillä. Jori jää kuivaamaan seiniä myöten kastunutta kylpyhuonetta, ja menen etsimään Roosaa. Löydän sen käpertyneenä sängyn alta märkä selkänahka pystyssä. Tartun siihen kiinni kuivatakseni sen, mutta Roosa paljastaa kaikki kyntensä ja yrittää hurjana tarttua muovilattiasta kiinni. Käärin sen pyyhkeen sisään, rapsuttelen sitä korvan takaa ja ajatuksissani pyytelen siltä anteeksi. Pieni mytty tärisee pyyhkeen sisällä sylissäni.
Jori vakuuttaa, että välikohtaus oli tärkeä kissan koulutuksen kannalta (“mulla on kokemusta eläimistä, joten mää tierän”).