Olemme edeltävänä päivänä tulleet Väinön kanssa Tampereelle viikonlopun
viettoon. Matkalla Tampereelle toivoin salaa, että Jori suuttuisi jostain ja
sammuttaisi puhelimensa, jotta saisin syyn mennä vanhempieni luokse. Sen
käsiksi käymisen jälkeen Jori oli kyllä käyttäytynyt hyvin, mutta kaipaan silti
turvallista ilmapiiriä. Olen väsynyt pelkäämään, milloin tai mistä seuraava raivari
taas saisi kimmokkeensa tai milloin en osannut hänen näkymättömiä sääntöjään
noudattaa. Bussissa istuessamme Jori kuitenkin ilmoitti tulevansa hakemaan
meitä.
Jori on väsynyt työviikkonsa jäljiltä, mutta hänen aloitteestaan jopa
rakastelimme illalla, joten olen lievästi helpottunut kaiken vaikuttaessa
olevan normaalisti.
”Miten Jorin kanssa menee?” äiti kysyy Whatsappissa.
”Oikein hyvin. Jori selvästi skarppaa.”
Ilahdun, kun Jori ehdottaa, että menisimme kaikki yhdessä käymään Nokian Edenissä. Se on se sama kylpylä, jossa suhteemme alussa vietimme ihania hetkiä yhdessä, kun Jorilla oli tapana viedä mua ja Väinöä sinne. Jori aina altaassa otti mut syliinsä, kujetti vedessä ympäriinsä, puristeli pakaroitani ja suukotteli kasvojani. Hän tuntui silloin niin välittävältä ja rakastavalta. Minne se oli kadonnut? Olen kuitenkin tyytyväinen, kun Jori vihdoin jaksaa tehdä jotain, ainaisen sängyssä makaamisen sijaan. Väinökin on riemuissaan uutisista.
Altaassa Jori leikittää Väinöä kuin omaa lastaan. Väliaikana käymme
noutamassa ranskalaisia ja juomista. Lähtiessämme kotimatkalle, ilta on jo
pitkällä. Väinö alkaa olla väsynyt, ja pukuhuoneessa kestää, kun joudun
tyynnyttelemään häntä. Jori nojailee tylsistyneenä aulan seinää vasten, kun
viimein purkaudun Väinön kanssa naisten pukuhuoneesta ulos. Autoon päästessämme
Väinön kiukku tasaantuu.
Matkalla kotiin Väinö muistelee kylpylän puuhia.
”Äiti, äiti”, Väinö kutsuu takapenkiltä, kun hänen mieleensä pulpahtaa
uusi asia.
”Ja sitä äiti-sanaa voi tosiaan vähentää, kuten on ollut puhetta!” Jori
jyrisee kovaan ääneen.
Hiljenemme kaikki. Hetken aikaa autossa ei kuulu muuta kuin ilmastoinnin ja moottorin hurina.
”Öö, äiti”, Väinö lopulta jatkaa varovaisena.
”Niin mitä mää just sanoin?!” Jori mylvii ja puristaa rattia rystyset
valkeina.
Mun tekee mieli lyödä häntä.
Perillä avaan Väinön turvavyön, jolloin hän ilmoittaa haluavansa itse
nousta turvaistuimelta pois. Jään odottelemaan, kun Väinö iloisesti pulputtaen
ja omaan rauhalliseen tahtiin, kömpii istuimesta pois.
”Nyt reippaammin ulos sieltä!” Jori ärähtää ja paiskaa auton oven kiinni.
Väinön huuto ja itku särkee parkkipaikan hiljaisuuden hänen jäädessä
voimalla paiskatun oven väliin. Syöksyn kaappaamaan Väinön syliini. Kauhuissani
vilkaisen Joria, joka mulkoilee meitä halveksuen ja kääntää sitten selkänsä.
Lohdutan itkevää Väinöä Jorin astellessa kohti ulko-ovea.
”Miksi Jori noin teki?” Väinö itkee pimeällä parkkipaikalla.
”Se oli varmaan vahinko”, selitän Väinölle, vaikka juuri olin nähnyt,
että vahinko se ei ollut.
Jori taas on niin huonolla päällä, etten uskalla ottaa asiaa puheeksi.
Väinö kurkkii uteliaana keittiön työtasolle jakaessani ostamani
irtokarkit kolmeen eri kulhoon. Käperrymme kolmistaan Jorin sängylle ja laitan suoratoistopalvelusta
Räyhä Ralf -elokuvan pyörimään.
Edellisen illan välikohtaus kummittelee mielessäni, mutta Jori näyttää äärimmilleen
pingotetulta jouselta. Toivon yhteisen elokuvahetken rentouttavan häntä.
Väinö istuu edessämme karkkikippo sylissään ja mä pötköttelen Jorin
kainalossa. Kaikesta huolimatta, lämmin onnen tunne tulvii sydämeeni
katsellessani näkyä: me yhdessä viettämässä aikaa keskenämme. Tämä on juuri
sellaista, mistä olen haaveillut; perheenä yhdessä tekemistä ja kumppani, jonka
kainaloon käpertyä.
Elokuva on vähän yli puolen välin ja Jori kohentaa asentoaan sängyllä. Väinö on laskenut patjalle karkkikipponsa, joka kaatuu Jorin liikehdinnästä.
”Mun karkit! Miksi sä kaadoit ne?” Väinö vinkuu.
Kohottaudun sängyllä kohti Väinöä kerätäkseni pudonneet karkit takaisin
kulhoon, mutta Jori ehtii ensin. Hän tarttuu kulhoon ja paiskaa sen seinään.
”Vittu tarviiko noin pienestä asiasta aloittaa tuollaista vitun porua!”
Jori huutaa kovaan ääneen.
Karkit ropisevat pitkin seiniä ja lattiaa, ja järkyttyneinä tuijotamme
Väinön kanssa niiden perään. Väinö purskahtaa Jorin raivarista säikähtäneeseen
itkuun ja Jori painuu vihaisena vessaan. Tärisevin käsin kerään levinneistä
karkeista ne, jotka pystyn, sillä osa on lentänyt sohvan alle pölyn ja rojun
sekaan. Kipon kanssa menen lohduttamaan Väinöä. Saatan hänet toiseen
huoneeseen syömään karkkejaan loppuun.
Jori on palannut takaisin sängylle ja laittanut oman ohjelmansa
pyörimään, vaikka elokuvasta on vielä puolet katsomatta. Epävarmana seisahdun
Jorin eteen. Hänen ilmeestään näkee, että nyt leikki on kaukana. Mutta kyse on
lapsestani – 5-vuotiaasta lapsesta. Kerään viimeiset rohkeuden riekaleeni, ja vaikka
oikeasti vapisen, sanon niin rauhallisesti kuin pystyn:
”Tuo ei ollut kauhean kivasti tehty. Ei noin voi reagoida tuollaiseen
asiaan. Väinö on lapsi.”
”Vittu tarvitsee tuollaisestakin asiasta kitistä! Ei jaksa kattoa, ko
joka asiasta täytyy kiukutella! Kyllä tuohon mennessä pitäisi osata jo sen
verran hallita tunteitaan! O jotain mennyt kasvatuksessa vituiks, ko kaikki
annetaan valmiina, eikä mitään pettymyksiä siedä!” Jori paasaa.
”Eli 5-vuotiaan täytyy hallita tunteitaan, mutta 40-vuotiaan Jorin ei?”
vastaan uskomatta korviani.
”Sanonpahan vaa, et vituiks mennyt kasvatus, ko ei kakaras osaa
käyttäytyä!”
Epäuskoni muuttuu vihaksi. Tuijotan Joria syvästi halveksuen. Hän istuu
sängyllä risti-istunnassa, tukka sekaisin, sillä kampaus on jo ylipitkäksi
kasvanut. Hänellä on ne ainaiset, virttyneet, ruudulliset pyjamanhousut
jaloissaan, joissa möllöttää reikä haarasauman kohdalla. Päällään se sama
t-paita, joka hänellä aina on. Jatkuvan oluen kittaamisen pöhöttämä vatsa
pilkottaa rispaantuneen paidanhelman alta. Taustalla pauhaa jokin niistä
ärsyttävistä ohjelmista, joita Jorin on muka katsottava illasta aamuun,
välittämättä lainkaan siitä tarvitseeko mun nukkua vai ei.
Mulkoilen hänen vihaan vääristyneitä kasvojaan hänen jatkaessa
syyttelyäni epäonnistuneesta vanhemmuudestani. En ymmärrä, miten vielä hetki
sitten olin katsonut noita kasvoja niin rakastuneena. Miten nuo kasvot olivat
mun mielestä vielä vähän aikaa sitten olleet ihaninta maan päällä? Inhoan
syvästi tuota ilmettä, joka hänellä on, kun viha täyttää hänen joka solunsa.
Siitä ilmeestä on tullut aivan liian tuttu. Hirviön kasvot. Ja vaikka
hän on vasta 40, hänellä on jo uurteita ihollaan. Posket ja silmänympärykset ovat
myös säännöllisestä alkoholinkäytöstä pöhöttyneet, ja hänen sänkiset
suupielensä roikkuvat väsähtäneinä alaspäin. Samanlaista habitusta näen töissä
melkein päivittäin, kun alkoholistit tulivat kiireelliseen leikkaukseen
suolenkiertymän tai vatsahaavan vuoksi.
Selvä, tässä tämä oli. Hän sai vielä yhden tilaisuuden ja tähän se
meni. Ymmärrän nyt, etten voi antaa lapseni elää ja kasvaa tuollaisen
ihmisen vaikutuksen alla. Mä elän jo pelossa, lapseni ei kuuluisi. Mua kylmää,
kun mietin, miten tuollainen ihminen voisi koskaan saada omaa lasta. Vauvaa.
Hän oli tosiaankin osoittanut kestämättömyytensä kohdata negatiivisia tunteita.
Hän ei kestänyt, jos Väinö kiukutteli. Vauvat saattaisivat itkeä tuntikaupalla
ilman mitään syytä. Hän varmaan heittäisi itkevän vauva seinään. Puistatus värisyttää
kehoani, kun ymmärrän, että sellainen voisi olla totista totta. Sellaistahan
tapahtuu oikeassa elämässä, ja juuri tuollaiset ihmiset siihen varmasti
syyllistyivät.
Katoamistemppujaan hän perusteli aina sillä, että hän ottaa tilaa
itselleen. Niin hän saa tunteensa viilentymään, sillä muuten hänellä kiehuu
yli. Kuinka tapahtuisi lapsen kohdalla? Jos häntä väsyttäisi tai raivari olisi
lähellä, hän vain lähtisi ja jättäisi lapsen yksin – vauvan yksin?
Samalla hetkellä Jorin raivoamista seuratessani ymmärrän, että tuon
ihmisen kanssa ei koskaan voisi hankkia lasta. Se ei olisi turvallista.
Siirryn Jorin silmien alta pois keittiöön.
”Missä te ootte? Voitteko hakea meidät Jorilta niin pian kuin
mahdollista?”, laitan äidille viestin.
Mun ei tarvitse edes selittää miksi, sillä äiti on valppaana. Laitan
osoitteen, ja äiti vastaa olevansa täällä vartin päästä.
Pakkaan laukkumme ja puen päälle itselleni ja Väinölle.
”Mihin helvettiin te ootte menossa?” Jori astelee synkkänä eteiseen.
”Me mennään mun porukoille.”
Minne tahansa muualle.
”Mihin sää kaikkia tavaroita tarvitset?” Jori viittaa olkapäälläni
roikkuvaan kassiini.
”Saan ottaa tasan ne tavarat, mitä tarvitsen.”
”Ai kaikki tavarat?” Jori kysyy nyt tiukemmin.
Tilanne alkaa vaikuttaa uhkaavalta, joten jätän laukkuni eteiseen ja lähden
Väinön kanssa ulos mitään sanomatta. Ajattelen hakevani tavarani sitten, kun
Väinö ei olisi paikalla. Nyt mun on vain saatava hänet pois täältä.
Laitan myös Lauralle viestin ja kerron mitä on tapahtunut.
Isäpuoleni
lainaa autoaan, jotta pääsen hakemaan tavarani pois Jorin luota.
Väinö jää vanhempieni luokse ja ajan Lauralle. Kerron Lauralle kaiken
mitä on tapahtunut – myös käsiksi käymisestä. Juomme teetä keittiön pöydän
äärellä. En voin uskoa, että edellisen kerran, kun istuin tässä, olin
hehkuttanut rakkauttani ja kuvitellut tavanneeni Sen Oikean. Miten tähän oikein
oli tultu?
Lauralta ajan Jorin luo. Laura vannotti pysymään tiukkana. Hän tarjoutui
tulemaan mukaani, mutta vakuutan pärjääväni. Harmikseni, itsevarmuuteni muuttuu
sitä ohuemmaksi, mitä lähemmäs pääsen Jorin kotia. Miksi mä olen näin heikko? Olen
kuitenkin jo kertonut kaikille päättäväni tämän suhteen, joten nyt mulla ei ole mahdollisuutta pyörtää päätöstäni.
Jori tulee eteisessä vastaan ja vihan vääristämät kasvot ovat tiessään.
”Mä en halua enää jatkaa tätä. Tää on mennyt jo liian pitkälle”, sanon
hänelle suoraan.
Jorin naama venähtää.
”Mitä sää oikein puhut? Et sää mua voi yhden erehdyksen takia jättää! Mää
toimin väärin. Kyllä mää aion Väinöltä anteeksi pyytää. Puhutaan tästä vielä!”,
Jori anelee hätääntyneenä.
Jori selittelee, kuinka hän on ollut kireä työstressin ja unettomuuden
takia. Musta taas tuntuu kuin olisin kuullut saman selostuksen ennenkin.
”Ja tää aina kipeä olkapääkin vituttaa”, Jori jatkaa hartiansa hieroen. ”Vaikka
otan kuinka monta Sirdaludia ja Panacodia tahansa, ni ei niistä mitään apua oo.
Ja vatsaki o aina sekaisin. Syön paketillisen Imodiumia päivässä, eikä mitään
apua. Ymmärrätkö yhtään, kuinka raskasta on, ko koko ajan täytyy käydä
paskalla? Se o kuluttavaa!”
Kai se vatsa nyt on sekaisin, jos ruokavalio koostuu pelkistä
einespitsoista, suklaapatukoista ja kaljasta. En uskalla sanoa ajatuksiani
ääneen, sillä Jori taatusti hyökkäisi silmilleni. Samaan aikaan sääli
kummittelee korvassani; minkä se musta tekee, jos jätän ihmisen sen takia,
että hänellä on terveysongelmia? Eikö kumppanin pitäisi tukea toista
sellaisessa?
”Mun pitää vaa saada pää kuntoon. Ei se tarkoita, että suhteen pitäisi
loppua. Jos saan vaa pari päivää nukkua, ni jaksan paremmin. Ja oon tän vatsan
takia menossa suolen tähystykseenkin. Teen sen sun takia!”
Jori tarttuu mua käsistä kiinni ja katsoo anovasti. Purskahdan itkuun.
”Noh, noh, älä ny rakas. Kyllä kaikki järjestyy”, Jori sanoo hellästi ja
sulkee mut syliinsä.
Olemme juuri olleet kokonaisen viikon erossa, ja nyt kun olemme kaksi päivää
viettäneet yhdessä, hänen pitäisi saada nukkua pari päivää, ennen kuin taas
jaksaa meitä?
”Ei nuo asiat korjaannu parin päivän nukkumisella”, yritän selittää.
Jori on toista mieltä. Hän vakuuttaa, että kunhan saa pari päivää levätä,
niin kaikki järjestyy. Hän kertoo ymmärtävänsä, että on toiminut väärin. Ja että
se johtuu liiasta työstä ja terveysongelmista.
”Siinä kestää hetken, enneko ne päälääkkeet alkaa toimia”, Jori selittää.
Miten mä pystyn päättämään suhteen nyt, kun toisella on muutenkin vaikeaa
terveytensä kanssa? Itken, enkä tiedä mitä ajatella. Mun piti päättää tämä
suhde. Miksi se on taas niin vaikeaa? Ehkä Jori onkin oikeassa. Ehkä kaikki
johtuu vain siitä, että hänellä on ollut haasteita terveytensä kanssa. Ainakin hän on yrittänyt tehdä asioille jotain. Jos osaisin vain tukea paremmin, niin ehkä kaikki palaa normaaliksi. Ehkä mä olenkin liian vaativa Joria kohtaan.
Näen edessäni jälleen sen ihmisen, johon aikanaan rakastuin. Jori katsoo mua
lempeästi ja rakastavasti ja pyyhkii kyyneleet poskiltani. Kuinka mä olenkin
kaivannut tuota katsetta.
Jori pitää mua sylissään, lohduttaa itkuani ja vakuuttaa mut sanoillansa. Jätän tavarani hänen luokseen.
En kuitenkaan pysty myöntämään perheelleni, että emme sittenkään
eronneet. Taaskaan. Mua hävettää. Ehkä se olenkin mä, jolla on päässä vikaa.
Mikä muukaan selittäisi sen, että olen tällainen tuuliviiri, joka yhdessä
hetkessä päättää lopettaa suhteen ja toisessa hetkessä pyörtää päätöksensä? Kuka tekee näin? Jos
en olisi niin vaativa, niin Jorin ei tarvitsisi suuttua mulle. Niinhän hänkin
sanoi. Jos vain skarppaan, niin kaikki kääntyy parhain päin.
Ja kohta muutan Tampereellekin, jolloin kaikki etäsuhteen tahmeus jää taakse.