Tallinnan reissustamme on kulunut viikko. Kaikki on sinänsä hyvin, mutta olen
selittämättömän ahdistunut. Mielialani on kireä ja arjen tavanomainen
suorittaminen vaatii hirveitä ponnisteluja. En jaksa hymyillä. Olen
kuolemanväsynyt, sillä Jori pitää mua öisin valveilla, mutta vapaapäivilläkään
en onnistu nukkumaan univelkojani pois. Töissä saan hetkittäin otteen omasta
itsestäni. Kukaan siellä ei tiedä, joten voin teeskennellä kaiken olevan hyvin.
Siellä voin piiloutua sairaanhoitajaroolini taakse.
Työpäivän lopussa saan Jorin kanssa viestien välityksellä taas jonkin
typerän riidan aikaan. Keskustelu hänen kanssaan on mahdotonta. Riitelyn me
kyllä osaamme, emme mitään muuta. Päivästä toiseen kävelen varpaillani ja tunnustelen
tuntosarvet pystyssä Jorin mielialoja. Ylitulkitsen kaikkea, sillä pelkään niin
paljon hänen arvaamattomia raivareitaan.
Riitelymme lomassa Jori vaatii saada hakea mut töistä ja Väinön hoidosta,
mutta suuttumuksen puuskassa kieltäydyn. Käyn noutamassa Väinön päiväkodin
pihalta, ja menemme bussilla kotiin. En jaksa enää, en jaksa enää -levy soi
päässäni. Pääsemme kotiin, ja melkein välittömästi Jori on oveni takana
koputtelemassa. Avaan sen ja jatkamme riitaamme keittiössä. Riita ajautuu
viikkojen takaiseen pahoinpitelyyn. Sekö mua onkin vaivannut kaikki tämä aika? Yritän
selittää Jorille, kuinka pahalta hänen tekonsa tuntuu.
”Arvaa miltä musta tuntuu? Mää tässä oon tilanteen uhri”, Jori selostaa
dramaattisesti.
”Sä olet uhri?” toistan tyrmistyneenä.
”Et sääkään mikään syytön oo. Riitoihin tarvitaan kaksi ihmistä. Yksin o vaikee
riidellä.”
”Sä pahoinpitelit mut, muistatko?” yritän tolkuttaa hänelle.
”Sulla ei ollut mitään oikeutta koskea mun kamoihin! Mitäs koskit niihin!
Kukaan ei mun tavaroihin koske!”
Sydämeni särkyy. Lamaantuneena tuijotan Jorin vihaista naamaa.
Alan itkeä lohduttomasti. Hän pahoinpiteli mua ja syyttää siitä mua. Merkityksettömät
esineet ovat hänelle tärkeämpiä kuin mä – kuin toinen ihminen. Tilanne on
täysin kestämätön. Väinö on hiiren hiljaa omassa huoneessaan, ja tiedostan
hänen läsnäolonsa erinomaisen hyvin. En haluaisi, että hän joutuu kuuntelemaan
riitelyämme.
Lopulta Jori töksäyttää:
”Teillä on kymmenen minuuttia aikaa tulla autoon. Ja olisi sitten parempi
tullakin!”
Jori säntää ohitseni ulos asunnosta. Ulko-oven avautuminen ja
sulkeutuminen kaikuvat rappukäytävässä. Keittiön ikkunan alla auton ovi
paiskautuu kiinni. Jään keittiöön keräilemään itseäni, sillä Väinölle pitäisi
laittaa ruokaa. Kutsun Väinön syömään ja soitan Lauralle.
”Voitko tulla vahtimaan Väinöä?” kysyn itkuisena. ”Mä menen Jorille ja jätän
sen.”
”Tulen heti”, Laura vastaa epäröimättä.
Lauraa odotellessani pakkaan kaksi Ikea-kassillista täyteen Jorin
tavaroita. Haluan jokaisen sukankin kodistani pois saastuttamasta sitä. Ikkunan
alla auto kaasuttaa tiehensä aikarajan umpeuduttua.
Laura saapuu, halaa mua ja valaa rohkeutta.
Soitan taksin. Pihaan kurvaa nuori, komea mieskuljettaja, joka avuliaasti
nostaa Ikea-kassit takakonttiin. Kerron osoitteen ja lähdemme matkaa.
Kuljettaja yrittää rakentaa small talkia, mutta mä töksäytän ääneen:
”Menen jättämään miesystäväni.”
Kuljettaja vaikuttaa olevan aidosti pahoillaan. Kerron saaneeni suhteen
aikana osakseni henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Kuljettaja suhtautuu
tilanteeseeni empaattisesti. Miksi Jori ei osaa olla tuollainen?
Saavumme Jorin rapun eteen, ja kuljettaja silmäilee mua huolestuneena.
”Pärjäätkö?” hän kysyy vilpittömästi.
Vakuutan pärjääväni. Hän nostaa Ikea-kassit takaluukusta ja lähtee voimia
toivotellen takaisin työnsä ääreen.
Jori avaa ovensa melkein heti ja päästää mut sisälle. Hänellä on
siivoaminen kesken. Ikea-kassit nähdessään Jori järkyttyy.
”Mä en voi olla sellaisen ihmisen kanssa, joka ei oo lainkaan pahoillaan
siitä, että pahoinpiteli rakastettuaan. Kuinka sä edes pystyt sanomaan
rakastavasi mua? Ei kukaan tee sellaista ihmiselle, jota rakastaa.”
Jori on aidosti hätääntynyt, askeltaa levottomana pitkin eteistä ja haroo
hiuksiaan.
”Eikö me ny voida puhua tätä asiaa?” hän sanoo silmät suurina
säikähdyksestä.
”On ollut käsittämättömän raskasta vastaanottaa kaikkea sitä haukkumista,
niitä raivokohtauksia, katoamisia, blokkaamista ja mitätöintiä, ja sitten vielä
käsiksi käyminen, josta sä vielä syytät mua. Mä oon ihan paskana tästä kaikesta,
ymmärrätkö?”
Itken taas vuolaasti. Kyyneleet ropisevat eteisen lattialle. Jori tarttuu
käsistäni kiinni.
”Voi kulta. Mulla o ny vaa ollut kauheasti stressiä töiden ja
terveysongelmien takia. Kohan vaa saisin vatsan ja olkapään kuntoon, niin
mielialakin olisi parempi. Ja aloitin ne päälääkkeetkin sua varten.”
”Ethän sä edes ole ollut töissä moneen viikkoon.”
Säälin Joria. Mieleni vaikuttaa jakautuneen kahtia; toinen puoli kirkuu ”juokse”,
toinen puoli rakastaa ja haluaa uskoa hyvään. Olen sekoamispisteessä.
”Mun pitää miettiä asioita”, sanon lopulta.
Seuraavana päivänä viestittelen Jorin kanssa suhteellisen normaalisti. Kuitenkin
töistä kotiin päästyäni eteisessä on vastassa kauhea yllätys: Jori on
työpäiväni aikana tuonut kaikki tavarani luotaan pois. Itku ja raivo tulvivat
kehoni lävitse. Tätäkö hänen kauniit sanansa olivat eilen tarkoittaneet?
Kelailen päässäni Jorin päivän aikana lähettämiä viestejä, joista ei mitenkään
olisi voinut arvata, mitä hän samaan aikaan puuhasi.
Alan penkoa jätesäkkiin sullottuja tavaroita ja vihani vain syvenee. Omien
tavaroideni lisäksi Jori on pakannut mukaan ostamani hygienia- ja
elintarvikkeet ja lisäksi joka ikisen lahjan, jonka hänelle olin suhteemme
aikana ennättänyt antaa. Rakastan sua -kortti nauraa pilkallisesti tavarakasan
päällimmäisenä. Olen täydellisen nöyryytetty.
Käteni tärisevät raivosta hakiessani puhelimestani Jorin numeroa.
”Mitä helvettiä tää tarkoittaa?” huudan hänelle.
”No ajattelin tuoda sun kamat, ko sää toit mun”, hän vastaa huvittuneena.
”Ilman lupaa tulit mun kämppään?!”
”Se o näköjään talon tapa.”
”Mähän sanoin, että haluan miettiä asioita, mutta sä näköjään teit jo
päätöksen! Hyvästi sitten!” karjun niin kovaa kuin keuhkoistani lähtee ja lyön
luurin korvaan.
Vihan sumentaessa aivotoimintani, syöksyn Jorin tuomien tavaroiden luo ja
paiskaan ne parvekkeelta alas. Kassissa ollut viinipullo räsähtää rikki, ja sen
sisältö valuu lumisohjoiselle asfaltille kuin verilammikko.
Itken koko illan. Yön lähestyessä päätös on muodostunut: hän ei kadu
tekoaan, mutta mä haluan oikeuden tapahtuvan. Avaan tietokoneen, kirjaudun
poliisin sivuille ja kirjaan rikosilmoituksen pahoinpitelystä. Mukaan liitän
kuvan käsivarrestani, jossa näkyy mustelmaksi piirtynyt siluetti Jorin
kämmenestä. Miten saatoinkaan olla niin naiivi.
Aamulla löydän Jorin luokseni unohtuneet kalsarit ja laitan hänelle
viestin, että hän saa luvan tulla hakemaan paskaiset tavaransa luotani pois.
Bussipysäkiltä töihin kävellessäni Jori soittaa.
”Mitä nyt?!” äyskäisen puhelimeen.
Kehoni tärisee tuskasta ja unettomuudesta.
”Olit laittanut viestiä”, Jori vastaa häkeltyneenä ja kuulostaa taas eri
ihmiseltä kuin eilen. ”Voidaanko me nähdä?”
”Miksi helvetissä?”
”Mää haluan vaa nähdä sut ja jutella. Missä vaa ja milloin vaa”, hän anelee.
Huokaisen syvään.
”Okei, no huomenna käy, kun on vapaapäivä”, myönnyn lopulta, sillä olen
liian väsynyt vastustelemaan.
Työpaikan pukuhuoneelle saavuttuani pyyhin rivakasti kyyneleitä
kasvoiltani, jottei kukaan kyselisi mitään. Käytävällä vastaan tuleva kollega
katsoo mua pari sekuntia liian pitkään. Vilkaisen itseäni peilistä: naamani on
turvonnut itkemisestä.
Sovimme, että Jori hakee mut kaupungilta. Hän saapuu autollaan sovittuun
aikaan ja kiipeän kyytiin. Eilinen anova asenne on karissut täysin. Hänen
kehonsa on vihasta jäykistynyt. Oliko tämä hirvittävä virhe? Jori lähtee
ajamaan, taas liian kovaa ja holtittomasti. Yllätyksekseni hän kuitenkin suuntaa
kotiinsa.
Istahdan sängylle, sillä Jorin sotkuisessa kämpässä ei ole tilaa
muuallakaan. Ei voisi uskoa, että vasta pari päivää sitten hän siivosi täällä. Pimennysverhot
ovat visusti kiinni. Jori aloittaa tismalleen samojen asioiden vatvomisen kuin
edellisellä käynnilläni. Jos tilanne ei olisi niin kauhea ja sekava, se olisi
tuntunut jopa huvittavalta − kuin maailman surkeimmalta saippuasarjalta. Edelleen
Jori jankuttaa, että jos vain saa lisää aikaa, hän saa päänsä kuntoon. En jaksa
enää uskoa. Mikään ei ollut muuttunut, vaan kaikki oli mennyt vain pahempaan.
”Meidät on tarkoitettu yhteen”, hän yrittää vakuuttaa mua. ”Ja näytät
niin kauniilta, kuten aina.”
Jorin katse lipuu vartalollani, ja hänen silmissään on himokas kiilto.
”Et olisi laittanut noita pane-mua-vaatteita päällesi”, hän jatkaa.
Olen pukeutunut aivan tavallisiin kevätvaatteisiin. Ylläni on tunika ja
polvenkorkuiset sukat. Hiukseni laskeutuvat avoimina olkapäitäni pitkin. Jori
koskettelee etumustaan ja lähestyy mua. Hän istahtaa lattialle eteeni, tarttuu
hellästi jalastani kiinni ja kohottaa sitä ylöspäin. Jorin huulet koskettavat
varpaitani ja hän katsoo suoraan silmiini. Yhdellä rivakalla otteella hän vetää
sukkani pois jalastani ja suutelee jalkapohjaani.
Taas tämä ristiriitainen tuntemus: samaan aikaan inhoa ja ahdistusta,
mutta myös suunnatonta vetovoimaa ja himoa. Jalkojeni väliä kuumottaa ja sähkö
nipistelee vatsallani. Janoan Jorin kosketusta enemmän kuin mitään muuta.
Janoan hänen rakkauttaan. En toivo mitään muuta kuin että hän vain rakastaisi
mua. Haluan, että Jori koskettaa ja suutelee yhtä intohimoisesti kuin joskus
ennenkin. Haluan saada sitä, mitä en muutoin häneltä koskaan saanut. Tunteet
vaimentavat järkeni ääneen.
Jori levittää reisiäni, suutelee niitä ja lähestyy kuumuuttani. Aivoni
eksyvät nautintoon hänen aloittaessa varman työskentelynsä. Vihaan itseäni.
Laskeudun lattialle hänen syliinsä ja ohjaan itseni kullin päälle, joka
sojottaa avatusta sepaluksesta. Jori pitelee mua lujasti sylissään, suutelee
kaulaani ja huuliani, koskettelee selkääni, tarttuu pakaroistani kiinni ja
ohjailee työntöjä. Vedän kaula-aukkoani alas ja rintani pullahtavat esiin,
juuri Jorin kasvojen eteen. Hän ottaa nännini suuhunsa ja imee niitä ahnaasti.
Aktimme jälkeen puen housut jalkaani. Sängyllä istuen seuraan
katseellani, kun Jori tekee saman. Sydämeni hyppää kurkkuuni muistaessani
tekemäni rikosilmoituksen. Hetken harkitsen, etten kerro siitä ollenkaan, mutta
ymmärrän, että olisi varmasti parempi, jos hän kuulisi sen multa. Haluan olla
rehellinen.
”Tuota… Mä tein rikosilmoituksen siitä sun pahoinpitelystä.”
Groteskit sanani jäävät ilmaan leijumaan. Jori jähmettyy uhkaavasti ja ihoani
kihelmöi säikähdyksestä. Lihasvärinä ja kylmäävä tunne halvaannuttavat
vartaloni. Sormeni puutuvat. Sama tunne kehossani on aina, kun Jori käyttäytyy
uhkaavasti. Nieleskelen, mutta edes tämän yhden kerran aion pysyä tiukkana. Mulla
oli siihen kaikki oikeus.
”Mitä helvettiä”, Jori toteaa jäätävästi ja mulkoilee mua, kuin olisin
juuri kertonut pettäneeni häntä.
”Niin, sä teit rikoksen ja sillä on seuraukset”, vastaan ääni selkeänä.
Sisältä olen tulessa ja pelkään sydämeni pysähtyvän.
”Sellaisen yllätyksen päätit mulle sitten tehdä. Et mää oon joku
rikollinen ny vai?”
”Sä pahoinpitelit mua!” yritän selittää ääni tasaisena.
”No mitä ny sitten tapahtuu?”
”En mä tiedä. Varmaan poliisi siitä soittaa sulle, ja ehkä jonkun sakon
saatat saada. Eipä ole aikaisempaa kokemusta tällaisesta.”
Jori askeltaa pitkin huonetta ja on silminnähden ahdistunut. Oloni on
kurja hänen puolestaan. Oliko mun pakko se ilmoitus mennä tekemään? Hetken ajan
jopa harkitsen, että tarjoudun itse maksamaan mahdolliset sakot hänen
puolestaan. Onhan hänellä rahastakin tiukkaa… Ei kun nyt pysyt tiukkana!
”Mun pitää saada miettiä asioita”, Jori sanoo yhtäkkiä ja seisahtuu
keskelle huonetta.
”Ai että me ei palatakaan yhteen?”
”En mää voi sanoa, mitä ajattelen, ennenko tiedän, mitä tästä seuraa”,
Jori jyrähtää.
”Sä teit väärin mua kohtaan, ymmärrätkö? Mitään muuta en olisi halunnut
kuin anteeksipyynnön, mutta sen sijaan sä syytit mua! Se ei ole mun vikani,
että sä pahoinpitelit mua!”
Tuohdun ja itku on taas pakenemaisillaan sisuksistani. Tuntuu kuin
puhuisin tiiliseinälle. Miksi Jori ei millään ymmärrä tehneensä väärin? Miten
hän ei voi ymmärtää satuttaneensa mua?
”Mitä väliä jollain anteekspyynnöllä on? Asia on jo tapahtunut. En mää
sille enää minkään voi.”
”Totta kai sillä on väliä! Anteeksipyyntö kertoo siitä, että ottaa
vastuun teoistaan, on pahoillaan ja haluaa, ettei vastaava enää toistu.”
”No anteeks sitten”, Jori töksäyttää mielistellen.
Olen varma, ettei hän edes tarkoita sitä, saati ole pahoillaan, mutta
tartun hanakasti niihin harvoihin korsiin, joita mulle tarjotaan.
”No niin. Asia olisi alun perinkin ollut sillä hoidettu. Saat anteeksi.”
Lauralle en pysty myöntämään, etten vieläkään eronnut Jorista.