Helmikuussa Jori jää sairaslomalle, sillä pitkät työviikot ottavat viimein veronsa ja aiheuttavat hänelle burn outin. En osaa olla asiasta kovinkaan pahoillani, sillä Jori lupautuu tulemaan luokseni. Hän olisi luonani kaiken kaikkiaan neljä päivää, mikä olisi tähän saakka pisin aika, jonka hän on luonani ollut.
Vihdoin näen valoa tunnelin päässä: olen saanut Tampereelta unelmieni työpaikan ja löytänyt jo asunnonkin. Löysin sen Hervannasta (”kauheen kaukana”, Jori marisi), läheltä vanhempiani ja bussiyhteyden päästä uudesta työpaikastani.
Muutto olisi kuun lopussa, ja olen varma, että etäsuhteen
päättyminen muuttaisi myös mun ja Jorin suhteen paremmaksi. Jori jopa ehdotti,
että muuttaisin Väinön kanssa hänen luokseen asumaan, mutta kieltäydyin liian
pieniin neliöihin vedoten. Syy on ihan oikea, mutta todellisuudessa jokin pieni
ääni takaraivossani sanoi mulle: älä muuta sen kanssa yhteen.
Totuuden nimissä olin aikaisemmin kyllä haaveillut yhteisestä kodista.
Viimeaikaiset tapahtumat ovat kuitenkin saaneet hautaamaan tuon haaveen.
Sovittuna ajankohtana Jori tulee kuin tuleekin luokseni, vaikka lukuisat
oharit saivat mut varautumaan muuhun. Olen onnellinen, että pitkästä aikaa ehdimme
viettämään aikaa yhdessä, sillä ”yhdessäolomme” oli viime aikoina ollut lähinnä
iltapalan syömistä yhdessä, jollei silloinkin Jori istunut läppärinsä äärellä.
Väinökin tulisi vasta sunnuntaina.
Perjantai-aamulla herään auringon säteen häikäistessä silmääni. Käännyn
Jorin puoleen, ja hän ottaa mut kainaloonsa.
”Haluaisin sua”, kuiskaan viettelevästi.
Meillä ei edelleenkään ole seksiä. Olen yrittänyt tehdä aloitteita, mutta
Jori systemaattisesti torjui mut.
Jori on hetken hiljaa, mutta kääntyy sitten puoleeni ja vastaa suudelmiini. Nousen hajareisin istumaan hänen päällensä ja suutelen hänen huuliaan. Huuleni hapuilevat Jorin kaulalle, ja puren häntä hellästi korvasta, sillä tiedän hänen pitävän siitä. Valun Jorin vartalolla alaspäin ja vedän hänen boxerinsa pois jaloista. Otan kullin käteeni ja maistelen sen kärkeä. Vilkaisen Joria − hän on silmät kiinni.
Ratsastan Jorin päällä, kunnes hän laukeaa. Kaadun varovasti hänen
viereensä makaamaan ja yritän suudella, mutta hän väistää kasvoni ja mulkoilee kattoa.
”Mää en oikeasti olisi edes halunnut”, hän sanoo synkeänä.
”Miksi sä et sanonut mitään?” kysyn järkyttyneenä.
”Pakko antaa, et muija ei lähde menemään poikaystävien matkaan”, Jori
toteaa kalseasti.
”Ei sen nyt niin mene!” vastaan itkuisena.
Jori pysyy hiljaa, joten nousen ylös ja menen vessaan siivoamaan itseni.
”Miksi sä et halua mua enää?” kysyn palatessani vessasta.
Jori ponnahtaa istumaan silmät ilkeinä viiruina kuin odottaen tätä.
”Sää oot sairas, ko haluat seksiä noin paljon! Kannattaisko hakeutua
hoitoon?” Jori sähisee hampaidensa välistä. ”Mitä jos mää en vaikka vaa halua,
onko käynyt mielessä?”
Yritän vastata jotain, mutta takeltelen. Suhteen alussa Jori jatkuvasti kehui,
kuinka ihanaa seksiä meillä on ja kuinka ihanaa on olla naisen kanssa, jolta
saa paljon ja milloin haluaa.
”On mullakin tarpeita. Eikö niillä ole mitään merkitystä?” nieleskelen.
”Mee sitten vaikka kadulle paneskelemaan miehiä, jos se niin tärkeää on!
Lataa vaikka Tinder, ni saat panoseuraa. Mää voin odotella täällä. Vai haluutko,
et kattelen, ko toinen mies nai sua? Voin ryhtyä aisankannattajaksi ja asetella
teitä erilaisiin asentoihin. Siitäkö sää tykkäisit?” Jori sylkee suustaan.
Jorin sanat ovat kuin puukoniskuja rintaan.
”Mä haluan vain sua. En mä muiden kanssa halua olla”, nyyhkytän surkeana.
Käsinkosketeltava hiljaisuus laskeutuu välillemme.
”Toisaalta mää oon paraskin puhuja, sillä saatan runkata kymmenenkin
kertaa päivässä, jos o tylsää”, Jori toteaa ohimennen. ”Mut ei kai mulla haluja
oo, ko masennuslääkkeet vie kaikki pois.”
”Mitkä masennuslääkkeet?” kysyn hämmästyneenä ja nostan katseeni takaisin
Joriin.
”Niin, kävin lääkärissä hakemassa pillereitä, jotta saisin pidettyä pään
kassassa”, hän vastaa kuin kyselisin tyhmiä.
”Miksi sä et oo kertonut mulle noin tärkeää asiaa?!”
”Koska se ei sulle vittuakaan kuulu!” Jori äyskii.
Yritän sisäistää kuulemaani. Pidettyä päänsä kasassa? Onko Jori
masentunut? Siitäkö kaikki viimeaikainen onkin johtunut?
”Kerran aikaisemminkin jouduin niitä syömään, ko vaimon kanssa tuli sellainen
tilanne, et oli vaikeuksia pitää pää kasassa. Ne lääkkeet auttoivat ainakin
silloin. Siksi mää oon sairaslomallakin.”
Lopulta sovin Jorin kanssa, etten enää tee lainkaan aloitteita, vaan
keskittyisimme vain läheisyyteen.
Illalla nukkumaan käydessä Jori kuitenkin kääntää selkänsä mulle.
Tuijottelen hetken kattoa, ja lopulta hapuilen yöpöydältä puhelimeni, sillä mua
ei nukuta yhtään. Käännyn poispäin Jorista ja alan selailla somea.
Hetken on hiljaista, mutta sitten Jori kääntyy äkisti ympäri ja sanoo vihaisena:
”Onko sulla jotain poikaystäviä siälä vai kenelle huorille sää oikein
laitat viestiä?”
En jaksa kuunnella Jorin jatkuvaa sättimistä, joten en vastaa, vaan jatkan
puhelimen selailua.
”Aamulla viimeeks ämmä valittaa, ko ei saa seksiä, mut ny sitten vaa
räplätään kännykkää!”
Käännyn selälleni ja vastaan kyllästyneenä:
”Sä itse käänsit selkäsi mulle! Pitäisikö mun vain kattoa tuijottaa?
Kyllä mä saan puhelinta selailla, jos sä nukut!”
Jori nousee sängystä ylös, läväyttää kattovalot dramaattisesti päälle ja
alkaa pakkaamaan tavaroitaan.
”Mitä sä oikein teet?” kysyn häneltä.
”Mää lähren kotio, ko tääl ei saa levätä rauhassa.”
Naurahdan ääneen. Siitä vaan, en tuollaista raivopäätä tänne tarvitsekaan.
Nousen itsekin ylös, ja ryhdy keräämään kahteen kangaskassiin Jorin
muitakin luonani olevia tavaroita. Kannan kassit eteiseen.
Eteiseen päästyäni Jori säntää olohuoneesta luokseni hullun kiilto
silmissään ja kasvot raivosta vääristyneinä. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt Joria
tuon näköisenä. En ehdi sanoa tai tehdä mitään, kun hän jo tarttuu
käsivarsistani kiinni ja riepottaa mua raivon vallassa ympäri eteistä.
”Sää et mun tavaroihin koske!” Jori sähisee mielipuolisena.
Säikähtäneenä pyristelen irti Jorin otteesta, mutta hän tarttuu
ranteestani kiinni, vetää mut takaisin luokseen ja riepottelee ruumistani sylki
naamalleni roiskuen. Haukut sekä Jorin rinnalla pieni kehoni lentelevät
eteisessä.
Havahdun käsissäni olevan vieläkin ne tilanteeseen syylliset kangaskassit,
joista nyt pidän kiinni henkeni edestä. Päästän irti. Kassit putoavat lattialle
ja Jori tönäisee mut takanani olevaa ulko-ovea päin. Ovi pamahtaa niin, että
rappukäytävässä kumisee.
Kiedon kädet suojelevasti ympärilleni, ja jään seisomaan ovea vasten hengästyneenä
ja Joria silmät pelosta suurena tapittaen. Odotan uutta iskua, mutta Jori kävelee
takaisin makuuhuoneeseen. Päässäni jyskyttää.
Seison paikallani jähmettyneenä ja yritän käsittää, mitä juuri tapahtui.
Kävelen Jorin perässä makuuhuoneeseen. Tuntuu kuin kulkisin usvassa.
”Sä keräät nyt tavarasi ja lähdet tuosta ovesta lopullisesti”, ilmoitan
ääni tyhjänä.
”Ai nytkö sitä uhataan taas jättämisellä? Etkö sää saatanan idiootti
muuta osaa?” Jori irvailee.
”Ymmärrätkö sä, mitä juuri teit?” saan sanottua, vaikka en ymmärrä sitä
oikein itsekään. On kuin joku toinen ihminen puhuisi suullani.
”Sä just pahoinpitelit mua”, jatkan.
Mä en ollut se. Mä en voi olla se nainen, joka joutuu kumppaninsa
pahoinpitelemäksi. Tämä ei tapahdu oikeasti. Tämä on pahaa unta. Pelkkää unta. Herää
jo!
”Mitäs koskit mun kamoihin! Kenelläkään ei oo lupaa koskea mun tavaroihin!”
Jori vastaa uhmakkaasti.
”Ai jatkossa käyt käsiksi, jos kosken mihinkään sun omaisuuteen?”
En tiedä mistä saan voimaa nousta vastaan, vaikka kehoni vapisee holtittomana.
”No soita sitten poliisit, jos se kerta oli pahoinpitelyä, ni mää lähden
vittuun täältä!” Jori sanoo ja tekee painonsiirron jaloillaan, kuin valmistautuakseen
juoksemaan karkuun, jos toteuttaisin hänen kehotuksensa.
En tiedä mitä tehdä. Poliisille soitto tuntuu liioittelulta. Eihän hän
edes lyönyt. Ei kai se nyt niin paha juttu oikeasti ollut. Jos mä en olisi
vienyt niitä kasseja eteiseen, niin hänen ei olisi tarvinnut käydä kimppuuni…
Uudestaan käsken Joria painumaan helvettiin luotani, mutta hän kieltäytyy lähtemästä.
Olen voimaton, olen nujerrettu.
Käymme yhdessä nukkumaan. Käsivarsiani ja ranteitani jomottaa, ja yritän turhaa
saada unen päästä kiinni. Päässäni surisee, kun yritän käsittää, mitä hetkeä
aikaisemmin oikein tapahtui.
Seuraavana päivänä mulla on iltavuoro. Koko aamun selittämätön ahdistus
seuraa mua varjonaan, kuin sadepilvi pääni yläpuolelle jumittuneena. Jori makaa sängyssä ja katsoo
telkkaria. Teen aamutoimia ja mua kuvottaa. En halua häntä kotiini.
Olen jo lähdössä töihin, mutta rappukäytävässä käännyn ympäri ja palaan
takaisin sisälle. Kävelen kengät jalassa suoraan olohuoneeseen.
”Lähde pois täältä”, sanon.
Jori kääntää katseensa telkkarista ja näyttää yllättyneeltä.
”En mää ole lährössä minnekään”, hän vastaa laiskasti.
”Mä en halua olla tässä suhteessa enää. Tää ei toimi! Täytyyhän sunkin se
nähdä, ettei tästä tule mitään! Et säkään voi mitenkään olla onnellinen tässä.”
”Kyllä kaikki järjestyy”, Jori vastaa.
”Ei järjesty! Lähde pois! Mä en halua sua tänne! Mä en halua tätä!”
Jori ei suostu lähtemään. Turhautuneena talsin paikoillani ja yritän
keksiä, mitä seuraavaksi sanoa. Mitä sellaisessa tilanteessa kuuluu tehdä, jos
toinen ihminen ei käskystä huolimatta poistu kodistasi? Mitä kuuluu tehdä, jos
ilmoittaa suhteen päättyneen, eikä toinen ihminen sitä suostu päättämään?
Lopulta joudun luopumaan vänkäämisestä ja lähtemään, jotta en myöhästy töistä.
Töissä pukuhuone on tyhjä. Vaihdan työvaatteet päälleni ja peilailen
itseäni suuresta kokovartalopeilistä. Peilistä katsoo takaisin harmaakasvoinen
ja surkea nainen. Ihoni on väritön ja silmäni turvonneet itkemisestä. Nuolaisen
rohtuneita huuliani. Hiuksissani on reilu juurikasvu, sillä en ole käynyt
kampaajalla pitkään aikaan. Solmin pitkän tukkani letille, jotta se asettuu
siistimmin leikkausmyssyn alle. Katseeni osuu käsivarsiini kohottaessani niitä
hartioideni yläpuolelle. Olkavarressani on kuva Jorin kämmenestä. Lasken kädet
eteeni ja luon katseeni alaspäin. Ranteeni ovat siniset. Päässäni pyörii ja mua
oksettaa. Otan seinästä tukea, jotta en kaatuisi. Hengitän nopeasti ja pinnallisesti.
Mitä tämä on? Sairaskohtaus? Pelkään kuolevani siihen paikkaan. Maailma pyörii
ympärilläni. Vilkuilen hädissäni ympärilleni ja yritän löytää apua
tilanteeseeni.
Itkuisena menen etsimään kollegani ja sepitän jotain migreenistä.
”Sä näytät kauhealta! Mene äkkiä kotiin, mä kyllä huolehdin jonkun sun
tilalle.”
Hyppään bussin kyytiin. Taas valehtelin. Mutta en voisi kertoa
totuuttakaan: ”Hei en pysty tekemään töitä, sillä miesystäväni pahoinpiteli
mua illalla.” Aivoni eivät pysty käsittämään, että olen joutunut tällaiseen
tilanteeseen.
Bussissa äiti sattumalta kyselee WhatsAppissa, mikä tilanne mulla ja
Jorilla on.
”En tiedä yhtään”, vastaan.
”Saitteko juteltua?”
”Eipä sen kanssa voi jutella mistään.”
”Meinaatko kuitenkin jatkaa?”
”Jori kävi muhun illalla fyysisesti käsiksi.”
”Saara nyt sun täytyy lopettaa se suhde. Jos kerran käy käsiksi, se
tapahtuu uudestaan ja pahenee kerta kerralta. Mä tiedän. Sattuiko suhun?”
Pääsen kotiin ja löydän Jorin sängystäni. Kaipaan lohtua, kuin henkeni
olisi siitä kiinni. Menen Jorin viereen ja hän ottaa mut syliinsä.
Ihanaa, ehkä hän sittenkin vielä rakastaa mua.
Nukahdan Jorin syleilyyn äänettömien kyynelten kastellessa poskeni.