”Voin tulla
käymään sun luona samalla reissulla, kun käyn ystävieni synttärijuhlissa
Lohjalla”, kirjoitan Mikalle.
Hän olisi sopivasti matkani varrella. Lapsuuden ystäväni täyttävät myös 30 ja järjestävät yhteiset
syntymäpäiväjuhlat vuokramökillä. Mika on innoissaan tapaamisestamme. Limaiset
viestit ja kuvat todisteeksi hänen mieskunnostaan täyttävät WhatsAppini. Aamupalaverissa
avaan puhelimeni, ja näytölle lävähtää kuva aamustondiksesta, jota nyrkki
pitelee tiukasti asennossa. Säikähtäneenä laitan puhelimen pois. Mua kuvottaa,
mutta uskon tapaamisen Mikan kanssa olevan omaksi parhaakseni. Ehkäpä se, että
panen jotain muuta, saa mut eteenpäin Jorista ja Teemusta. Laastaripano. Se
olisi hyvä idea. Ja sitten toisaalta
Ajan ystävieni syntymäpäiville
vuokra-autolla. Synttärit ovat syrjäisellä mökillä, pienen lammen rannalla.
Sinne johtaa pitkä ja kapea metsätie. Laitan musiikin täysille ja laulan
mukana, kunnes saavutan mökin pihan. Saunomme ja istumme paljussa iltaa. Paljussa
tarkastelen vastapäätä istuvaa rumpumahaista miestä, joka kovaan ääneen
kailottaa juttujaan. Hän on hirvittävän tutun näköinen.
Yhtäkkiä muistan. Palaudun
teinivuosieni kesäiltaan; olisinkohan ollut 18-vuotias. Juhlien tiimellyksessä
olin päätynyt erään silloisen ihastukseni kanssa harrastamaan saunatilaan
seksiä. Kesken kaiken havahduimme räkäiseen nauruun. Käänsimme katseemme ovelle,
ja tämä sama mies oli kännykkä kourassaan videokuvaamassa aktiamme. Syöksyin
alastomana hänen luokseen, ja yritin riistää puhelimen häneltä pois, mutta hän
lähti ilkikurisesti nauraen karkuun.
Siitä muutama viikko myöhemmin satuimme samaan juottolaan, jossa hän esitteli tätä videota mulle ja muulle porukalle. Videolla ihastukseni pani mua takaapäin. Häpeän tunne oli lamaava. Olisin halunnut heittää puhelimen seinään, mutta hän oli jo silloin mua liian paljon isompi, joten en onnistunut koskaan saamaan sitä häneltä. Mies ei näytä muistavan mua. Eipä kai tuollaiset myrkylliset ihmiset uhrejaan koskaan muistakaan.
Mies hiljenee hauskasta
jutustaan ja silmäilee mua paljun toiselta puolelta kiinnostuneena – kuin
etäisesti ymmärtäen tuntevansa mut jostain. En ota katsekontaktia, ja mieleni
tekee läväyttää ääneen, millainen ihminen hän oikeasti on. Pidän kuitenkin
suuni kiinni, sillä nämä ovat ystäväni juhlat, enkä halua pilata tunnelmaa
vuosien takaisella asialla.
Paljusta pulahdan lampeen uimaan.
Vesi on peilityyni, ympärilläni avautuu valkea lumpeenkukkameri ja kuu nousee
puuston takaa. Heinäkuinen aurinko on lämmittänyt pintaveden juuri sopivaksi.
Rauhallisen hetkeni rikkoo kaljamaha, joka heittää pommihypyn laiturilta. Lumpeenkukat
hyllyvät aaltojen viemänä ja kasvoilleni roiskuu vettä. Uin takaisin paljuun
lämmittelemään.
Alkuyöstä istumme isolla
terassilla, grillaamme ruokaa ja toinen ystävistäni soittaa akustista kitaraa. Olen
harvinaisen tietoinen, että kaikki muut vieraat ovat pariskuntia – olen ainut
sinkku. Yksinäisyys lyö vasten kasvojani. Olen aina yksin. Kukaan ei kykene mua
rakastamaan, ja vaikka kykenisikin, olen niin palasiksi särjetty, että en
taatusti enää koskaan pysty parisuhteeseen. Mut on tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen.
Hän tuomitsi mut siihen. Hän särki mut. Ja miksi? MIKSI!
Nukun yön teltassa. Kuuntelen luonnon
äänetöntä rauhaa ja sateen ropinaa telttakangasta vasten. Pitkästä aikaa nukun kohtuulliset
yöunet. Aamulla herään paljon ennen muita. Käyskentelen pihalla ja kerään
muovikassiin tyhjiä pulloja ja tölkkejä. Krapulainen kaljamaha kömpii mökin
nurkalle kuselle. Pieru raikaa hiljaisella pihalla hänen tyhjentäessä rakkoaan.
Hän ei onneksi huomaa mua. Aamupäivällä lähden ajamaan takaisin.
Kun pääsen Mikalle, en enää
haluaisikaan seksiä hänen kanssaan. En haluaisi tavata ketään. Uskottelen
itselleni, että laastaripano tekee mulle hyvää. Pääsisin eteenpäin sillä tavoin,
ja se auttaa mua unohtamaan rakkauden tunteet Joria kohtaan. Vaikka tässä
vaiheessa se ei enää tuntunut rakkaudelta, vaan myrkyltä, joka päivä päivältä
syövyttää sisimpääni yhä vakavammilla ja pysyvimmillä seurauksilla. Mun on
päästävä tunteesta eroon hinnalla millä hyvänsä. Kerroin Mikalle pinnallisesti jo
aikaisemmin, millainen suhde mulla on takanapäin, jotta hän ymmärtäisi, jos
olisin kankea – tai erilainen kuin aikaisemmin.
Mikalle päästyäni käyn
suihkussa. Ahdistus sisälläni pahenee ennestään. Hinkkaan maanisena
jalkoväliäni puhtaaksi ja yritän unohtaa pahan olon sisälläni. Astun
suihkuhuoneesta ulos pyyhe ympärilläni. Väkinäisesti yritän asettaa kasvoilleni
viettelevän hymyn. Sisältä olen täysi turta. Mika on jo riisunut itsensä. Hän
on pitkä mies – melkein kaksi metriä. Hänellä on tummat, komeat piirteet ja
ponihännälle sidottu pitkä, jo vähän harmaantuva tukka. Pitkä kulli roikkuu
jalkojen välissä kuin vieteri.
Mika astuu luokseni, tarttuu
vyötäisiltäni kiinni ja työntää kielensä suuhuni. Hän ohjaa mut sängylle ja
heittää pyyhkeen ympäriltäni lattialle. Mika levittää jalkani ja hyökkää
ahnaasti nuolemaan pilluani. Suljen silmäni ja yritän nauttia. Mika on hyvä
tässä ja olen nauttinut hänen kanssaan seksistä ennenkin. Nyt se ei vain tunnu
samalta.
Mika käskee mua kääntymään. Käyn kontilleni, painan pääni patjaan ja kohotan peppuni ylös. Kädet tarttuvat pakaroihini ja levittävät niitä erilleen toisistaan. Mika nuolee pyllyreikäni ja pilluni märäksi, painaa lantioni patjaan kiinni ja työntyy sisääni. Hän puhelee tuhmia, mutta mä en nauti. Ahdistus kasvaa ja haluan vain pois. Kotiin. En uskalla keskeyttää sessiota – mähän tätä itse ehdotin. En voi vain lopettaa kesken kaiken. Eihän mulla ole valtuuksia sellaiseen. Mika vetää kullinsa ulos ja työntää sen pyllyyni. Kipu vihlaisee lantiossani ja värähdän, sillä en ollut varautunut peppuseksiin. Annan hänen jatkaa työskentelyään, ja silmät kiinni tiukasti keskittyen saan lantionpohjalihakseni rentoutumaan ja kivun helpottamaan.
Kulli survoo sisuksiani. Hikipisarat
ropisevat päälleni kiihotuksesta märän Mikan otsalta. Hän vetää kullinsa ulos,
kääntää mut selälleen ja siirtyy taas syömään pilluani. Kulli työntyy uudestaan
peräsuoleeni, mutta tällä kertaa olen jo rennompi, eikä se enää satu. Hiki valuu
noroina Mikan otsalta hänen rintakarvoihinsa, joihin se kerääntyy pisaroiksi ja
putoilee kasvoilleni. Pyyhin niitä pois ja maistan suolan huulillani.
Mika laskeutuu suutelemaan ja
kieli työntyy kurkkuuni asti. Sylki valuu suuhuni, ja käännän kasvoni poispäin
teeskennelleen, että haluan hänen suutelevan kaulaani.
”Mä tuun, mä tuun!” Mika
vaikeroi silmät ummessa.
Sperma tulvii peräsuoleeni. Mika
lässähtää päälleni ja rintakehäni jää Mikan ja patjan väliin. En saa happea, ja
äkisti pyydän Mikaa siirtymään pois, kun paniikki on vallata kehoni. Mika hilautuu
viereeni makaamaan ja pyyhkäisee hikisen otsansa kylpypyyhkeeseen.
Tasattuaan hengityksensä hän
alkaa kysellä Jorista. En halua puhua aiheesta. Pinnallisesti vastailen esitettyihin
kysymyksiin. Mika manspleinaa uhrin roolia väkivaltaisessa suhteessa ja mainitsee
esimerkkinä naispuolisen tuttunsa, jonka mies on väkivaltainen, eikä nainen Mikan
kehotuksista huolimatta ymmärrä lähteä suhteesta pois.
”Mä en voi ymmärtää, miksi
joku jää väkivaltaiseen suhteeseen tai ottaa jopa takaisin sellaisen miehen”, hän
tuhahtaa ylimielisenä.
Mitä helvettiä sä mistään
mitään tiedät. Häpeä painaa mieleni vain mustemmaksi, sillä tiedostan, että mä
itseasiassa olen se nainen, joka on ottanut väkivaltaisen miehen takaisin. Olen
juuri se typerä tyttö, joka aina antaa anteeksi. En myönnä sitä ääneen. Haluan
vain lähteä kotiin, mutta Mika haluaa uusintakierroksen. En taaskaan osaa sanoa
ei.
Mika könyää jalkojeni väliin
ja kieli litteänä aloittaa nuolemisen. Tällä kertaa saan kehoni
rentoutuneemmaksi, ja Mika nuolee mua niin pitkään, että laukean. Olin varma,
etten tässä psyyken tilassa kykenisi tulemaan. Yllättävä orgasmin aalto kulkee
kehossani ja sitä seuraa itku. Säikähdän reaktiotani, ja töksäytän Mikalle, että
mun on lähdettävä, jotta pääsen ajoissa nukkumaan.
Mika saattaa mut autolle.
”Toivottavasti näemme taas
pian”, hän vielä tokaisee ja suutelee mua suulle.
Hymyilen hänelle vastaukseksi ja lähden ajamaan kohti Tamperetta. Matkalla purskahdan itkuun. Tie ei ole erottua kyyneleiltäni. Ihan sama vaikka ajaisin kolarin. En välitä enää olenko elossa vai en. Tuska sisälläni on sietämätön. Laastaripanon piti auttaa, mutta se vain pahensi oloani. Mä en ole mitään. Kelpaan vain hakattavaksi tai pantavaksi. Moottoritiellä harkitsen vakavissani, että ajan vastaantulevaa rekkaa päin. Voisin kulkea isosetäni jalanjälkiä. Nyt ymmärrän hänenkin ratkaisuaan paremmin. Se lopettaisi tämän kivun, enkä joutuisi enää kärsimään. Jorikin olisi mielissään, kun pääsisi vihaamastaan ihmisestä lopullisesti eroon.
Jostain saan voimia jatkaa
kotiin. Kotona laitan Jorille viestin:
”Mitä helvetin sovittavaa
meillä muka olisi? Se pahoinpitely tulee menemään oikeuteen, enkä mä sille
asialle voi mitään tehdä, vaikka haluaisin. Parisuhteessa tapahtuva pahoinpitely on virallisen syytteen
alainen rikos. Sama mitä sanot, asialle ei mitään voi tehdä.”
Olen varma, ettei Jori
vastaa, mutta saan nopean viestin takaisin:
”Ei sillä enää väliä. Unohda
se viesti. Haluan päästä juttelemaan sun kanssa.”