”Olisitko mitenkään jaksanut tulla omin kyydein mun luo? Mää oon ihan rikki.”
Istun bussissa matkalla Tampereelle ja luen Jorin lähettämän viestin. Mulla on arkivapaa, ja tottuneesti matkustan Jorin luo sitä viettämään. Ulkona on mustaa. Lumipyry ajoneuvon valoja vasten näyttää siltä kuin kulkisimme valonnopeutta ulkoavaruudessa. Vastaan Jorille myöntävästi ja vaihdan sovellusta tarkistaakseni bussiaikataulun.
Värjöttelen pimeällä lähiliikenteen pysäkillä parikymmentä minuuttia
ennen oikean linjan saapumista. En ollut varsinaisesti varautunut ulkona
lumisateessa seisoskeluun, sillä Jori aina haki mut Matkahuollon pihalta.
Olimme kuitenkin vasta kolme päivää sitten käyneet keskustelun suhteemme
tilasta, jolloin Jori ilmaisi tarvitsevansa enemmän tilaa itselleen, joten
tyydyn kohtalooni.
Perillä työnnän avaimen Jorin oveen ja vedän sen auki. Vastassani on
kaaos. Edessäni lattialla on iso kasa puhtaita pyykkejä, joita on heitelty siihen
suoraan kuivaustelineeltä. Toisessa nurkassa on kasa likaista pyykkiä.
Tiskipöytää ei näe likaisten astioiden ja tyhjien oluttölkkien alta. Makuuhuoneen
lattia on levitelty täyteen tavaraa: papereita, työkaluja, nippusiteitä,
suklaapatukoiden kääreitä, kuparilankojen pätkiä ja siellä täällä
muutama oluttölkki. Yöpöydällä lojuu kasa käytettyjä paperitolloja, likaisia
astioita ja puolitäysiä lääkeliuskoja.
Jori makaa sängyllä telkkaria tuijottaen. Hänellä on parta ajamatta ja
hänen olemuksensa on jotenkin pöhöttynyt. Jorin viime viikkoina suurentunut
vatsakumpu pullistelee reikäisen t-paidan alta.
Hätkähdän näkyä. Tuntuu kuin edessäni olisi vieras ihminen. Tuohonko mä
olin rakastunut?
Jori huikkaa moikat siirtämättä katsettaan telkkarista. Eteisessä
levittelen lumipyrystä kastuneet vaatteeni kuivumaan, ja ensimmäistä kertaa
ajattelen, etten todellakaan haluaisi olla täällä.
”Etkö tuu tervehtimään mua? Halaamaan?” huikkaan takaisin.
”Tuu sää tänne halimaan”, Jori huutaa sängyltä.
Käyn antamassa hänelle suukon ja siirryn keittiöön laittamaan itselleni
iltaruokaa. Avaan jääkaapin, josta löydän puolikkaan pussin leipää, homeisen
juuston ja sikspäkin Sandelsia.
”Mää en oo jaksanut käydä kaupassa. Pakastimessa saattaa olla jotain”,
Jori sanoo kuullessaan jääkaapin oven äänen.
Pakastimesta löydän jäätyneen lihaköntin ja kuivakaapista pastaa. Käännyn
ympäri ja jään tuijottamaan tiskivuorta. Ryhdyn siivoamaan keittiötä, jotta
saan tilaa ja välineitä ruoanlaittoon. Jorin askeleet lähestyvät.
”Mää laitan ne”, hän kurkkaa keittiöön ja tokaisee.
”Kyllä mä voin tässä samalla nämä hoitaa”, vastaan ja vedän tekohymyn
kasvoilleni.
Jori silmäilee mua hetken ja kääntyy sitten kannoiltaan.
”Laita mullekin jotain syötävää”, hän huutaa kadottuaan takaisin
makuuhuoneeseen.
Löytämistäni rippeistä valmistan pastaa. Olen jopa melko ylpeä, kuinka
hyvän aterian onnistuin loihtimaan pelkistä kaapin pohjalta löytyneistä
rippeistä. Kauhon pastaa kahdelle lautaselle ja kuskaan ne makuuhuoneeseen.
”Pasta ei oo mitään oikeeta ruokaa”, Jori kommentoi höyryävää ateriaa narisevalla äänellä ja kurtistaa naamaansa edessään olevalle lautaselle.
Jori viettää seuraavan päivän töissä, mutta illalla, ennen bussini lähtöä,
ehdimme makoilemaan sylikkäin Jorin sängyllä.
Seksiä ei välillämme edelleenkään ole, mutta sovimmekin Jorin kanssa,
että hänen stressinsä vuoksi keskittyisimme muuhun läheisyyteen, jotta hänelle
ei tule paineita. Se sopii mulle varsin hyvin, sillä seksin häviämisen myötä
kaikki muukin kosketus oli loppunut.
Pötköttelemme peiton alla toisiimme kietoutuneina. Jorin sydämen syke hakkaa rintaani
vasten. Hetki tuntuu ihanalta ja merkitykselliseltä. Kuinka harvoin meillä enää
olikaan tällaista; pysähtymistä hetkeen ja toisen ihon kosketuksesta nauttimista. Meidän
pitäisi enemmänkin panostaa lähellä oloon ilman takaa-ajatuksia seksistä.
Vilkaisen kelloa ja huomaan bussin lähtevän jo kolmen vartin päästä. Jori
on tällä kertaa luvannut viedä mut asemalle.
”Pussaisitko mua?” kuiskaan lempeästi ja kohotan päätäni.
”Voi vitun vittu, ko ei saa edes hetkeä olla rauhassa! Mää en jaksa, et
koko ajan pitää olla antamassa jotain! Onko liikaa vaadittu, et saa edes
sekunnin vaa olla?”
”Ajattelin vain, että kun kymmenen minuutin päästä pitäisi lähteä, niin
olisi ollut kiva suukotella ja halia, ennen kuin joudutaan taas olemaan erossa”,
selitän monotonisesti ja yritän pidättää itkua.
”Vitustako mää voin tietää, et kohta täytyy lähteä? Sun tehtävä se olisi
mulle kertoa!”
Kimpaantuneena Jori nousee ylös ja marssii vessaan. Mä taas jään hölmistyneenä tuijottamaan hänen peräänsä. Musta möykky sisälläni räjähtää kotelostaan ja tunkeutuu joka soluuni. Sormiani kihelmöi, lihakseni värisevät kuin sisällä olisi yhtäkkiä ollut pakkasta ja rintaani koskee.
En jaksa tätä enää. Mitä mä taas tein väärin? Nousen sängyn
reunalle istumaan ja itken väsynyttä itkuani. Olen niin loppu.
”Onko pakko taas itkeä?” Jori ärähtää halveksuvasti tullessaan vessasta
pois.
”Miksi sun tästäkin asiasta pitää suuttua? Miksi sun pitää aina kaikesta
suuttua? Mä halusin vaan helliä sun kanssa, koska mä rakastan sua”, soperran
Jorille itkuisena.
”Niinko mää sanoin, oma vikas ko et kertonut.”
”Miksi sä oot aina niin vihainen?”
”Tuu ny, ni lähretään!” Jori komentaa eteisestä.
Painan pääni käsiin ja itken ääneen.
Jori naksauttaa kieltänsä, läimäisee valot pois ja painuu ulos.
Jään pilkkopimeään asuntoon yksin itkemään. Pimeys ympärilläni saa mut
ulvomaan tuskasta. Takapuoleni on jähmettynyt niille sijoille. En halua
nousta ja lähteä kotiin. En halua lähteä ja jättää tilannettamme tällaiseksi.
Säkkipimeässä haparoin kohti eteistä, josta löydän katkaisimen ja saan
valoa pimeyteen. Puen kengät, takin ja pipon päähäni, kaappaan reppuni
eteisestä ja astun ulos. Jori on ajanut auton rapun eteen ja istuu kuskin
paikalla puhelintansa näpräten. En halua istua Jorin kyytiin, mutta mulla ei
varsinaisesti ole vaihtoehtoja, jos tahdon ehtiä päivän viimeiseen bussiin. Vedän
auton oven kiinni ja välittömästi Jori kaasuttaa pihalta pois.
Matkakeskuksen parkkipaikalla jähmetyn jälleen. Tuijotan lasittuneena
eteenpäin. Haluaisin karjua Jorille ja lopettaa suhteemme tähän paikkaan. Odotan,
että Jori sanoisi jotain – mitä vain. Mutta hän pysyy hiljaa. Astun autosta
ulos sanaakaan sanomatta, katsomatta Joria ja paiskaan oven kiinni. Kyyneleet
valuvat poskillani marssiessani kohti bussia, enkä anna Jorille sitä tyydytystä, että edes vilkaisisin taakseni.
Bussi on onneksi pimeä ja siellä on lisäkseni vain muutama matkustaja,
joten saan rauhassa itkeä äänetöntä itkuani.
”Anteeksi. Hyvää yötä. Pusipusi”, saan Jorilta viestin kesken matkani
Helsinkiin.
En vastaa, mutta en voisikaan, sillä Jori on blokannut mut.
Seuraavan yön vietän sängyssäni tuskaisena pyörien ja katulamppujen
luomia varjoja tuijottaen.
Aamupalaverissa istahdan nurkkaan kollegoideni viereen. Vilkaisen
puhelintani, mutta uusia ilmoituksia ei ole tullut. En kuule sanaakaan, mitä osastotunnilla
puhutaan.
Palaverin loputtua yritän livetä töihin vähin ääniin, mutta Sofia tarttuu
hihastani kiinni.
”Saara, onko kaikki hyvin?”
Pudistan päätäni vastaukseksi, sillä asian ääneen sanominen saisi kyynelparven
purkautumaan silmistäni, enkä halua tehdä näytöstä kaikkien edessä. Sofia ohjaa
mut läheiseen sanelukoppiin ja sulkee oven kiinni perässään.
”No? Onko jotain käynyt Jorin kanssa?”
Nyökkään. Yritän saada sanoja järjestykseen pääni sisällä. Kyyneleet
tippuvat väkisin ja pyyhkäisen ne nopeasti kämmenselälläni.
”Jori on välillä tosi ankara mua kohtaan. Ja aika äkkipikainen. Hän
suuttuu tosi usein ja saa sellaisia... raivokohtauksia. Eilen illalla olin
lähdössä Tampereelta takaisin kotiin ja hän sai hirveän raivarin, kun pyysin
häneltä pusua.”
Sofian ilme venähtää. Järkytys hänen silmissään paljastaa, ettei nyt
puhutakaan mistään normaalista asiasta. Hätkähdän Sofian reaktiota; noinko
vakavasta asiasta onkin kyse?
Häpeä korventaa rintakehääni. Olen kuukausikaupalla töissäkin hehkuttanut
elämäni rakkautta ja kuinka ihana Jori on. Sometilimme ovat täynnä tätä samaa rakkauden
ylistystä. Se kaikki on valetta. Elämäni rakkaustarina on valetta.
”Onko se ollut väkivaltainen?” Sofia kysyy vakavana.
”Ei. Tai no. Kyllä sellaista jotain haukkumista ja tavaroiden heittelyä,
mutta ei se käsiksi ole käynyt.”
Sofian kanssa käydystä keskustelusta rohkaistuneena laitan Jorille
viestin:
”Mä koen olevani aivan loppu. Musta tuntuu todella raskaalta kannatella tätä parisuhdetta yksin, kun meidän vähäinen yhteinen aika on vain musta kiinni. Mä en jaksaisi koko ajan joutua taistelemaan ajasta ja jaksamisesta sun työn kanssa. Sä et ole mun luona käynyt yli kuukauteen. Mä en haluaisi aina joutua olemaan se, joka matkustaa. Usein musta on tuntunut, ettet sä edes halua olla parisuhteessa.”
Lounastunnilla istun sairaalan henkilöstöravintolassa ja luen puhelimesta
päivän uutisia, kun vastaus lävähtää näytölle.
”Seo taas sitä paljon mainostettua empatiaa ja ymmärrystä. Mun pitäis
laiminlyödä tuhansien ja tuhansien ihmisten päivittäinen kulku (lapset,
aikuiset, vanhukset, kävellen, pyöräillen, rattailla, rollaattorilla,
rullatuolilla ja autolla) ja turvallisuus (liukastuminen ja sen vammat,
ambulanssit ja paloautot) sen takia, ko sää et pysy siellä järjissäsi pari
päivää? Ja sit jos on ollut tauotta töissä 16-20 h/vrk useita päiviä peräkanaa
tuntien unella, vaadit et pitää lähteä ajamaan vielä kahdeksi tunniksi
puuduttavaa suoraa tietä yliväsyneenä. Mitä jos nukahdan autoon ja törmään
vastaantulevaan autoon, kuolen minä ja vastaantuleva. Kerta näin turhien syiden
takia haluat heittää loppuelämän suhteen nurkkaan, mää ajan sun luo vaikka
keskellä yötä hakemaan mun kamat pois, vaikka siitä ei oo mitään faktaa kuinka
moni kuolee, ko mää kerta oon niin perseestä. Pakkaan kamas kasalle huomenna,
nouda sovitusti.”
Sitten olen taas blokattuna.
Haarukka jää puoliväliin matkalle suuhuni jähmetyttyäni lukemaan Jorin
vastausta.
Hän jätti mut?
Mä kerron, etten jaksa tätä, ja hän jättää mut.
Tavaan viestin monta kertaa uudestaan uskomatta lukemaani. My way or
highway – siinä hänen vastauksensa? Kyyneleet kirvelevät silmissäni, sillä
hänen syytöksensä ovat epäreiluja. Tämä on epäreilua! Olen kaiken vapaa-aikani
käyttänyt hänen luokseen matkustamiseen, samalla kun hän ei anna mulle takaisin
mitään. Ja kun yritän asiallisesti tuoda tunteeni esiin, vastaus on, että saan
painua helvettiin?
Oloni on samanaikaisesti musertunut ja vihainen. Kuka hän kuvittelee
olevansa? Joku vitun marttyyri vai?
”Moi, voiko tähän istua?” osastollani työskentelevä anestesiahoitaja työntää
tarjottimensa eteeni ja istahtaa pöydän ääreen.
”Joo”, vastaan hämmentyneenä nostamatta katsettani puhelimesta.
Pöytäseuralaiseni aloittaa huolettoman small talkin. Hänen äänensä tuntuu
kuuluvan veden läpi. Aika hidastuu ruokasalissa. Seuraan katseellani kollegani
olan yli valkotakkisia lääkäreitä, jotka hitain liikkein nousevat ylös pöydistä
tai asettautuvat syömään. Sydämeni syke kuuluu korvassani ja päässäni kohisee. Ruokahaluni
on mennyttä. Vilkaisen lautastani ja sitten muistan kollegani läsnäolon. Hän
katsoo mua kysyvästi.
”Anteeksi. Sori. Musta tuntuu, että mun poikaystävä just jätti mut.”
”Aa, okei. No aika paskaa.”
”Joo, mun pitää mennä takaisin töihin.”
Kippaan puolitäyden ruokalautasen sisällön biojäteastiaan ja harpon
rappusia ylös kohti osastoani. Valitsen puhelimesta Mikon numeron.
”No moi!” Mikko vastaa iloisena.
”Onko huono hetki? Mä tarvitsisin sun apua. Jos mitenkään… siis. Meille
tuli Jorin kanssa riitaa. Hän jätti mut tekstarilla. Ja sanoi, että tulee
hakemaan tavaransa mun luota yöllä. Ja että mä saan omani sitten joskus. Mä en
halua, että se tulee väkisin mun luo. Ja mä haluan hakea oman omaisuuteni pois
hänen luota. Olisinko mitenkään saanut illalla lainata sun autoa? Haluan hakea
tavarani pois ja lopettaa tän kokonaan.”
Tiedän pyytäväni ihan likaa, mutta en keksi kenen muunkaan puoleen kääntyä.
”Joo, kyllä se varmasti onnistuu. Juttelen vielä mun isän kanssa, niin
saan tuotua auton sulle. Monen aikaan?”
”Mulla on tänään pitkä päivä töissä. Pääsisin kahdeksalta. Eihän ole
liian myöhä? Palauttaisin auton heti huomenna.”
”Joo, mä tulen kahdeksalta siihen sairaalan parkkikselle.”
”Kiitos tuhannesti!”
Pitkin työpäivää saan Jorilta yksittäisiä viestejä, joissa hän syyttelee
ja syyllistää mua. Viestinsä jälkeen hän blokkaa mut, jotta en saa
mahdollisuutta vastata. Laitan äidille viestin, että aion hakea tavarani Jorin
luota ja että suhde on nyt lopullisesti ohi.
Suoritan työni kuin automatisoitu kone. En jaksa odottaa, että ilta tulee. Haluan vain hoitaa asian pois päivänjärjestyksestä.
Kun illalla saamme viimeisen potilaan ulos salista, riennän
pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteeni ja syöksyn ulos. Tähyilen parkkipaikkaa ja
näen kauempana Mikon ja ex-appiukkoni. Molemmat halaavat mua lujasti.
”Kannattaa sitten olla varovainen. Tuollaiset narsistit voivat olla
arvaamattomia ja jopa väkivaltaisia”, Mikon isä toteaa tiukasti, mutta silmät
lempeästi tuikkien.
Tie Tampereelle on pimeä ja autio. Alkava yö on kirkas ja tähtitaivas
viitottaa tietäni. Ajan ylinopeutta, ja hiljennän vauhtia vain peltipoliisien
kohdalla. En välitä, vaikka auto lähtisi liirtoon ja lentäisi hankeen. En välitä,
vaikka poliisi pysäyttäisi mut.
Kesken matkan saan Jorilta taas viestin:
”Mää käyn ny nukkumaan. Hyvää yötä rakas. Pusipusi.”
Meinaan ajaa ojaan. Räpyttelen silmiäni ja luen viestin monta kertaa
uudelleen. Olenko tullut hulluksi? Sekavasta olostani huolimatta päätän, etten
tällä kertaa pyörrä päätöstäni, vaan suhde saa luvan olla tässä. Nyt tämä on
mennyt jo liian pitkälle.
Auton kaartaessa Jorin pihaan on jo alkuyö. Omavaltaisesti menen
avaimilla suoraan sisään. Sydämeni hakkaa niin kovaa, että pelkään sen repivän
rintakehäni kahtia. Napsautan vaatehuoneeseen valon päälle, nappaan Ikea-kassin
käteeni ja alan nopeaan tahtiin kauhoa vaatteitani sinne. Sivusilmästä näen
Jorin nukkumassa sängyssään. Hän ei näköjään ole uhkauksistaan huolimatta
lähtenytkään keskellä yötä luokseni. Jori herää kolinaan ja nousee sängystä
ylös pöllämystyneen näköisenä. Hän on alasti, kivespussi reiteen liimautuneena.
”Mitä sää täällä teet?” hän kysyy ihmetyksen vallassa ja vetää boksereita
jalkaansa.
En vastaa mitään, vaan uhmakkaasti siirryn Väinön huoneeseen keräämään
loppuja tavaroitani. Jori tulee perässäni.
”Niin, mitä sää teet?” Jori tarttuu käsivarrestani kiinni.
Sydämeni on pysähtyä.
”Tulin hakemaan mun tavarat, kerta tää suhde on loppu”, vastaan ääni pieneksi kutistuneena.
Yritän esittää määrätietoista ja vahvaa, vaikka samalla tuntuu, että hajoan
palasiksi.
”Miksi? Luulin, et kaikki o hyvin.”
Totaalisen epäuskon vallassa en pysty muuta kuin tuijottamaan Joria
Ikea-kassi kädestäni roikkuen. Hän on juuri hetkeä aikaisemmin jättänyt mut haukkujen
saattelemana, ja nyt hän yhtäkkiä väittää, että kaikki on hyvin. Yritän sanoa
jotain, mutta sanat juuttuvat kurkkuuni. Koko tilanne on kerta kaikkiaan epätodellinen.
Tämä ei voi olla totta. Tämä on jokin hirveä painajainen.
Jori katselee järkyttynyttä ilmettäni hetken ja kohauttaa sitten olkiaan.
”No tuu sitten viekkuun nukkumaan, kerta oot täälä”, hän sanoo ja kääntyy
kohti makuuhuonetta.
Viimein saan juuttuneet sanat takaisin ja sylkäisen ulos:
”Mitä järkeä tässä on? Ei mikään muutu. Mikä muka olisi eri tavalla
huomenna? Ei tämä vain toimi.”
”Tuu ny tänne viereen. Kyllä kaikki järjestyy.”
Pelkään tulevani hulluksi. Kuvittelenko kaiken? Mitä helvettiä täällä
tapahtuu? Päässäni kimpoilee tuhat ajatusta samanaikaisesti, enkä millään saa yhdestäkään
otetta. Keräämäni itsevarmuus on varissut pois kuin hiekka sormien lävitse.
Lopulta nöyrryn ja käyn vaatteet päälläni sänkyyn. Käperryn aivan sängyn
reunalle, mahdollisimman kauaksi hänestä. Jori hilautuu muhun kiinni ja kaappaa
mut tiukkaan syleilyynsä.
”Ihanaa kuitenkin, ko tulit”, hän kuiskaa korvaani.
Olen taatusti psykoosissa.
En nuku silmäystäkään, ja aamuviideltä lähden ajamaan kohti Helsinkiä,
jotta ehdin töihin. Ajan Jorilta suoraan työpaikalleni. Pukuhuoneen vessassa siistin
itseäni, jotta en näyttäisi niin kauhealta kuin todella näytän. Kiitän hiljaa
mielessäni työasuani, johon kuuluu pakollinen myssy – sen alle saan siivottomat
hiukseni piiloon. Tunnen itseni mielisairaaksi.
”Jatkossa saat käyttää vain tätä numeroa”, saan viestin maantiekiitäjältä.
”Miksi?”
”Ko tulee noin paljon sanomista mun viestintäaktiivisuudesta, ni enää ei
tule.”
Näppäilen itseni Jorin ja mun viestiketjuun, mutta siellä olen edelleen
estettynä.
Jälleen kerran joudun selostamaan äidille ja Mikolle selityksen siitä,
miksi emme taaskaan eronneet. Häpeä ja itseinho on musertaa mut allensa. Mikä mua
vaivaa, kun käyttäydyn näin sekopäisesti?
Myöhemmin samana päivänä saan puhelinsoiton, jossa mulle tarjotaan töitä
Tampereelta. Otan paikan hämmentyneenä vastaan ja käyn kertomassa uutisen nykyiselle esihenkilölleni.
”No harmi, että me menetetään sut. Mutta ymmärrän täysin. Tänne saa aina
soitella, jos haluaa palata takaisin”, hän sanoo.
Asia, jota odotin niin pitkään ja niin paljon, ei tuotakaan enää iloa.