Uudet työt lähtevät sujumaan hyvin ja uusi koti löytää pian
järjestyksensä. Mutta mitä paremmin kotiudun uuteen kaupunkiin, sitä uhkaavammin
Jorin ”palautuminen ennalleen” hiipuu pois. Pian käy ilmi, että se olikin vain
muuton jälkeistä kuherruskuukautta, ja hiljalleen hän palautuu takaisin tutun
kireäksi ja vältteleväksi itsekseen. Yhtä nopeasti kuin hyvä vaihe alkoi, se
myös loppuu. Jori ei osoita enää kiinnostusta viettämään aikaa kanssani, vaan
puuhailee mieluummin tietokoneen ja puhelimen parissa. Yritän antaa hänelle
omaa tilaa, vaikka samalla tuntuu pahalta, että koko päivän kotona oleilunsa
jälkeen (hän on edelleen sairaslomalla), hänellä ei illalla ole antaa mulle aikaansa.
Alan itsekin väsyä. Uuden työn opettelu ottaa osansa, enkä saa nukuttua
kunnollisia yöunia. Vaikka Jori ei halua viettää kanssani aikaa, hän kuitenkin
punkkailee luonani. Jori valvoo iltaisin myöhään, usein pitkälle yöhön. Yritän
nukkua, mutta Jori haluaa pitää valoja päällä ja kolistelee lattialla
risti-istunnassa askareihinsa uppoutuneena.
”Mun pitäisi aamulla herätä kuudelta ja haluaisin jo käydä nukkumaan”,
sanon Jorille väsymyksestä sekaisin.
Loukkaantuneena Jori läimäyttää valot kiinni ja lysähtää viereeni, vaikka
on jo keskiyö. Hän kääntää selkänsä ja laittaa tabletista ohjelman päälle.
”Mä en oikeasti pysty nukkumaan tuossa tabletin valossa ja äänessä.”
”Mää en vittu pysty nukahtamaan ilman ohjelmaa! Voisitko joskus ajatella muitakin
ko itteäs!” Jori jyrähtää ja jatkaa ohjelman katsomista välittämättä läsnäolostani.
”Täydellisen epäempaattinen”, hän puuskahtaa hampaidensa raosta.
”Mitä?”
”Ei mitään”, hän mutisee.
Käännän kasvoni seinään päin, jotta valo ei paistaisi suoraan silmiini. On
tämä sentään parempi vaihtoehto kuin valot päällä. En saa silti nukuttua ennen
kuin Jori alkaa kuorsaamaan, jolloin varovasti kohottaudun hänen ylitseen ja
sammutan tabletin näytön.
Aamulla herään rättiväsyneenä, sillä näitä öitä on takana jo paljon. Nousen
hiljaa ylös ja siirryn pimeään keittiöön pukemaan. Jori saa sairaslomallaan
nukkua vaikka koko päivän, mutta en halua herättää häntä, jotta hän saa levättyä
– ja jotta hän ei olisi niin kiukkuinen. Pakkaan reppuani pimeässä eteisessä, kun
säpsähdän makuuhuoneesta kantautuvaa huutoa:
”Voitko olla vähän hiljempaa, ko tääl yritetään nukkua!”
Lähden töihin ja väsymys kirvelee silmissäni.
Päivän jälkeen Jori hakee mut töistä ja ajamme kaupan kautta luokseni. Taloyhtiöltä
olen vuokrannut Joria varten parkkipaikan, johon hän nyt sujauttaa autoa
paikalleen.
”Tää paikkakin o vitun perseestä!” hän ärähtää ja sadattelee pitkän
litanian.
Säikähdän Jorin raivopuuskaa ja joudun tyynnyttelemään takykardiaan
karannutta sykettäni. Näin tuntuu käyvän tätä nykyä joka kerta – pelkään Joria,
kun tämä on vihainen.
”Ihan normaali parkkipaikka tää on. Ja sä sitä paitsi itse valitsit tän silloin”,
sanon silti loukkaantuneena, sillä minähän tätä paikkaa maksan.
”Tähän o ihan helvetin paska ajaa! Ei tässä koko päivää olisi käyttää
parkkeeraamiseen!” Jori jatkaa raivoamistaan.
”Voin mä vaihtaa tän johonkin toiseen”, huokaisen väsyneenä.
”Parempi olisikin”, Jori tuhahtaa.
Koska yhdessä tekemistä ei viime aikoina ole juuri ollut, ehdotan, että
voisimme yhdessä katsoa elokuvaa. Haaveilen, että nauttisimme sylikkäin
leffasta ja toisistamme. Jorista se on hyvä ajatus, joten hän valitsee elokuvan
ja laittaa sen pyörimään. Käyn sängylle odottamaan häntä viereeni. Jori käy
lattialle istumaan ja nostaa läppärin syliinsä.
”Mää teen tätä tässä samalla ja katson sivusilmällä leffaa”, Jori huikkaa
lattialta.
”Luulin, että katsoisimme sitä yhdessä.”
”No mikä ongelma sul ny o?” Jori äyskähtää turhautuneena. ”Mää voin aivan
hyvin tehdä tätä samalla!”
”Haluaisin olla sun vieressä”, sanon.
Jori ei vastaa mitään, vaan jatkaa läppärin parissa työskentelyä.
Kaivaudun peiton sisään ja tuijotan telkkaria katsomatta sitä ollenkaan. Ajatukseni
ovat raskaat unettomista öistä ja silmäni painuvat väkisin kiinni. Nukahdan
kesken kaiken.
En tiedä kauan olen nukkunut, mutta todennäköisesti pari tuntia, sillä
olen ehtinyt vaipua syvään uneen. Ihmettelen havahtumistani. Valot ovat
edelleen päällä, mutta telkkari kiinni. Jori kiehnää mua vasten, ja ymmärrän
heränneeni siihen.
”Mitäs pikku possu”, hän kuiskaa.
Jori työntää kätensä pikkuhousuihini, hieroo erektiotaan jalkaani vasten
ja suutelee kaulaani.
”Hei, ei nyt, mua väsyttää ihan kauheasti. Mä olin jo nukkumassa”, soperran
pää unesta sekaisin.
”Mää voin vaa panna sua, ei sun tartte tehdä mitään. Käy vaa nukkumaan”,
Jori vastaa ja jatkaa housujeni kaivelua.
”Mä en jaksa nyt.”
Jori ei kuuntele, vaan vetää pikkarini pois ja kiepsahtaa päälleni. En
jaksa yrittää vastustaa uudelleen, sillä olen liian väsynyt. Pääsen
helpommalla, kun annan vain olla. Jori työntää reiteni vatsaani vasten ja
työntyy sisääni. Silmät kiinni hän runkkaa itseään kehooni ja työntää mut sitten
kyljelleni. Jori tarrautuu molemmin käsin reidestäni kiinni, hänen tahtinsa
nopeutuu ja pian hän laukeaa. Jori vetää kullinsa ulos ja syvään huokaisten
rojahtaa selkäni taakse.
”Meeppäs possu pesulle”, hän komentaa.
Nousen ylös, käyn vessassa pissalla ja pesemässä mällit pois. Kömmin
takaisin peiton alle. Jori kääntää selkänsä ja käynnistää tabletin.
Mua ei nukuta enää.
Seuraavana iltana käymme poikkeuksellisesti samaan aikaan nukkumaan. Jori
kääntää selkänsä, kuten aikaisempinakin iltoina. Kaipaan hänen lusikassaan
nukkumista. Kaipaan hänen kosketustaan, jota ei enää ole. Tuntuu etten kelpaa
enää mihinkään muuhun kuin seksiin. Jorilla on alkanut olla tapana haluta
seksiä vain silloin kun nukun, ja tunnen oloni lähinnä pumpattavaksi
seksinukeksi, johon tyydyttää omat tarpeensa.
”Rakastan sua”, sanon pimeälle huoneelle.
”Mmh.”
Hiljaisuus leijuu painostavana ympärillämme. Olen väsynyt jatkuvaan torjumiseen
ja välinpitämättömyyteen. Kosketusta saan vain, kun Jori haluaa seksiä. Tunnen
itseni rakastetuksi enää seksin aikana – jos silloinkaan. Ehkä siksi aina
suostun siihen, vaikka en oikeasti haluaisi tai jaksaisi. Haluan edes hetken
nähdä rakastavan katseen Jorin silmissä. Edes hetken hän halusi koskettaa mua. Tunne
kuitenkin sammuu Jorin silmistä välittömästi, kun mälli syöksyy hänen kullistaan
ulos. En enää edes muista, milloin viimeksi Jori olisi sanonut rakastavansa
mua.
”Rakastatko sä mua enää?” kuiskaan hänelle.
”Mitä vittua ny taas?” Jori ärähtää, pyörähtää ympäri ja pamauttaa
kämmenellään patjaa.
Ymmärrän heti tehneeni virheen.
”Kun sä et enää sano mulle rakastavasi mua, etkä halua enää koskettaa mua
– paitsi jos haluat seksiä”, yritän selittää, mutta ääneni kutistuu pimeydessä.
”Vittu että sää oot itsekäs ja empatiakyvytön!” Jori aloittaa ja
myrskypilvet kerääntyvät sänkymme yläpuolelle.
”Mä oon vaan huomannut tällaisen muutoksen, ja mua mietityttää se. Etkä
sä kutsu mua enää rakkaaksi, vaan possuksi tai ämmäksi.”
”Mää ko luulin sun olevan rento ja huumorintajuinen! Ajattelen sua
rakastajana ja ystävänä ja luulin, et sulle voi puhua ko kaverille. Mut
näköjään luulin väärin”, Jori paasaa ja osoittaa selkeästi olevansa muhun tyttöystävänä
hyvin pettynyt.
”Noinko sä puhut sun kavereille? No mä en halua, että sä haukut mua.
Musta se ei tunnu kivalta.”
Jori menettää totaalisesti malttinsa ja nousee sängystä ylös. Hän tarttuu
peittoon kiinni ja ruoskii sillä vartaloani kirosanojen kera. Lopulta peitot ja
tyynyt lentelevät lattialle, sillä Jori ei enää hallitse itseään. Hirviö seisoo
edessäni huutaen ja haukkuen.
”Lopeta tuo, lopeta!” anelen pelosta ja itkusta täristen. ”Anteeksi!
Anteeksi, että kysyin! Se oli mun vika, mutta oo kiltti ja lopeta! Anna
anteeksi!”
Olen varma, että naapuri kuulee huutomme ja salaa toivon, että joku soittaisi
poliisin. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Lopulta Jori saa tarpeekseen
haukkumisestani ja sulkeutuu Väinön huoneeseen paiskaten oven kiinni perässään.
Väinö on onneksi Mikon luona. Eteisessä taulu tipahtaa lattialle.
Jään sänkyyn itkemään. Miksi mä olin niin tyhmä, että menin kysymään noin
typerän kysymyksen? Kyllähän mun olisi pitänyt tietää, ettei tuollaista saa
kysyä. Kyyneleet vuolaina valuen odotan, että Jori leppyisi ja tulisi takaisin
viereeni. Mutta hän ei tule. Pelkään kuollakseni, että nyt hän jättää mut,
koska käyttäydyin taas niin huonosti. Kerään tyynyt ja peitot lattialta, pyörin
ahdistuneena sängyssä, itken lohdutonta itkua, enkä saa nukuttua. Aamulla olisi
taas työpäivä.
Herätyskello soi. Olen nukahtanut pariksi tunniksi. Olen kuin jyrän alle jäänyt. Jori ei edelleenkään ole vieressäni. Olen varma, että hän on
häipynyt.
Nousen ylös. Väinön huoneen ovi on edelleen kiinni. Avaan sen, ja Jori
makaa lattialla säkkituolin päällä nukkuen, kuola suupielestä valuen ja puhelin
kädessään retkottaen. Yllätyksekseni suunnaton viha roihahtaa sisälläni
katsoessani näkymää edessäni. En kestä tätä enää.
”Mitä helvettiä sä siinä lattialla teet?” sanon kovaan ääneen.
Jori hätkähtää hereille, ja hänen ilmeensä nyrjähtää nähdessään mut.
”Eipä täälä voi muuallakaan näköjään rauhassa nukkua”, hän vastaa irvistäen.
”Painu helvettiin täältä!” huudan hänelle. ”Mä en halua tällaista, enkä
jaksa tällaista enää!”
Jori nousee lattialta ylös ja tuijottaa mua silmät ymmyrkäisenä.
”En mää mee minnekään”, hän vastaa korostuneen rauhallisesti.
”No menethän! Mä en halua sua tänne! Painu helvettiin täältä!” kiljun
Jorille.
”Enkä lähde”, hän sanoo naama neutraalina kuin hän olisi tässä se järkevä
ja mä hullu.
Jori astelee ohitseni ja istahtaa makuuhuoneen lattialle. Hän nostaa
läppärinsä syliinsä jatkaakseen projektiaan. Syke suhisee korvassani ja olen
epäuskosta jähmettynyt. En halua häntä tänne, mutta hän ei suostu lähtemään. Mutta
olen myöhästymäisilläni töistä, joten mun on pakko mennä.
Perehdytykseni on edelleen käynnissä, mutta alisuoriudun töissä. Tauolla
istun kahvihuoneessa puhelintani ahdistuneena selaillen. Toivon ettei kukaan
puhuisi mulle mitään tai varsinkaan kysyisi ”mitä kuuluu”.
Työpäivän loputtua pyöräilen suoraan kotiin. Löydän Jorin makuuhuoneen
lattialta ruuvailemassa uutta yöpöytääni. Hän puhelee iloisena ja kertoo mitä
kaikkea on päivän aikana tehnyt. Jori ehdottaa, että menisimme kauppaan,
sillä hänen täytyy käydä ostoksilla.
”Mennään siitä sitten mun luokse tekemään ruokaa. Okei?”
Suostun. Edellisestä yöstä emme puhu enää.