”Huomenta rakas. Miten nukuit?”
Joululoma on takanapäin ja arkeen paluu koittanut sumuisen tammikuun merkeissä. Jori on Tampereella ja mä Helsingissä.
”Surkeasti. Raha-asiat valvottaa. Tili on taas tyhjä”, Jori vastaa.
Ihmettelen Jorin viestiä. Vastahan hän ennen joulua teki satojen, jollei
tuhansien eurojen ostoksia. Muistan hyvin Kankaanpää-reissumme, jolloin Jori
maksoi pois myöhästyneitä laskujaan ja teki nettiostoksia. Ja
se lisävalokin, josta saatiin niin iso meteli aikaan. Kylpyläreissullammekin
Jori oli hanakasti halunnut tarjota mulle juomaa ja ruokaa, vaikka omani olisi
mieluusti maksanut itse.
”Pärjäätkö sä? Saatko ruokaa ostettua?” kyselen huolestuneena.
Moneen tuntiin Jori ei vastaa mitään. Arvelen hänellä olevan kiireitä töissä.
Lounastauolla selaan somea ja huomaan Jorin vain hetkeä aikaisemmin julkaisseen Facebookiin uuden päivityksen. Esitän kysymykseni uudelleen. Jori käy lukemassa viestini, mutta ei vastaa mitään. Tunnin päästä viestistäni hän lähettää mulle kuvakaappauksen jostain tyhjänpäiväisestä Facebook-julkaisusta.
”Voisitko vastata mun kysymykseen?” kirjoitan kuvakaappauksen perään.
”Vittu ko ei saa töitäkään tehdä rauhassa! Mun ei tarvitse koko ajan olla
tilivelvollinen! Riitaa täytyy vaa haastaa!”
”Ei kyse ole siitä. Mä vain pyydän, että vastaisit mun viestiin. Se kai
kuuluu hyviin tapoihin? Ja näen kuitenkin, että oot ollut aktiivinen täällä ja
somessa, mutta silti vetoat työkiireisiin.”
”Kymmenessä minuutissa en oo vastaamassa sun viestiin ja heti syytetään
pettämisestä! Vähän voisit taas mennä ittees!”
Jori sammuttaa puhelimensa tai estää mut, enkä pääse vastaamaan hänen
syytöksiinsä.
Koteloitunut möykky sisälläni vapautuu ja levittää kylmäävää tunnetta kaikkialle
kehooni. Mitä taas tapahtui? Ennen viestittelimme joka päivä pitkin
päivää, oli työpäivä tai ei. Miksi viestini yhtäkkiä ärsyttivät häntä näin
paljon?
Jatkan työntekoa, ja yritän työntää mielestäni pois sen tosiasian, että Jori on jälleen kerran blokannut mut.
Myöhemmin päivällä saan mukavampaa ajateltavaa, sillä sähköpostistani paljastuu peräti kaksi työhaastattelukutsua Tampereelle. Hihkun innosta, sillä kuukausien
työnhakuni alkaa viimein tuottaa tulosta. Muuttoni Tampereelle lähestyisi.
Avaan WhatsAppin ja olen juuri kirjoittamassa Jorille iloisia uutisia työrintamaltani, kunnes muistan, että olen blokattu.
Iltapäivällä päästyäni kotiin Jori suostuu jälleen juttelemaan kanssani. Kerron hänelle työhaastatteluistani.
”Varmaan poikaystävärintamalla kans haastatteluja samaan tahtiin”, Jori
vastaa viestiini.
Innostukseni lässähtää saman tien. Mikä vastaus tuo oli olevinaan?
”Työpäivän aikana yks täti kutsu mut sisään syömään kakkua. Taisi mielessä
olla liha, eikä kakku. Sen verran kiimaiselta se täti vaikutti”, Jori jatkaa
viestittelyään.
”Olisit sitten mennyt.”
”En mää viittiny. Oli vähän liian vanhaki mulle.”
Illalla ennen nukkumaan menoa soitan Jorille hyvänyönpuhelun, vaikka
tiedän, ettei hän soittelustani välitäkään. Teen sen tahallani, sillä olen
hänen tämänpäiväisestä käytöksestä vihainen.
Puhelimessa yritän saada selkoa päivällä sattuneeseen väärinkäsitykseen. Jori ei edelleenkään ole vastannut päivällä lähettämiini viesteihin, ja esitän ne nyt hänelle uudestaan. Jorin ääni kiihtyy korvassani, ja lopulta hän lyö luurin korvaani. Soitan hänelle uudestaan. ”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.”
Istun sängyn reunalla ja tuijotan seinää, sillä en muuhunkaan kykene. Pääni
tuntuu sekavalta mössöltä ja rintaani pakottaa.
Valvon yön ja yritän keksiä selitystä Jorin kylmään ja suorastaan ilkeään
käytökseen. Olenko mä tehnyt jotain väärin? Lopulta en keksi mitään muuta
selitystä kuin että Jorin tunteet mua kohtaan ovat viilentyneet, eikä hän enää
halua olla kanssani.
Aamulla herätyskello hälyttää mut työvuoroon ja kirjoitan Jorille:
”Saat luvan kertoa, mikä ongelma sulla on mun suhteen, sillä joku on
ollut jo useamman viikon. Oon yrittänyt puhua ja oon yrittänyt ymmärtää, mutta
jos sä et avaa suutasi, niin mä en voi kauheasti mitään tehdä. En jaksa
tällaista huonoa kohtelua enää.”
Jori ei vastaa mitään, ja koko päivän leijun epätietoisessa ahdistuksessa
odottaen, että hän viimein painaisi liipaisinta, jättäisi mut ja päästäisi
kärsimyksistä.
Saan Jorilta vastauksen vasta illalla:
”Mäe aio ottaa mitään kantaa mihinkään asiaan. Jos se o sulle ongelma, ni
kamat kasalle. Ennenkin saanut pyyhkeitä samasta asiasta, ja se ämmä sai
lähteä. Rakastan sua, pusipusi.”
Viestinsä perään Jori blokkaa mut.
Pelkään menettäväni järkeni. Jorin
käytöksessä ei ole mitään logiikkaa, enkä ymmärrä mikä häntä vaivaa. Vai olenko
mä tulossa hulluksi? Kuvittelenko kaiken? Olenko vain yliherkkä? Mitä ihmettä
tapahtuu? Tuntuu, että hetkellä minä hyvänsä räjähdän sisältäpäin.
Seuraavana arkivapaana mun olisi tarkoitus matkustaa Väinön kanssa Jorin
luo, vaikka en tiedä olenko enää edes tervetullut. Olemmeko enää edes
yhdessä? Sen verran saan Jorista irti, että hän toivottaa meidät tervetulleeksi
luokseen.
Kun pääsemme perille, Jori on suhteellisen normaali, mutta kaikki lämpö
ja rakkaus väliltämme (tai hänen puoleltaan) näyttää loppuneen. Yritän käyttäytyä
neutraalisti, jotta en painostaisi häntä ja antaisi aihetta suuttumiseen.
”Mennäänkö huomenna katsomaan sitä jääpuistoa? Se on siellä Tohlopin lähistöllä”,
kysyn Jorilta, kun pääsemme nukkumaan.
”Joo, illalla voidaan mennä.”
"Silloin se onkin kivoin, kun ne valot pääsevät oikeuksiinsa."
Kolmelta yöllä havahdun herätyskellon soittoon. Jori kömpii sängystä ylös
lähteäkseen töihin. Hän vetää työvaatteet päällensä ja valmistaa
mukaansa pullollisen urheilujuomaa. Havahdun sekavasta unesta uudelleen, kun
Jori käy antamassa poskelleni nopean suukon.
”Rakastan sua”, kuiskaan hänelle.
Ei vastausta.
Päivällä kesken Väinön kanssa puuhailun saan Jorilta linkin, joka vie
hänen YouTube-kanavansa livelähetykseen. Wheel loader cam näyttää tuulilasikameran kautta livekuvaa Tampereen
kaduista Jorin auratessa niitä. Katselemme lähetystä hetken yhdessä Väinön
kanssa, kunnes palaamme takaisin päivän puuhiin.
Iltapäivällä kyselen Jorilta aikataulua jääveistospuistoa ajatellen. Parin tunnin päästä saan vastauksen:
”Mun o pakko jäädä ylitöihin”
Yritän varovasti kysyä, monelta Jori mahdollisesti niistä ylitöistä pääsee. Viiden aikaan hän vastaa:
”Vain mää ja pomo jäätiin, muut läks kotio vaimojensa luo. O kuulemma
tullut kotona huutia siitä, että aina ollaan töissä. Mut kyllä työt paskat
kotiolot voittaa, vai mitä?”
Tuijotan ilkikurista silmäniskuhymiötä Jorin viestin perässä, ja yritän
ymmärtää hänen vastauksensa merkitystä. Itku pyrkii väkisin pintaan. Viestittelen
äidin kanssa, ja puran hänelle turhautumistani:
”Ollaan nyt Väinön kanssa menossa sinne jääveistospuistoon. Meidän piti
yhdessä mennä, mutta Jori on töissä.”
”Älä tee kuitenkaan liikaa omalta osaltasi – uhraa itseäsi. Voi olla,
ettei Jori muutu. Mukavaa jääveistosretkeä mun rakkaille”, äiti vastaa.
Klikkaan uudestaan Jorin aamulla lähettämää linkkiä. Aurausauto on
pysäköitynä McDonald'sin parkkipaikalle ja lähetys on edelleen päällä. Olen juuri
sulkemassa sivua, kun livekuvaan astelee Jori jonkun vaaleatukkaisen naisen kanssa. He halaavat
tuttavallisesti ja lähtevät eri teille.
Jorillahan piti olla niin paljon töitä, ettei hän ehdi kanssamme puistoon,
saati viestittelemään.
”Olitko sä treffeillä?” kirjoitan hänelle, vaikka tiedänkin sen ärsyttävän
häntä.
”Vittu kai sitä saa kaverin kanssa käydä syömässä. Heti ollaan taas
syyttämässä pettämisestä!”
”No se oli lähinnä vitsi. Itse sä sen linkin mulle lähetit.”
”Onko liikaa vaadittu, et edes yhden päivän pystyt olemaan sekoamatta?
Kivempaa olis, ko et kehitä salaliittoteorioita ja hiileisi jne siellä. Täytyy
varmaan joka päivä näyttää Neiti Tuuliviirille todisteet mun työajoista.”
”Ei tarvitse. Unohda, että edes kysyin.”
Testimielessä klikkaan linkkiä uudelleen, mutta lähetys on lopetettu.
Bussimatka Pirkkalasta Tohlopille kestää pitkään. Pysäkiltä kävelen
Väinön kanssa vielä muutaman sataa metriä, kunnes löydämme puiston.
Puisto on kuitenkin matkansa arvoinen. Sukellamme valaistusta
havukaaresta sisään talven ihmemaahan. Ympärillämme siniset, valkoiset ja punaiset
valot valaisevat tietämme muuten pimeässä metsässä. Väinö on lumoutunut veistoksista
ja valoteoksista. Ohitsemme kulkee rakastavaisia käsi kädessä. Kateuden pistos
kirvelee sydämessäni – mielikuvissani mä olin Jorin kanssa tuollainen
pariskunta.
Seitsemältä illalla pääsemme takaisin Jorille. Asunto on pimeä ja
tyhjillään.
Iltapalan jälkeen laitan Väinön nukkumaan ja kömmin itsekin peiton alle katsomaan
telkkaria.
”Jori lähti aamukolmen jälkeen, eikä oo vieläkään kotona”, laitan äidille
viestin. Puhelimen näyttö osoittaa kellon olevan jo puoli yhdeksän.
”Hän alkaa pikkuhiljaa olemaan mun mielestä naurettava”, äiti vastaa.
Olen jo nukahtamaisillani, kun ulko-ovi käy. Jori marssii kolistellen
sisään ja astelee luokseni. Havahdun hereille, kun hän suukottaa mua. En sano mitään,
sillä olen niin loukkaantunut. Varta vasten tulemme Tampereelle hänen luokseen,
eikä hän arvosta vierailuamme tai kunnioita meitä sen vertaa, että olisi edes
pari tuntia järjestänyt aikaa meitä varten. Jollekin toiselle naiselle sitä kyllä oli.
Jori huomaa ärtymykseni, mutta en välitä vaikka hän suuttuisi siitä.
”Mulla o sulle yllätys”, hän sanoo suuttumisen sijaan ja kääntyy
kannoiltaan.
Jori käy keittiössä, palaa takaisin puolen litran Aura-tölkit käsissään ja ojentaa toista niistä mua kohti.
”Juo ittes mukavaksi”, hän virnuilee ilmeettömälle naamalleni.
”En halua.”
”Ota ny, ko varta vasten possulle ostin.”
”En mä ota”, sanon tiukasti.
Jori mulkoilee mua hetken, kohauttaa sitten olkiaan, avaa oman tölkkinsä
ja hörppää pari isoa kulausta. Maltaan imelä haju tunkeutuu nenääni.
Jori istahtaa sängyn reunalle ja katselee mua. Oman katseeni pidän tiivisti
seinässä.
”Oot kaunis”, hän tokaisee.
Jori vetää päälläni olevaa peittoa alemmas paljastaen mustat pitsialushousuni.
”Onko täälä käynyt vieraita, ko sulla o tuollaiset pane-mua-pikkarit
jalassa?”
En vastaa mitään, joten Jori juo tölkkinsä tyhjäksi.
”Sopiiko, jos tänään käydään vaa suihkussa ja mennään nukkumaan”, hän
kysyy lopulta.
Nyökkään hiljaa.
Riisun vaatteeni ja menen edeltä kylpyhuoneeseen. Pysähdyn allaskaapin
eteen tutkimaan kasvojeni ihohuokosia. Puristan mustapäätä leuastani, kun Jori
tulee alastomana taakseni. Olkapääni takaa hän kuikuilee omaa kuvajaistaan.
”Hyi helvetti”, hän toteaa naamalleen.
”Hyvältä sä näytät”, sanon.
Jori irvistää peiliin, mutta tarttuukin molemmin käsin alavatsastani
kiinni ja ravistelee sitä raivokkaasti. Suustaan hän päästää mölyä, joka matkii
vatsani hyllymisestä kuvitteellisesti kuuluvaa ääntä.
”Lopeta!” huudahdan ja käännyn ympäri.
Nöyryytys kuumottaa poskillani. Mua hävettää niin, etten pysty katsomaan
Joria silmiin. Peseydyn nopeasti ja kaappaan pyyhkeen pesukoneen päältä.
”Mihin sää ny jo meet?” Jori kyselee perääni.
”Mä oon jo puhdas”, vastaan lakonisesti.
”No johan o, ko ei yhdessä suihkussakaan käyminen enää kelpaa. Vähä ko se
mun yks eksä, joka kerran sanoi: Mää haluan mennä suihkuun – YKSIN”, Jori
tuhahtaa teatraalisesti ja pyörittelee silmiään kuvatakseen tuolloin
tuntemaansa järkytystä eksänsä pöyristyttävästä käytöksestä.
Poistun kylpyhuoneesta, puen yövaatteet takaisin päälleni ja pujahdan peiton alle.
Nukahdan selkä Joria vasten.
Vasta hetken nukuttuani havahdun takaani tuntuvaan liikehdintään. Kuuntelen kahinaa ja vaimeaa läiskettä, ja mulle
valkenee, että Jori runkkaa. Yritän esittää nukkuvaa ja hivuttaudun varovasti
kauemmas Jorista. Jori valuu perässäni ja nostaa peittoa päältäni paljastaen
takapuoleni ja ne pane-mua-pikkarit. Takaani kuuluu tukahdettu huokaus ja
kostea lämpö leviää pikkuhousuilleni ja alaselälleni, kun Jori laukeaa
päälleni. Kuvotus ravisuttaa vatsalaukkuani, mutta jähmetyn paikoilleni, sillä
en uskalla näyttää, että olenkin hereillä.
Aamuyöstä Jori lähtee taas töihin. Muutama tunti myöhemmin mä ja Väinö matkustamme takaisin Stadiin, sillä mulla alkaa iltavuoro kahdelta.