Viikonloppuna Jori lupautuu tulla luoksemme. Sitten joulun jälkeen,
jolloin hän toi mut loman vietosta takaisin kotiin, Jori ei ole enää käynyt
luonamme. Monesti hänen piti tulla, mutta aina viime tingassa hän perui
tulemisensa johonkin valikoituun syyhyn vedoten. Jos uskalsin olla asiasta
pahoillani, Jori blokkasi mut.
Matkustan Tampereelle aina, kun mulla on vapaapäivä. Ja aina Jori on
toivottanut mut tervetulleeksi, vaikka jatkuvasti pelkään, milloin sekin
muuttuu.
Alkuviikosta aistin Jorin olevan hyvällä tuulella, mutta perjantain lähestyessä ääni muuttuu kellossa, ja epämiellyttävä, odottava tunne kalvaa sisuskalujani. Olen jo oppinut näkemään ja varomaan niitä merkkejä, jotka ennustavat uutta raivaria tai katoamistemppua. Ahdistava möykky sisälläni kasvaa ja rintaani koskee, kun nämä merkit leijuvat jälleen ilmassa. Ensin haaleana, ja lopulta niin kirkkaana, että tiedän jo mitä odottaa. Yritän silti pitää matalaa profiilia, jotta en provosoisi häntä. Yritän olla välittämättä siitä tosiasiasta, ettei Jori enää viikon loppua kohden vastaa viesteihini.
Perjantai kuitenkin tulee, ja alkuillasta Jori on kuin onkin tulossa luokseni.
Olen käynyt kaupassa ostamassa meille ruokaa viikonloppua varten. Illaksi
valitsin pitsat ja oluet. Huomiseksi suunnittelen meille laavuretkeä. Voisimme
mennä Nuuksioon, jossa ensitreffimmekin olivat olleet.
Töissä lähetän Jorille viestiä. Työkaverini kuikuilee olkani takaa ja
näkee viestissäni möllöttävän yksinäisen sydämen.
”Oo, rakkaus vain roihuaa”, hän toteaa kiusoittelevasti.
”Aika yksipuolista taitaa olla”, vastaan hiljaa.
Juuri ennen kuin pääsen töistä perjantain viettoon, saan Jorilta viestin:
”Mää joudunkin töissä olemaan vähän pidempään.”
Niinpä tietenkin joutuu. Jorilla ei ole mitään velvoitetta tai pakkoa
tehdä ylitöitä, mutta musta on alkanut uhkaavasti tuntumaan, että aina
kun olin hänen luonaan tai hänen piti tulla luokseni, hän jäi töihin. Mun on
vaikeaa hyväksyä sitä, että hänen työnsä menevät aina mun ja parisuhteemme
edelle, vaikka meillä on mahdollisuus nähdä toisiamme korkeintaan pari kertaa
viikossa, usein vain kerran. Asiasta oli myös rankasti riidelty, ja olin
kantapään kautta oppinut, ettei tästäkään asiasta ollut lupaa pahoittaa mieltään.
Yritän henkisesti varautua pahimpaan. Pari tuntia viestinsä jälkeen, kun
Jorin pitäisi jo pian olla luonani, saan uuden viestin:
”Mää en kyllä ny millään jaksais lähteä ajamaan.”
Jori ei taaskaan tulisi. Mua itkettää. Olen käsittämättömän väsynyt tähän
tilanteeseen. Hän on jo monta kertaa peräkkäin tehnyt oharit – aina viime
tingassa – ja nyt taas.
”Kyllä se mua harmittaa, että et taaskaan pääse tulemaan.”
Katselen puhelimen näyttöä ja kuinka viestini muuttuu ensin luetuksi ja sitten numeroni estetyksi.
Valvon yön. Koko ajan odotan, että kyllä hän sentään huomenna tulee luokseni, kunhan on saanut väsymyksensä nukuttua pois, mutta koko
lauantain aikana Jori ei poista mua estostaan.
Mustasukkaisuuden käärmeet pääsevät valloilleen ja ilkeä ääni soi
takaraivossani: Sillä on joku toinen, näetkös nyt? Ei tälle mitään muutakaan
selitystä ole. Olet surkea ja arvoton, hän on löytänyt jonkun paremman,
kauniimman, seksikkäämmän. Jonkun, jota pystyy rakastamaan, toisin kuin sinua.
Kertaakaan en ole vihjannut Jorin pettävän mua, mutta kun Jori oli
itsekin ottanut asian monet kerrat esiin, mielikuvitukseni lähtee laukalle. Se
tuntuu nyt itseasiassa täysin järkeenkäyvältä. Yhtäkkinen kylmyys ja seksin
vähentyminen, mun viesteihin vastaamatta jättäminen samalla kun hän itse oli kuitenkin
aktiivisena, jatkuva blokkaaminen, toistuvat oharit, epämääräiset selitykset ja
pitkät työpäivät. Onko hänellä kuitenkin joku toinen? Se selittäisi kaiken.
Repivä kipu velloo sisälläni, kun vain ajattelenkin Joria suutelemassa, rakastelemassa ja hellimässä jotain toista naista, samalla kun mut oli vihapäissä estetty. Ehkä hän oikein nauttii siitä, kun saa kiusata mua ja aiheuttaa tuskaa. Ja puhuuko hän sille samoja asioita kuin mullekin: että tämä on kaikkea, mitä Jori koskaan on halunnut ja etsinyt, upein, ihanin ja seksinnäin nainen, jonka hän on tavannut. Kehoani kylmää, ja tuntuu että oksennan.
”Jorin kanssa ei oo kaikki hyvin”, kirjoitan äidille.
”No, mitä nyt?”
Soitan äidille ja purskahdan itkuun. En meinaa saada kerrotuksi asiaani, sillä
itken niin kovaa. Sanojeni välissä haukon happea ja palleani kramppaa.
”Jori on niin ankara ja äkkipikainen mua kohtaan. Alkuun hän oli uskomattoman
ihana, mutta hänestä on tullut kauhean kylmä ja välinpitämätön, enkä tiedä
miksi. Oon yrittänyt monet kerrat puhua hänen kanssaan, mutta aina hän raivostuu.
Kaikesta hän aina raivostuu. Ja aina kun hän suuttuu, hän katoaa jonnekin.
Eilenkin hänen piti tulla tänne, mutta onnistuin jotenkin suututtamaan hänet,
ja hän esti mut puhelimessa, enkä vieläkään ole saanut häneen yhteyttä.”
Silmäni ovat itkusta turvonneet ja nenäni valuu räkää. Itkun aikaan saama
hikka saa mut kuulostamaan entistä säälittävämmältä.
Äiti kuuntelee ja vastaa sitten:
”Mä oon todella huolissani siitä, mitä kuulen. Valitettavasti Jori
kuulostaa aivan sun isältä.”
”Niin kuulostaa! Sehän tässä on kauheaa. Mä en tiedä, mitä tehdä!”
purskahdan taas äänekkääseen itkuun ja ulvon tuskaani ulos.
Mieleni tulvii lapsuuteeni ja isäni saamiin raivokohtauksiin. Näen
silmissäni teemukin, joka lentää seinään ja räjähtää palasiksi tulikuuman teen
roiskuessa ympäriinsä. Olin jättänyt jääkaapin oven auki kaataessa maitoa
juomaani, ja siitä hyvästä isäni paiskasi täyden mukin päin seinää. Jouduin
itse siivoamaan hänen aiheuttamansa sotkun. Anteeksipyyntöä en koskaan saanut,
kuten en mistään muustakaan raivarista.
Oloni on musertunut, mutta samalla helpottunut, kun salaisuus on vihdoin paljastunut, ja saan varmistuksen sille, ettei tällainen ole parisuhteessa normaalia. Lopulta juttelen äidin kanssa monta tuntia. Äiti on vakaasti sitä mieltä, että mun ei pidä jatkaa suhdetta. Tiedän, ettei äiti neuvoisi näin, jollei olisi kuolemanvakavissaan. Sisimmässäni tiedän itsekin asian olevan näin. En voisi jatkaa tätä suhdetta – jos sen dynamiikkaa voi parisuhteeksi enää kutsuakaan. Tämä suhde ei anna mulle enää mitään hyvää. Jori saa mut tuntemaan itseni arvottomaksi.
Maanantaina mulla on vapaapäivä, joten sovin äidin kanssa, että matkustan heille ja käyn illalla Jorin luona päättämässä suhteen.
Sunnuntaina Mikko ja Tiina tulevat luokseni. Väinö on menossa jälleen
viikoksi isälleen. Olen Tiinan kanssa käynyt kiivasta viestinvaihtoa meneillään
olevasta tilanteesta ja kertonut, että aion päättää suhteen. Mikko ja Tiina tuovat
mukanaan neljä pitsalaatikkoa ja kolme limsapulloa.
”Ajateltiin, että tää piristäisi sua”, Mikko sanoo ja halaa mua.
Mun ja Mikon menneessä parisuhteessa vallinneet ongelmat tuntuvat
mitättömiltä tämän kaiken rinnalla. Koen luopuneeni suhteesta täysin
pikkumaisten asioiden vuoksi. Ne asiat olisivat olleet korjattavissa. Mikon
kanssa sentään pystyi puhumaan. Mikko ei saanut raivareita… Ehkä tämä on
universumin kosto mun itsekkyydestä. Sitähän Jorikin jatkuvasti toitottaa.
Syömme pitsaa, ja kerron Mikolle ja Tiinalle kaiken.
Kesken pitsansyönnin saan Jorilta viestin. Lähes kahden vuorokauden blokin
jälkeen mut on päästetty takaisin linjoille. Jori on kuin mitään ei olisi
tapahtunutkaan; kuin kaikki olisi aina ollut hyvin ja ihanaa välillämme. Olen
pöyristynyt ja vihainen, enkä pelkää antaa sen näkyä hänelle. Selityksistäni
huolimatta, Jori ei kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä väärää hän muka on tehnyt.
”Mä luulin, että olisit edes eilen tullut tänne. Miksi mä olin estettynä
koko viikonlopun?”
”Ko piti taas draamaa tehdä. Miksi sää et itse tullut tänne? Turhaa siälä
syyttelet, ko et itsekään persettäs liikuttanut. Empatia ja maalaisjärjen
käyttö olisi mukavampaa vastaanottaa, mitä vittuilu ja syytökset. Just saying”
”Mä olin estettynä!”
”Mulla oli puhelin kiinni, ettei kukaan häiritse. Ja täälähän mää oon. Ei
kyse oo aina pelkästään susta.”
”Joko sä maanantaina suostut puhumaan mun kanssa ja kertomaan, mikä sua
jatkuvasti mättää, tai mä lähden. Mä en jaksa tätä enää.”
Vastaukseksi saan mustan peukalo-emojin.
Makaan vanhempieni nojatuolissa, katson telkkaria ja tuskailen ajan
kulumista. Sain lopulta Jorin kanssa sovittua, että menisin hänen luokseen
juttelemaan, kunhan hän iltapäivällä pääsee töistä.
Kellon lyödessä neljä, käynnistän auton, jonka isäpuoli antoi lainaan, ja
ajan Pirkkalaan. Avaan Jorin oven hänen mulle antamallaan avaimella ja menen
sisään. Asunnossa on pimeää. Kuljen peremmälle, enkä ole lainkaan yllättynyt löytäessäni
Jorin kuorsaamasta sängystään. Hän tietää, että olen tulossa, mutta on silti
käynyt nukkumaan.
Olen lauantaista saakka kerännyt voimia, jotta pysyisin tiukkana Jorin
edessä. Enää en antaisi hänen luistaa käytöksestään. Luotan silti siihen, että
puhumalla saisimme kaiken selvitettyä, sillä olin elämäni aikana oppinut, että
minkä tahansa asian voisi puhumalla selvittää. Mikon kanssa emme juuri koskaan riidelleet,
sillä saimme aina puhuttua kaikki mieltä vaivaavat asiat halki. Kumpikin tuli
puolitiehen toista vastaan. Olenkin varma, että mun ja Jorinkin väliset
ongelmat selviäisivät, kunhan vain puhuisimme tarpeeksi.
Istahdan sängyn reunalle ja silitän varovasti Jorin säärtä, joka
pilkottaa paljaana peiton alta. Jori havahtuu unestaan ja kääntyy katsomaan mua
pöpperöisenä ja muka-niin-yllättyneenä, että olen läsnä. Kaikesta paskasta,
pettymyksistä ja itkuista huolimatta huomaan kuinka kova ikävä mulla on ollut
ja kuinka edelleen tunnen suurta rakkautta ja vetovoimaa tuota ihmistä kohtaan.
Itsevarmuuteni karisee tomuksi.
”Tuu tänne viereen”, Jori kuiskaa.
Olen vihainen ja loukkaantunut Jorin tempauksista, mutta samalla haluan
häntä. Haluan, että hän suutelee mua, koskettaa mua, rakastaa mua. Mulla on
ollut suunnaton ikävä, ja Jorin radiohiljaisuuksien ja välttelevän käytöksen
aiheuttama ahdistus on kasvattanut tätä ikävää tuhatkertaiseksi.
Jori ottaa mut syleilyynsä. Miten tuo ihminen, joka on jo niin monet
kerrat kohdellut mua huonosti, tuntuu nyt niin hyvältä? En tiedä yhtään mitä
ajatella. Vasta eilen olin vakaasti aikonut jättää hänet, ja nyt kaikki ne
ajatukset lentävät pois kuin niitä ei olisi ikinä ollutkaan. Tunteeni
laukkaavat äärilaidasta toiseen.
Jorin syleily tuntuu ihanalta ja hänen tuoksunsa huumaa pääni. Jori vie
kättään selkääni pitkin ja hyväilee reisiäni. Himo räjähtää käsiin, eikä päähäni
enää mahdu mitään muuta kuin haluni. Hetkessä unohdan kaikki ajatukseni,
viikonlopun tapahtumat ja vahvuuteni, jota olin kerännyt koko edeltävän päivän.
Suutelen Joria ja vartalomme sulavat toisiinsa kiinni. Haluan hänet
sisälleni kokonaan, ihoni sisään – niin ettei hän poistu sieltä koskaan.
Haluan, että hän antaa itsensä kokonaisena, eikä vain almuja silloin tällöin.
Jori riisuu housujani ja kastaa kätensä kiimaani. Ajatustoimintani on himosta sumentunut.
Vieno pyyntö kehottaa mua istumaan kasvojen päälle.
Nousen polvilleni sängylle, riisun paitani ja rintaliivini. Jori katselee
puuhiani ja hyväilee itseään tyytyväisenä näkemästään. Käyn hajareisin hänen
kasvojensa päälle ja pelkään hukuttavani hänet, sillä niin märkä olen. Jori ei
ole antanut suuseksiä enää pitkään aikaan, joten tulen melkein heti. Nojaan
seinästä tukea ja vaikeroin ääneen. Pelkään pyörtyväni. Jori nuolaisee vielä kerran
ja jalkani vapisevat holtittomasti. Yritän tasata hengitystäni ja tunnen
nesteeni valuvan Jorin kasvoille.
Nousen Jorin päältä pois, ja vuorostaan hän nousee päälleni ja työntyy
sisääni. Jokainen liike tuntuu taivaalta.
”Tunnut niin hyvältä. Me sovitaan täydellisesti yhteen… ko meidän kehot
olisi luotu toisilleen”, Jori runoilee ja hänen katseensa porautuu silmiini.
Suutelen Joria ja annan käsieni hapuilla hänen vartaloaan. Yritän kaikin
voimin takertua kiinni tähän hetkeen ja painaa muistiin Jorin tuoksun ja
sisälläni vallitsevan tunteen. Voisimmepa jäädä tähän ikuisiksi ajoiksi. Voisipa
tämä aina olla näin.
Jori suoristaa selkänsä ja nostaa jalkani hartioitaan vasten. Hän
suukottaa varpaitani ja jatkaa sitten määrätietoista liikettään suoraan silmiini
katsoen. Imen hänen kasvonsa, silmänsä ja vartalonsa itseeni. Rakastan tuota
miestä niin paljon. Rakastan, rakastan, rakastan.
Rakastelumme loputtua Jori vakavoituu ja pukee vaatteitaan päälleen. Kupla,
jonka sisällä vasta hetki sitten olimme, on särkynyt taas olemattomiin. Yritän
muistaa päätökseni, mutta en tunne oloani enää lainkaan varmaksi.
”Niin, meidän täytyy puhua”, sanon yrittäen kuulostaa vakuuttavalta,
vaikka henkeni on jännityksestä salpaantunut, sillä Jorin kireys on kuumottavaa.
Ohikiitävän hetken pelkään, että Jori sittenkin kieltäytyy, mutta lopulta
hän ohjaa meidät autoon:
”Lähdetään ajelulle.”
Auto sukeltaa pimeyteen ja Jori aloittaa päättömän ajelunsa ympäri
Tamperetta. Varovasti oikeita sanoja hapuillen aloitan puhumisen. Suureksi
yllätyksekseni Jori vihdoin suostuu kuuntelemaan, mitä sanottavaa mulla on.
Kerron omista ajatuksistani ja tunteistani, ja Jori vuorostaan omista. Teen
Jorille selväksi, että hänen käytöksensä on ollut todella loukkaavaa, enkä
hyväksyisi enää sellaista.
”Koin, etten olisi saanut olla lainkaan pahoillaan siitä, että sä et
taaskaan tullut. Tietenkin se tuntuu pahalta, mitä muutakaan sä kuvittelet?”
”Hanne kyl ymmärsi, ko kerroin, etten jaksa lähteä ajamaan sun luo.”
Sisälmyksiäni myrkyttävä mustasukkaisuus antaa yllätys-litsarin naamaani.
”Miten sä oot Hannen kanssa voinut jutella, jos sun puhelin on ollut kiinni?”
kysyn ja kehoni jäätyy.
Havaitsen Jorin kehonkielestä, että hänen on tullut möläyttäneeksi
jotain, mitä ei olisi pitänyt. Hannenko kanssa hän oli viikonlopun ollut? Olimmeko
rakastelleet Jorin ja Hannen eritteissä?
”Noo, siis, sattumalta mää juttelin Hannen kanssa silloin, ko laitoin
sulle perjantaina viestiä”, Jori selittää epämääräisesti. ”Meillä ny o aina
ollut tapana lähetellä toisillemme tuhat viestiä päivässä”, Jori jatkaa olkiaan
kohautellen.
”Kuinka on mahdollista, että sä et koskaan ehdi mun kanssa olemaan
yhteydessä, mutta Hannen kanssa lähettelet tuhansia viestejä päivässä?”
kivahdan vihaisena.
Jori on nyt silminnähden vaivaantunut, ja näen hänen aivosolujensa
työskentelevän vimmatusti yrittäen keksiä sopivaa vastausta tai valhetta. Lopulta
hän ohittaa kysymykseni kuin olisin vainoharhainen ja vähintäänkin sekaisin. Suuttuneena
uskaltaudun esittää Jorille kysymyksen, jota mietin nähdessäni Jorin
lähettävän Hannelle sydämiä ja pusuhymiöitä.
”Ootteko te harrastaneet seksiä?” töksäytän.
Jori on hetken hiljaa, mutta vastaa sitten:
”Joo… Joskus kännissä ja läpällä. Mut siitä o jo aikaa.”
Mustasukkaisuus sumentaa ajatustoimintani. Jori on nimenomaan väittänyt, ettei heidän välillään ole koskaan ollut mitään ja että suhde on puhtaasti platoninen – kuin kenen tahansa jätkän kanssa.
”Miksi sä silloin sanoit, ettet enää voi nukkua Hannen vieressä?”
”No koska mulla ny saattaa olla tapana ottaa unissaan toinen kainaloon.
Ei kai sellainen enää sopivaa oo, jos o parisuhteessa toisen kanssa.”
”Nukutko sä kaikkien sun kavereiden kanssa samassa sängyssä?”
”En, mut Hanne o mun paras ystävä.”
”Olitko sä viikonloppuna sen kanssa?”
”Älä puhu tyhmiä. Niinko sanoin, nukuin koko viikonlopun”, Jori vastaa kuin
olisin vähä-älyinen.
”Ei kukaan nuku koko viikonloppua”, sanon hiljaa.
Jori ei vastaa toteamukseeni mitään. En tiedä mitä ajatella. Mielikuvissani
näen Jorin nuolemassa Hannen pillua. Samassa tajuan, että en ole edes nähnyt
koko ihmistä vielä.
”Miksi mä en ole tavannut Hannea, jos hän on sun paras kaveri, eikä
teidän välillä ole mitään?”
”No, en mää tiiä. Tässä ny o ollut vähän kaikkea muuta.”
”Mä en ole itseasiassa tavannut vielä yhtään sun kaveria. Tai sun
sisaruksia.”
”En määkään näe koskaan ketään, ni miksi sun pitäisi?”
”Ainakin Hannen kanssa käyt kaljoittelemassa, ja sun sisko on käynyt sun
luona useinkin. Ja kenen kanssa sä silloin olit syömässä?”
”Täytyy sitten ottaa asiaksi, kerta se o sulle niin tärkeää”, Jori
tuhahtaa halveksuvasti.
”No tietenkin mä haluan tutustua sun lähipiiriin! Musta se on itsestään
selvä asia. Sä olet tavannut kaikki mun läheiset!”
Automatkamme jatkuu kaiken kaikkiaan pari tuntia. Jorin onnistuu vakuuttaa
mulle, että hän rakastaa mua ja haluaa olla mun kanssa ja etteivät hänen
tunteensa olleet muuttuneet miksikään. Jori selittelee käytöstään pitkillä
työpäivillä, stressillä ja väsymyksellä. Ja hän tosiaan on paljon töissä, joten
vähemmästäkin sitä väsyy ja pinna kiristyy. Ohareitaan Jori taas puolustelee,
että rahaongelmien takia hänen on pakko tehdä ylitöitä aina kun voi.