”Mä oon huolissani susta. Sä oot nykyään niin ilmeetön”, äiti sanoo etupenkiltä vakavana.
Olen Lauran ja äidin kanssa matkalla treeneihin ja juuri kertonut Jorin käsittämättömästä
raivokohtauksesta, joka seurasi kysymyksestäni rakastaako hän enää. Saan
äidiltä ja Lauralta vahvistuksen tuntemuksilleni, että Jorin reaktio oli kohtuuton.
Arvelinkin sen olleen niin, mutta viime aikoina on ollut yhä vaikeampaa
objektiivisesti tarkastella Jorin tempauksia ja välillämme tapahtuvia asioita. En enää tiedä mihin uskoa ja mihin ei. Jori sanoi yhtä, mutta heti perään
teki päinvastoin. Koen olevani syypää kaikkeen.
”Tuo ei voi jatkua”, Laura komppaa.
”Mun täytyy lopettaa tää suhde”, sanon jo itsekin tuijottaen ikkunasta
tyhjyyteen.
Miksi asiat eivät voi olla normaalisti tässä suhteessa? Rakastan Joria
niin paljon. Miksi hän aina saa niitä raivokohtauksia? Miksi mä en riitä
hänelle? Mikä vika mussa on? Samalla myös tiedostan, että viimeiset mahdollisuudet
ovat tulleet ja menneet jo monta kertaa. Seuraavan viikonlopun Tallinna-reissu
kummittelee mielessäni.
”Kai me siellä vielä käydään, kun onhan se jo maksettukin”, sanon
käheästi.
”Oletko nyt ihan varma?” äiti yrittää ottaa katsekontaktia peruutuspeilin
kautta, mutta pidän oman katseeni visusti tyhjyydessä.
”Joo. Yleensä reissuilla hän on erityisen ihana, joten saattaa siellä
ihan mukavaakin olla”, vastaan ontosti.
”Laita heti viestiä, jos mitään ongelmia tulee”, Laura lisää.
Perjantaina töideni jälkeen istun Jorin kanssa bussissa matkalla kohti
satamaa. Kuten aavistinkin, Jori on hyvällä tuulella. Bussin nytkähdettyä
liikkeelle Jori sihautti siideritölkin auki.
”Ota sääki”, Jori tarjoaa avaamatonta tölkkiä.
”En mä kiitos.”
Matka sujuu ahdistavassa hiljaisuudessa, mutta sataman lähestyessä Jori avaa
suunsa:
”Mikä se sun siskos luumuilu oikein oli silloin?”
”Mistä sä oikein puhut?” kysyn muka-tietämättömänä, vaikka ymmärrän heti mitä Jori tarkoittaa.
”Se ihan selvästi vältteli katsekontaktia ja oli naama näkkärillä koko illan”,
Jori sanoo ja viittaa iltaan, jolloin Laura kävi ensimmäisen kerran katsomassa
uutta kotiani.
Emmin, mutta sitten päätän olla rehellinen.
”Kyllä kai oon hänelle meidän riidoista puhunut.”
Jori naksauttaa kieltään ja pyöräyttää silmiään.
”Vitun kiva, et tarvii mennä suolaamaan mut sun perheelle! Kiva istua
jossain joulupöydässä: Mitä kuuluu, mää tässä oon hakannut teidän tytärtä.”
Kuvittelen mielessäni seuraavaa joulua, mutta mun on vaikeaa nähdä Jorin
kuuluvan siihen.
”En mä siitä oo mitään kertonut”, valehtelen nopeasti, sillä en halua
kaivaa enempää verta nenästäni. ”Laura on mun paras ystävä. Tietenkin oon
hänelle puhunut, jos oot tehnyt katoamistemppuja tai haukkunut mua.”
”Mun asiat ei heille kuulu!” Jori sähisee hampaidensa välistä ja
liikahtelee tuolillaan niin, että puoliksi juotu tölkki on kaatua. ”Mä en
muutenkaan Laurasta välitä, enkä halua koskaan hänen kanssaan hengailla! Ja se
sun veli o sellainen vitun apina, ettei sitä siedä katella!”
Pöyristyneenä tuijotan Joria ja loukkaannun hänen sanoistaan. Mikä oikeus
hänellä on puhua noin perheestäni?
Bussi saapuu terminaalin eteen. Jori kerää tavaransa ja pinkoo ulos. En
voi itse lähteä, sillä kuljettaja on hetkeä aikaisemmin kuuluttanut jakavansa maihinnousukortit
istumapaikoille. Saan kirjekuoren käteeni ja nousen bussista ulos. Jori norkoilee
bussin takana vesisateessa. En halua lähteä mihinkään tuon kanssa. Mitä jos
käskisin hänen antaa kotiavaimeni takaisin, nousisin taksiin, matkustaisin
takaisin Tampereelle ja hakisin Jorilta tavarani lopullisesti pois; Jori saisi
mennä risteilylle vaikka yksin. Jään seisoskelemaan terminaalin ulko-ovien
läheisyyteen. Jori kävelee sisälle, mutta pysähtyy huomatessaan mun jääneen
paikalleen.
”Tuu ny”, hän vaatii.
”En tule. En lähde sun kanssa minnekään. Anna mun kotiavain takaisin.”
”Mitä, enkä anna”, Jori vastaa.
”Anna se mulle takaisin!” korotan ääntäni.
Ihmiset ympärillämme kääntyvät uteliaina katsomaan. Mua hävettää. Jori
kaivaa avaimeni repustaan, ojentaa sen mulle ja kääntyy jatkaakseen matkaa
terminaaliin. Jämähdän paikalleni. Noni, mene nyt, häivy, lähde Tampereelle.
Jalkani eivät tottele, vaan jään seuraamaan Jorin loittonevaa selkää.
”Ala ny tulla”, Jori kutsuu turhautuneena.
Haluaisin dramaattisesti vain pinkaista vesisateeseen, enkä enää ikinä
katsoa taakseni. Jokin estää mua. Seisoskelen paikoillani, tuijotan Joria ja
nieleskelen. Alan häpeämään omaa lapsellisuuttani ja lähden Jorin perään.
Pääsemme hyttiin ja käyn sängylle makaamaan. Yhtäkkiä huomaan, kuinka
uupunut olen. Univelka painaa rajusti. Hytin lattialla Jori kaivelee repustaan
johtoja, tabletin, wifi-vastaanottimen ja joitain muita romppeita. Nukahdan
huomaamattani.
Havahdun, kun laiva lähtee liikkeelle. Mieleni tekee raitista ilmaa,
sillä oloni on huono. Astun piuhoja järjestelevän Jorin yli ja ulos hytistä.
Kannen ovi avautuu raskaasti ja tuuli lyö päin kasvojani. Ulkona ripottelee
edelleen. Nojaudun kaidetta vasten ja katson alas kuohuvaan veteen. Miltäköhän
tuntuisi tippua tuonne? Kuvittelen, kuinka jääkylmä vesi salpaisi ensin
hengitykseni, kangistaisi raajani ja sitten aallot pakottaisivat kasvoni pinnan
alle, eikä maallisia murheita enää olisi.
Kylmä tuuli pakottaa mut takaisin hyttiin. Jori on hävinnyt. Jään
odottamaan, mutta häntä ei kuulu takaisin. Kaivan puhelimeni esiin, mutta
kenttä katosi laivan irrotessa satamasta. Pian olisi varaamani kattaus buffetissa.
Lähden etsimään Joria. Juoksen laivan kannet kahdesti läpi, mutta en näe häntä
missään. Jätän hyttiin lapun buffetin istumapaikoistamme ja lähden yksin
ravintolaan.
Istun syömässä ihanaa ruokaa ja vaivihkaa pyyhin poskilleni karkaavia
kyyneleitä. Joria ei näy. Miksi mä en tullut Väinön kanssa kahdestaan? Miksi
tuon ankeuttajan kanssa? Häpeän myös omaa käytöstäni. Olisinpa vain osannut
pitää suuni kiinni, niin asiat voisivat olla nyt hyvin. Seuraan pöydästäni nuorten
pariskuntien iloista jutustelua. Olen jäätävän tietoinen omasta
yksinäisyydestäni, ja kuvittelen vastapäisen pöydän vanhemman pariskunnan
katselevan mua säälien.
Syömisen jälkeen palaan takaisin tyhjään hyttiin. Jori on ollut jo monta
tuntia poissa. Riisun vaatteeni ja kiipeän yläpunkkaan peiton alle nukkumaan. Tämä
suhde on ohi. Huomenna aamulla matkustan heti ensimmäisellä lautalla takaisin
Helsinkiin.
Olen jo nukkumassa, kun hytin ovi käy. Jori ei sano mitään, vaan jatkaa
lattialla laitteidensa räpläystä.
”Miksi sä et tullut syömään?” kysyn kasvot seinään päin.
”En mää tiennyt, et mitään ruokailua o. Olisit soittanut.”
”Ei laivassa voi soittaa. Ei täällä ole kenttää.”
”Ohan. Mulla ainakin o.”
”Mä yritin etsiä sua. Missä sä oikein olit?”
”Istuin aulassa ihan näkyvällä paikalla. Olisit sää mut nähnyt, jos oikeesti
kävit siälä.”
”Tää on niin ohi”, sanon hiljaa lähinnä itselleni.
”Ai nytkö sää jätät mut? Mää tänne asentelin wifinki, et sulla olisi hyvä
olla.”
Jori alkaa keräilemään tavaroitaan.
”Mihin sä meet?” kysyn ja käännyn nyt Joria päin.
Jori nousee lattialta ylös ja astuu lähemmäksi.
”Eikö tätä asiaa voi jotenkin sopia?” hän kiemurtelee edessäni.
”En jaksa tällaista. En jaksa tätä enää”, vastaan väsyneenä ja käännä
selkäni.
Jori astuu aivan viereeni. Hänen kasvonsa ovat juuri yläpunkan korkeudelle.
”Onko vähä hiekkaa mennyt väärään reikään?” hän lepertelee ja asettaa
kätensä lantiolleni. ”Tuopa se söpö peppu tänne.”
Jori nostaa peiton ja silittelee pakaroitani. Suuttumuksen ja musertavan
surun seassa halu polttelee jalkoväliäni. Kostun Jorin koskettelusta. Jori
suukottelee pakaroitani ja vetää pikkuhousuni pakaravakooni. Kangas hiertää
epämukavasti limakalvojani. Jorin kieli maistelee pikkuhousujani. Ihan sama
sitten. Käännyn selälleni ja painan Jorin päätä jalkoväliini. Huulillaan hän
suukottelee pikkareitani. Jori vilkaisee mua vino hymy kasvoillaan ja vetää
housuni pois jaloistani. Painan hänen päänsä jalkojeni väliin, ja litteällä
kielellä hän lipoo pilluani.
Jori ojentaa pikkareita käteeni ja kehottaa haistamaan niitä. Tottelen
Jorin mieliksi.
”Tuoksuuko hyvältä?” hän kysyy.
Nyökkään vastaukseksi.
”Mää kyl luulen, et sää tartteisit jonkun typyn, jota nuolla”, hän jatkaa
imelästi.
”Tai että sä voit panna sitä”, vastaan sarkastisesti.
Jori ohjaa mua alas sängyltä. Käyn alasängylle polvilleni ja vedän Jorin
housut nilkkoihin. Kulli on kivikova ja terska kiiltelee kiimanesteestä.
Nuolaisen nesteet ja otan koko kullin suuhuni. Jori on laukeamispisteessä.
”Sellanen vaalee poitsu olis myös aika kiva. Siitä o pitkä aika, ko
viimeeksi oon saanut maistaa pippeliä”, Jori jatkaa haikeana kulli väristen. ”Voitais
yhdessä maistella sitä. Ja sitten voisin sen kanssa naida sua. Tuu mun naamalle
istumaan.”
Jori käy sängylle makaamaan ja kiipeän hajareisin hänen päänsä päälle. Hieron
itseäni hänen kasvoihinsa. Nesteeni valuvat pitkin reisiäni ja Jorin naamaa.
Jori nostaa paitaani ylöspäin ja tarttuu rinnoistani kiinni. Jori pyörittelee nännejäni
sormiensa välissä, mutta en halua tulla vielä, joten peruutan kasvoilta ja
istun kullin päälle. Jori ottaa nännini suuhunsa, enkä mahda itselleni minkään,
vaan laukean. Orgasmini sykkii Jorin kullia vasten ja tasaan hengitystäni hänen
päällään.
”Mää haluun sua takaapäin”, Jori sanoo kiihkosta huumaantuneena.
Kömmin sängyn reunalle polvilleni ja Jori nousee lattialle taakseni. Hän
hieroo kulliaan nesteisiini ja työntää sen sitten pyllyyni. Hän kietoo pitkät
hiukseni sormiensa ympäri ja puristaa kätensä nyrkkiin. Joudun kallistamaan
päätäni taaksepäin. Hän panee mua nopeaan tahtiin ja laukeaa itsekin.
Riitamme unohtuu, pyydän Jorilta anteeksi ja palautan hänelle kotiavaimeni.
Kotiympyröistä pois päästyämme Jori on rento. Kunpa hän aina olisi tällainen,
ajattelen maatessamme kylvyn ja hyvän seksin jälkeen hotellihuoneen sängyllä.
Reissussa mun ei tarvitse pelätä häntä, eikä olla varuillani. Pystyn lähestulkoon
olemaan oma itseni.
Käymme day spassa jalkahoidoissa ja siitä menemme vanhaan kaupunkiin
syömään pitkän kaavan kautta. Hanakasti Jori ostelee mulle drinkkejä, ja nauran
Jorin jutuille sitä enemmän, mitä kovemmassa humalassa olen. Kaupungilla
kävelemme käsikkäin ja otamme toisistamme kuvia kuin mitkäkin turistit. Yritän
ottaa Jorin kanssa suutelu-selfietä, mutta hän väistää suudelmani.
Paluulautalla Jori ostaa isäpuolelleni tuomiseksi viskipullon ja Väinölle
leluja. Helsingissä hyppäämme bussin kyytiin. Jo bussissa Jorin olemus muuttuu.
Synkkä pilvi velloo hänen yllään myrskyn merkkinä. Vakava ilme kasvoillaan hän
seuraa maisemia bussin ikkunasta, eikä puhu oikein mitään. Yritän ottaa Joria
kädestä kiinni, mutta hän ravistelee itsensä irti. Ahdistus ja pelko valtaavat
kehoni, kun tarkkailen Jorissa syvenevää muutosta.
Tampereella hyppäämme bussista pois. Jori harppoo edelläni kohti paikallispysäkkiä
ja yritän pysyä hänen perässään. Bussia odotellessamme mun tulee kylmä. Hivuttaudun
Jorin kylkeen kiinni saadakseni lämpöä, mutta hän kavahtaa kauemmaksi. Kaikin
voimin pidättelen väsynyttä itkua. Niin tietenkin, olemme palanneet takaisin
kotiin.