20. luku: Halkaisukirves

 

Vanha asuntoni on tyhjennettävä torstaina, ja epätoivoisesti alkaa näyttää siltä, että joudun selviytymään muutosta Tampereelle yksin, sillä kaikki läheiseni ovat arkena tietenkin töissä. Jori ei ole aikeissa laittaa tikkuakaan ristiin muuttoni eteen. Katkerana ajattelen, että jos roolit olisivat toisin päin, olisin ilman kysymystäkään auttanut häntä. Koska Jori ei oma-aloitteisesti tarjoudu avukseni, en tohdi sitä häneltä kysyäkään. Muutto olisi mun ongelma, ei hänen.

Onnekseni isä laittaa viime hetkellä viestiä, että hän on järjestänyt peräkärryn ja muuton. Mä auttaisin isää Helsingin päässä ja Laura Tampereen päässä, ja muuttosiivouksen tehtyäni tulisin Roosan kanssa perässä.

Niin tosiaan – Roosa. Kuinka saisin sen ja loput tavarani kulkeutumaan toiseen kaupunkiin? Pakon sanelemana joudun kysymään Jorilta, jos tämä voisi lainata autoaan, jotta saan Roosan kuljetettua Tampereelle. Pitkin hampain hän suostuu.

Aamupäivällä, ennen iltavuoroani ja toiseksi viimeistä työpäivääni, käyn luottokampaajallani. Tukkani näyttää siivousrievulta, ja haluan saada sen kuntoon ennen uuden työn aloittamista. Hiusten laiton lomassa kerron muuttavani Tampereelle. Kampaaja onnittelee uudesta työpaikasta ja kyselee, mikä mua vetää sinne.

”Mun perhe asuu siellä ja haluan lähemmäksi tukiverkkoa”, vastaan kysymykseen jo tottuneena.

Joria en mainitse.

Saan hiuksiini punaista ja tummaa ruskeaa. Peilikuvani näyttää heti itsevarmemmalta ja oloni kohentuu silmissä. Kotona laitan ripsiväriä, rajaan silmäni ja sipaisen huuliini kirkkaanpunaista huulipunaa. Otan selfien ja lähetän sen Jorille.

”Jaa, mikä vika edellisissä oli?” Jori kommentoi muuttunutta tukkaani.

Kohonnut mielialani lässähtää.

”Ja miks tarvitsee laittaa noin paljon pakkelia ennen töitä? Ketä varten sää oikein laittaudut? Täytyy olla iskukunnossa tohtoreita varten?” Jori jatkaa viestittelyään.

”Ajattelin vain kohottaa omaa fiilistä.”

Yritän keskittyä töihin ja olla ajattelematta Joria. Iltavuorolaiselle ei ole vielä mitään tehtäviä, joten kävelen verkkaisesti kohti kahvikonetta. Ohitan pesupaikkaa, jolloin pesulla oleva kollega käyttää tilaisuutensa hyödyksi ja pyytää laittamaan steriilin takkinsa kiinni. Kiinnitän niskatarran ja sidon selkänauhat rusetille, ja kollega katoaa pimeään saliin, jossa on käynnissä eturauhasen tähystysleikkaus.

”Mitäs muita palveluita teiltä voisi saada?” pesualtaalta kuuluu limainen kysymys.

Hätkähtäen vilkaisen urologia, joka pesee käsiään aikeissa mennä samaan saliin kollegani kanssa. Suu-nenäsuojansa takaa hän hymyilee leveästi harmaantuneita kulmakarvojaan kohottaen ja iskee silmäänsä. Järkytyksestä en osaa vastata mitään, vaan livahdan äkkiä tieheni.

”Mä luulen, että mua juuri seksuaalisesti ahdisteltiin”, kirjoitan Jorille odotellessani kahvin valumista koneesta.

”No mää taisin sanoa jotain”, hän vastaa viitaten meikkiini.

”Mä kuvittelin, että sä olisit mun puolella. En mä sitä halunnut”, kirjoitan, mutta en saa Jorilta kaipaamaani myötätuntoa.

Virka-ajan ollessa lopuillaan, lennonjohtaja käskee mut urologiseen endoskopiasaliin ottamaan vastaan potilasta, jolle on tarkoitus laittaa päivystyksellisesti virtsajohdinstentti. Kollegani kanssa otamme miespotilaan vastaan, ja selkäpuudutuksen jälkeen valmistelen steriilin pöydän toimenpidettä varten.

Potilas asetetaan gynekologiseen asentoon, ja peittelen hänet leikkausliinoilla. Pyydän kollegaltani pidempää virtsarakon tähystintä, sillä havaitsen, ettei potilaan anatomia sallisi standardikokoa. Tähystintä kasatessani rukoilen mielessäni, että päivystävä urologi olisi joku muu kuin pesupaikalla kohtaamani. Rukouksiin ei vastata, vaan saliin astelee se sama harmaantunut tohtori. Kollega pukee urologille takin päälle, ja tämä istahtaa satulatuolille potilaan jalkojen väliin.

”Oliko tämä jo tällainen, vai saiko sun koskettelu sen suurentumaan näin paljon?” urologi töksäyttää osoittaen potilaan penistä ja katsoo merkitsevästi silmiini.

Jähmetyn pöytäni ääreen. Nolostuneena vilkaisen anestesiahoitajaa ja liinojen takana makaavaa potilasta – potilas on nimittäin hereillä. Hoitaja ei ainakaan eleillään osoita kuulleensa mitään. Toivon mielessäni, ettei potilaskaan.

Ojennan urologille ohjainvaijeria niin kaukaa kuin mahdollista.

”Tule lähemmäksi, ei tämä muuten onnistu”, hän sanoo imelään sävyyn, eikä jatka työskentelyä, ennen kuin otan kaksi askelta lähemmäs häntä.

Urologi liu’uttaa vaijerin loppuun ja ohjaan stentin perään. Kun toimenpide on valmis ja potilas siirretty heräämöön, syöksyn vessaan itkemään.

Yhdeksältä yövuoro päästää meidät töistä. Haluaisin purkaa työpäivän aikana tapahtunutta, mutta Jori ei vastaa viesteihini. Alistuneena tilanteeseen laitan hänelle hyvän yön toivotuksen. Muuttolaatikoiden keskellä, epämääräisen ahdistuksen kietoutuessa ympärilleni itken itseni uneen.

Aamulla herätyskello herättää, ja hetken aikaa istun unenpöpperössä sängyn reunalla itseäni keräillen. Hieron unihiekat silmistäni ja kurotan puhelimen yöpöydältä. Jori ei ole vieläkään vastannut, vaikka hänen pitäisi olla jo töissäkin tähän aikaan. WhatsAppin aikaleima kertoo Jorin käyneen siellä keskellä yötä, mutta viestejäni hän ei ole lukenut. Soitan hänelle itku kurkussa.

”No huomenta rakas”, hän vastaa iloisena kaikkien odotusteni vastaisesti.

”Missä sä oot? Miksi sä et oo vastannut mulle mitään? Mä jo huolestuin.”

Puhelun taustalla kuuluu työkoneen ääniä.

”Mää oon vielä töissä”, Jori vastaa.

”Vielä?”

”Ni, mää oon koko yön ollut töissä.”

”Mitä? Siis yli vuorokauden oot luonut lunta?” vastaan uskomatta korviani.

”Nii’i.”

”Okei, no mun pitää lähteä töihin. Nähdään iltapäivällä.”

”Heippa. Puspus.”

”Joo.”

”Niin mää sanoin: pusi pusi.”

”Pus”, sanon vastahakoisesti.

Pää pyörälläni maatkaan bussilla sairaalalle viettämään viimeistä työpäivääni. Kaksi päivää muuttoon. Suoraan töistä hyppäisin sitten Tampere-bussiin ja matkaisin Jorille. Torstaiaamuna ajaisin takaisin Helsinkiin hoitamaan muuttoni pois alta.

Oloni on haikea, mutta odottava. En haluaisi luopua tästä työpaikasta, sillä mulla on täällä parhaat työkaverit ja työ on haastavaa ja monipuolista. Mutta luotan siihen, että uusi työ uudella leikkausosastolla olisi vähintäänkin yhtä mielekästä. Läksiäisteni merkeissä järjestän kahvihuoneeseen brunssin.

Työpäivän aikana viestittelen Jorin kanssa. Ihmettelen hänen uskomattoman pitkää työvuoroa, ja monen mutkan kautta puheeksi tulee parin viikon takainen käsiksi käyminen. Jori suhtautuu asiaan vähättelevästi ja ärsyttävän aggressiivisesti. Suutun Jorin asenteesta. Mielestäni en tehnyt mitään sellaista, mikä olisi oikeuttanut Joria rikkomaan fyysisen koskemattomuuteni ja satuttamaan mua. Jori on toista mieltä. Hänen mielestään se oli mun vika.

Istun lennonjohdossa ja näpyttelen raivokkaasti puhelintani, kun yritän saada Joria ymmärtämään, kuinka paha olo mulla on sen takia, eikä hän ollut edes anteeksi pyytänyt. Mun on vaikea saada ajatuksiani kasaan huonojen yöunien vuoksi.

”Ei oo mitään anteeksipyydettävää. Sitä paitsi mää oon jo tehnyt selväksi, ettei anteeksipyynnöillä oo mitään merkitystä. Tapahtu, mikä tapahtu. Sullakin oli osuutta asiaan. Eipä oo paljon näkynyt sunkaan anteeksipyyntöä.”

”Mä en voi ymmärtää, miten sä aina oot joka asiasta niin vihainen? Pelkään sua, kun oot sellainen. Oot tosi pelottava silloin, kun saat raivokohtauksia.”

”Hanki vittu sitten joku parempi poikaystävä, jos ei kelpaa!” Jori kirjoittaa ja blokkaa mut.

Viimeinen työpäiväni menee penkin alle. Yritän olla huoleton ja jutella työkavereiden kanssa, mutta samalla takaraivossani tykyttävät Jorin sanat: mä olen häneltä anteeksipyynnön velkaa, koska mä sain hänet pahoinpitelemään mut.

Halauskiertueen jälkeen tyhjennän pukukaappini, ja hallinnon kautta menen bussipysäkille. Bussin lähestyessä Tampereen asemaa, Jori päästää mut blokista lähettääkseen viestin, jossa ilmaisee makaavansa kotonaan kalsareissaan. Olimme sopineet, että hän hakisi mut asemalta, ja muistutan häntä siitä.

”Enhän mää kelvannut sulle, ja mää vaa pelotan sua, ni miks hakisin.”

”No selvä, mä menen sitten porukoille”, vastaan hänelle.

”Kymmenen minuutin päästä siälä.”

Kohotan kulmiani Jorin kryptisille vastauksille ja laitan puhelimen reppuuni. Jori kurvaa parkkipaikalle ylinopeutta. Istahdan kyytiin. Kehonkielestä näen hänen olevan raivoissaan. Hänen kätensä puristavat rattia ja hartiat ovat spasmissa. Jori irrottaa kätensä, kumartuu takapenkin puoleen ja lätkäisee syliini halkaisukirveen. Säikähtäneenä tartun siitä kiinni ja tuijotan sitä silmät suurina ja sydän pelästyksestä hakaten.

”Tässä sulle, kerta sää mua pelkäät niin paljon, ni o jotain millä puolustautua.”

Nöyryytys polttelee sydänalassani ja heitä kirveen takaisin takapenkille kuin se voisi syövyttää käteni. Jori tekee u-käännöksen ja kaasuttaa asemalta pois. Hyvin pian huomaan hänen ajavan poispäin kodistaan.

”Mihin sä meet?” kysyn, mutta Jori ei vastaa mitään.

Auto kulkee liian kovaa. Jorin silmissä on hullun kiilto, kun hän vetää mutkat suoriksi. Kasvot ovat vihasta vääristyneet. Hirviö istuu vierelläni ja ohjaa autoa, jonka armoilla nyt olen.

”Nyt asiat selvitetään lopullisesti. Tää paska saa luvan loppua”, Jori mutisee enemmän itsekseen kuin mulle.

Sydämeni takoo kuin olisin jänis suden jahtaamana. Puristan penkkien reunoja silkasta kauhusta. Edes kirves ei auttaisi siihen, jos hän auton kanssa päättäisi tehdä jotain harkitsematonta. Suorilla tieosuuksilla Jori painaa kaasun pohjaan ja kiihdyttää mutkiin. Välillä auto käy vastaantulevien kaistalla niin, että ajaisimme nokkakolarin, jos joku sillä hetkellä tulisi vastaan. Jori ajaa yhä kauemmas kaupungista ja omasta kodistaan, kunnes olemme täysin asutuksen ulkopuolella. Joka puolella on pimeää, eikä ketään näy missään. Jos Jori nyt tekisi jotain, ei kukaan välttämättä löytäisi meitä – tai mua – ajoissa.

”Käänny takaisin! Mä haluan pois! Päästä mut pois!” anelen pakokauhun valtaamana.

Mutta mitä enemmän anelen, sitä kovempaa Jori painaa kaasua. Mitä mä teen? Apua. Yritän puhua Jorille järkeä, mutta en tiedä kuunteleeko hän edes. Hirviökasvot tuijottavat värähtämättä eteenpäin. Olen niin lamaantunut pelosta ja Jorin räjähdysherkästä kehonkielestä, etten uskalla ottaa puhelintani esiin. Mitä jos hän provosoituu ja ajaa jotain päin? Ajantajuni menee.

Lopulta Jori lähestyy kotipihaansa. Nousemme autosta ulos ja Jori harppoo suurin askelin edessäni, jotta jään jälkeen. Pelkään hänen jättävän mut ulos pakkaseen, mutta hän päästääkin mut sisälle. Eteisen lattialla on kolme kassillista tavaroitani siististi pakattuina. Tuijotan vuoroin kasseja, vuoroin Joria.

”Valitse”, Jori sanoo kylmästi. ”Se o ny susta kiinni”, hän jatkaa.

Jokin takaraivossani kuiskuttelee, että nyt on mahdollisuutesi. Ota tavarat ja häivy! Samalla tunteeni laukkaavat edestakaisin. Äskeinen automatka sekoitti pääni – ja nyt tämä. Vaikka tiedän, että mun täytyy lähteä, tuntuu samalla suunnattoman epäreilulta, että mut jätetään, vaikka hän se väärin on tehnyt.

”Yritetään nyt vielä”, kuiskaan alistuneena.

Jori seisoo kahden metrin päässä ja pitää mua tiukasti jäisissä silmissään. Sitten hän harppoo askeleen luokseni ja suutelee mua. Hätkähdän elettä ja refleksinomaisesti kavahdan kauemmas.

”Noni, kaikki o sitten hyvin”, hän toteaa neutraalisti ja jatkaa matkaansa peremmälle asuntoon.

Jään niille sijoille seisomaan ja tuijottamaan pakattuja kasseja, enkä tiedä pitäisikö olla iloinen vai ei.

Eilisen illan jälkeen Jori on tuttuun tapaansa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Omassa mielessäni tapahtuma kalvaa edelleen. Kehoni on ylivirittynyt ja säpsähtelen yllättäviä ääniä. Jori oli luvannut lainata autoaan, mutta enää en ole niin varma asiasta. Kehtaanko edes pyytää sitä lainaan, kun olin käyttäytynyt niin huonosti? En tunne ansaitsevani minkäänlaista apua.

”Voinko mä huomenna mennä sun autolla Stadiin?” kysyn varovasti.

Jori on hiljaa.

”Jos se vaikeuttaa jotenkin sun töihin menoa, niin kyllä mä voin jotain muuta keksiä”, lisään nopeasti.

Jorin työmatka on kilometrin verran, mutta olin oppinut, ettei hän sitä matkaa kulje ilman autoa, jollei ole aivan pakko.

”Joo… Kai se käy”, Jori vastaa viimein narisevalla äänellään. ”Ja mikä ihmeen Stadi? Seo Helsinki – puhu niinko normaalit ihmiset.”

”No siis, voinko mennä sun autolla Helsinkiin?”

”Kyllä se sopii.”

Olen helpottunut ja kiitollinen.

Iltaan mennessä välimme tuntuvat taas lämmenneen. Pötköttelemme sängyllä ja katsomme yhdessä elokuvaa. Jori tarinoi kaveristaan Marikasta, jonka kanssa hän eilen viestitteli.

”Juteltiin siinä seksistä, ja se kerto, et poikaystävä jätti sen liian ison perseen takia”, Jori sanoo, iskee ovelasti silmäänsä ja läimäisee pakaraani.

”Kuka Marika? Miksi te seksistä ootte jutelleet?”

”Mulla ny o tapana jutella kavereiden kanssa seksistä, vähän ko mistä tahansa muustakin aiheesta. Autot, elokuvat, seksi – samaa ne mulle o. Se ny sattui vaa eilen avautumaan erostaan.”

Yllättäen ymmärrän, että samaan aikaan, kun Jori oli tuon seksikeskustelun käynyt Marikan kanssa, mut oli blokattu.

”Mistä sä sen Marikan sitten tunnet?” kysyn tympääntyneenä.

”Tinderissä me tavattiin”, Jori vastaa välinpitämättömästi.

”Eli samaan aikaan, kun sä oot estänyt sun tyttöystävän, juttelit jonkun Tinderissä tapaamasi muijan kanssa seksistä?”

Mua hävettää oma naiiviuuteni. Joria taas ärsyttää, kun en pidäkään hänen juttuaan hauskana.

”Sama se missä ne kaverit o tavannut. On mulla muitakin Tinder-kavereita. Ja kaikkien kanssa juttelen seksistä.”

Paitsi mun kanssa, ajattelen katkerana, sillä edellinen yritykseni keskustella seksistä oli päättynyt Jorin raivariin. Olin saanut kuulla olevani sairas ja olisin hänen puolestaan saanut mennä kadulle huoraamaan. Ahdistus kasvaa sitä mukaan, kun ymmärrän, että ne kaikki kerrat, jolloin olen ollut blokattuna, hän on kuitenkin pitänyt yhteyttä muihin naisiin. Ja kaikki ne kerrat, kun hän on kadonnut jonnekin – missä hän todellisuudessa oli ollut?

Ja sitä paitsi en ole vieläkään tavannut yhtäkään Jorin kaveria. Pitääkö hän mua salassa? Facebook-profiilinsakin hän oli muutama viikko sitten poistanut erään riidan yhteydessä – vai oliko sittenkään? Mistä mä voin tietää, jos hän vain oli estänyt mut sielläkin? Jorihan jo muutenkin hallitsi täysin sitä, milloin ja mitä kautta sain ottaa häneen yhteyttä.

Epämiellyttävät ja ahdistavat skenaariot täyttävät mieleni. En halua aloittaa uutta riitaa, joten nielen tunteeni, ja vakuutan itselleni olevani vain epäluuloinen, kuten Jorikin aina hokee.

 

Aamulla matkustan Jorin autolla vanhaan kotiini.

”Aja varovasti. Autolla ei niin väliä. Sitä peltiä saa kaupasta, mut ihmishenkiä ei”, Jori toivottaa eron hetkellä.

Jori on monesti vakuutellut, ettei sillä ole mitään väliä, vaikka autoon tulisi kolhuja. ”Vakuutus on sitä varten”, hän aina sanoo. Hän usein jopa vitsailee, että joku voisi vähän rutata peltiä hänen autostaan, jotta hän saisi vakuutuksen piikkiin uutta ruostuneen tilalle.

Aurinko paistaa kirkkaana. Syvin talvi alkaa olla takanapäin ja kevät edessä. Pian Stadin asuntooni päästyäni isäkin tulee paikalle, ja ryhdymme heti kantamaan tavaroita kolmannesta kerroksesta alas. Vanhan talon hissiin mahtuu vain pahvilaatikot ja pienimmät huonekalut. Saamme kuin saammekin koko asuntoni mahdutettua katettuun peräkärryyn ja isän autoon. Loput tavarat tulisivat Jorin auton kyydissä.

Teen loppusiivouksen, ja kannan Roosan ja loput tavaroista autoon. Ylhäällä käydessäni seisahdun hetkeksi keskelle asuntoa. Paikka näyttää vieraalta nyt, kun se on tyhjä. Asuntoon liittyy paljon hyviä muistoja ja viihdyin siinä hyvin. Uusi elämä koittaisi nyt.

 

Jori on kotona, kun pääsen iltapäivällä tankin kautta perille. Olen totaalisen poikki. Jori huomaa tämän ja pyytää mua viereensä sängylle. Hän silittelee ja suukottelee mua.

Illalla lähdemme hakemaan noutoruokaa, sillä raskaan päivän jälkeen mieleni tekee pitsaa. Matkalla juttelemme ja naureskelemme, ja ilahdun, kun Jori tarttuu kädestäni kiinni kävellessämme ulkona. Hän lupaa auttaa mua uuden kotini kanssa. 

Pitsat saatuamme palaamme takaisin autolle laatikot käsissäni. Väistelen loskaisia vesilätäköitä. Auton luona Jori hätkähtää ja syöksyy lähemmäs sitä.

”Mitä vittua?”

Näen heti mitä Jori tarkoittaa. Auton kuljettajan puoleisessa helmassa on isokokoinen, harmaa jälki. Näyttää siltä, kuin auton helma olisi viistänyt rotvallia pitkin. Raivo nousee Jorissa, ja hän kääntyy katsomaan mua silmät tulta roihuten. Jähmetyn, sillä tajua heti, että autoon on ilmiselvästi tullut kolhu sinä aikana, kun mä käytin sitä. En vain kuollaksenikaan muista, mihin se muka olisi osunut. Yritän sopertaa jotain samalla, kun Jori kiroilee ääneen.

Jori kääntyy poispäin ja kumartuu lähemmäs autoa tutkimaan vahinkoa. Rukoilen hädissäni, ettei se olisi mitään, sillä tiedän saavani tuntea nahoissani, jos olin vahingossa aiheuttanut autolle jotain.

Jori pyyhkäisee jälkeä, ja molempien helpotukseksi se onkin vain likaisen loskan aiheuttama optinen harha. Istun autoon ja kädet täristen pidän tulikuumia pitsalaatikoita sylissäni. Hiljalleen Jori unohtaa raivopuuskansa, ja pääsemme kotiin syömään ruokamme.