Eteisestä kantautuu kova jyske. Ääni kaikuu uhkaavasti seinissä. Säpsähdän
sängyssäni hereille. Olen niin uninen, etten ole ymmärtää, mitä oikein
tapahtuu.
Jyske voimistuu. Pää unesta sekaisin kipitän eteiseen katsomaan, mistä on
kysymys. Jori avaa ulko-oven ja tunkeutuu sisään. Luulin, ettei hänellä enää
ollut avainta tänne. Hänen katseensa on musta ja hän tuntuu täyttävän kehollaan
koko eteisen. Miten ihmeessä se on mahdollista? Äkkiä näen Jorin käsissä
kirveen – sen halkaisukirveen.
Kasvot tyhjänä Jori ottaa loikan mua kohti, ja pinkaisen vaistomaisesti
karkuun. Kauhun vallassa juoksen ympäri asuntoa yrittäen löytää piilopaikkaa,
mutta sellaista ei ole. Jori tarttuu niskastani kiinni ja kaadun lattialle. Hän
kietoo sormensa kaulani ympärille ja kuristaa. Rimpuilen Jorin alla minkä
voimiltani kykenen. Potkin, hakkaan ja huudan kuin mielipuolinen, mutta sillä
ei ole hirviöön mitään vaikutusta. Toisella kädellään Jori tarttuu kirveeseen. Terä
heilahtaa ja uppoaa rintakehääni.
Ponnahdan istumaan ja yritän huutaa ääneen. Silmäni tuijottavat
värähtämättä tyhjän huoneen pimeyteen. Pitelen kädelläni rintaani siitä kohtaa,
johon kirves upposi. Sydämeni takoo hurjana kättäni vasten. Vapisen
holtittomana. Hädissäni vilkuilen ympärilleni, ja ymmärrän olevani yksin. Käyn
kyljelleni makaamaan ja vedän peiton korviini asti. Sydämeni ei lakkaa
takomasta ja hengitykseni on tiheää ja raskasta. En itke, mutta kyyneleet
kastelevat tyynyni.
Töissä toimin kuin robotti. Ihmisten äänet kuuluvat jostain kaukaa.
Kesken viimeisen leikkauksen pyydän päästä pois.
”Pakko päästä vessaan”, keksin hätävalheen.
Riisun itseni, syöksyn salista ulos ja etsin lähimmän vapaan vessan. Käyn
pöntön päälle istumaan ja painan pääni polviini. Itken ja hyperventiloin. Kiedon
kädet ympärilleni halaukseksi ja tärisen itkusta.
”Miksi? Miksi? Miksi?” kuiskaan ääneen.
Kotiin päästyäni makaan sängylläni. En jaksa syödä, en laittaa ruokaa. Senhän
piti olla vain yhden kerran ylilyönti. Niinhän ei pitänyt käydä uudelleen.
Ahdistus kutoo sitkeää verkkoa ympärilleni salvaten hengitykseni. Musta möykky
sisälläni on vallannut koko kehoni, eikä se enää pienene – kotelo on muisto
vain. Nopea syke hakkaa epätahtia ja rintaani koskee. Pelkään saavani
infarktin. Verhojen välistä kaistale auringonvaloa jakaa huoneen kahtia. Valokaistaleessa
pölyhiukkaset tanssivat villisti ympäriinsä. Pitäisi imuroida.
Ja hän jätti mut. ”Pääseepä sustakin vihdoin eroon.” Jorin
myrkylliset sanat kaikuvat mielessäni. Välähdykset Jorista tunkemassa elintään
suuhuni ja tikkaria pilluuni toistuvat silmissäni kuin vanha, vilkkuva
kaitafilmi, antamatta hetkeäkään rauhaa. Yritän kasvojani hieromalla saada pakonomaiset
ajatukset loppumaan. Kylpyhuoneessa soinut läiske kaikuu korvissani. Jori hyökkäämässä
nukkuvan kehoni kimppuun. Jori heittämässä mua alasti rappukäytävään. Nöyryytys
korventuu polttomerkiksi rintaani, kun kuvittelen mielessäni Jorin naama
peruslukemilla videokuvaamassa alastonta vartaloani – kuin mä olisin
ollut rikollinen.
Ja hänen katseensa. En saata unohtaa, millä tavoin hän mua katsoi; en ole
itseäni koskaan tuntenut niin arvottomaksi kuin silloin hänen edessään. Miksi?
Miksi ihminen, joka väitti rakastavansa mua, teki niin? Ehkä ansaitsinkin sen,
kun menin sellaisen ylilyönnin tekemään alkoholin kanssa. Mä tein tyhmästi. Ehkä
mä ansaitsin sen. Mä olen iljettävä, epärakastettava. Nyyhkytys alkaa uudestaan
tyynyäni vasten. Käperryn tiukkaan sykkyrään, ja sietämätön tuska valtaa
jokaisen soluni.
Myöhemmin samalla viikolla puran Jorin pakkaaman muovikassin, jonka sain kun kävin noutamassa silmälasini hänen luotaan. Kassissa on kostea,
oksennukselta tuoksahtava paita ja stringit, jotka Jori yöllä riisui päältäni.
Löydän myös valkoiset tennarini, jotka olivat jo joskus aikaisemmin jääneet
Jorille. Vien kenkiä eteiseen omalle paikalleen, kun sormeni osuvat johonkin
kylmään ja niljaiseen. Kavahdan otteeni irti. Kopautan kengän pohjaa ja kasa
kortsuja tippuu lattialle. Käännän toisenkin kengän ympäri. Sekin on sullottu täyteen
saksilla pilkottuja Durexin kondomeja. Katson näkyä ensin järkyttyneenä.
Järkytys vaihtuu ilottomaan nauruun. Sitten vakavoidun, kerään kortsunriekaleet
käsiini ja viskaan ne roskiin. Saippualla hinkkaan lateksin epämiellyttävän
hajun käsistäni pois. Kaikkien tekojensa jälkeen hän kuvittelee, että tällä hän
voisi mua vielä loukata - että tämä on se asia, joka mua satuttaisi.
Illalla raahaudun suihkuun. Vessan kellertävä valo paljastaa lohduttoman
näyn: silmäni ovat lähes muurautuneet umpeen kaikesta itkemisestä ja silmänaluseni
ovat tummat painajaistäyteisistä öistä. Ihoni on väritön, katse eloton ja
täynnä syvää tuskaa.
Harjatessa hiuksiani peilin edessä, silmäni pysähtyvät mustelmiin, jotka
Jori riepottelujensa aikana aiheutti. Lasken harjan lavuaarin reunalle. Haen
sängyltä puhelimen, otan mustelmista valokuvat ja siirryn tietokoneen ääreen
kirjaamaan rikosilmoitusta.
Miksi menin perumaan sen ensimmäisen? Miksi?
Seuraavien päivien kuluessa Jori yrittää hanakasti tavoittaa mua. Estän
hänet kaikkialla. Saan puheluita tuntemattomasta numerosta ja jopa sähköpostia.
Poistan jokaisen viestin lukematta niitä.
Päivät kuluvat sumussa. Iltaisin en saa unta. Itken sietämätöntä
ahdistustani. Samalla kuitenkin ikävöin häntä. Kieriskelen tuskassa ja
itsesäälissä yrittäessäni löytää vastausta siihen, miksi hän teki mua kohtaan
niin kauheita asioita. Miksi hän kohteli mua niin? Mitä mä koskaan tein
ansaitakseni kaiken sen? Kuka tekee rakkaalleen sellaista? Miksi hän ei kyennyt
rakastamaan mua? Kun vihdoin tuntien valvomisen jälkeen nukahdan, näen hirviöksi
muuttuneesta Jorista painajaisia, joihin herään huutaen ja kauttaaltaan kylmässä
hiessä. Töissä yritän vain selviytyä. Välillä käyn vessassa keräilemässä
mielenterveyteni rippeitä, kun luulen kuolevani siihen paikkaan.
Sattumalta samalle viikolle osuu työhöntulotarkastus. Vastentahtoisesti raahaudun
vastaanotolle. Nuorehko terveydenhoitaja kysyy iloisena, mitä kuuluu.
”Mä en nuku enää.”
”Onko sulla ollut nyt jotain stressiä tai muutoksia elämässä?” hän
yrittää kartoittaa unettomuuteni syitä.
Vuodatan hänelle koko tarinani väkivaltaisesta parisuhteestani.
Vuodatukseni ohessa terkkari nappaa multa verenpaineen, sillä se kuuluu
pakollisena tarkastukseen. Koko vastaanottoaikani kuluu tarinani kertomiseen.
Terveydenhoitaja varaa ajan lääkärille, jotta saisin nukahtamislääkettä. Hän
muistuttaa myös, että työterveydessä on psykologin palveluita käytettävissä,
jos tuntisin tarvetta.
”Mietin asiaa”, vastaan väsyneenä.
Muutama päivä rikosilmoituksesta poliisi soittaa. Sovimme, että heti
töideni jälkeen tulen kuulusteluun. En tiedä lainkaan mitä odottaa. Pelkään,
että poliisi ei usko mua tai vähättelee kokemustani – kuten Jori aina
vähätteli.
Bussipysäkiltä nousen mäen ylös ja käännyn Sorinkadulle. Oikeaa
rakennusta ei voi olla huomaamatta, sillä pihalla on siistissä rivissä kolme
maijaa. Ankeassa aulassa vanha konstaapeli odottelee kädet kulmikkaiksi silitettyjen
housujen taskuissa. Pullistuva vatsakumpu roikkuu housujen vyön päällä ja saa vaaleansinisen
kauluspaidan nappirivistön pingottumaan äärimmilleen. Kiva, mua kuulustelee Setämies™. Hän kättelee lyhyesti ja ohjaa mut kuulusteluhuoneeseen. Kerron setämiehelle
kaiken aamuisesta pahoinpitelystä. Skippaan yön, sillä mua hävettää
suunnattomasti, että lähes 30-vuotias aikuinen nainen on saattanut itsensä
sellaiseen kuntoon kuin itse olin. Pelkään, että sillä olisi lieventävä vaikutus
Jorin tekoon.
Kerron myös edellisestä kerrasta ja perustusta rikosilmoituksesta.
”Tyhmänä mä menin sen perumaan.”
”Sitä ei valitettavasti enää voi uusia”, hän vastaa.
”Kyllähän mä sen arvasin.”
”Onko sulla vaatimuksia?”
”Mitä? Ei… Ei rahalla ole mitään merkitystä tämän asian rinnalla.”
”Onko sulla lääkärintodistusta?”
Hölmistyneenä pudistan päätäni. Ei mulle tullut pieneen mieleenkään, että mun pitäisi käydä lääkärillä. Sain kuitenkin vain mustelmia. Mitä se lääkäri muka olisi voinut tehdä? Käskeä syömään Buranaa? Sairaanhoitajana osaan ihan omatoimisestikin hoitaa kipua. Setämies ei vastaa mitään, vaan jatkaa pöytäkirjan kirjoittamista.
Vielä ennen kuulustelun loppua hän näyttää tulosteet sähköisesti lähettämistäni mustelmien kuvista. Kuvat ovat tulosteissa pikselöityneinä ja epäselvinä, vaikka puhelimessa ne olivat tarkkoja.
"Tuomioistuimella ne varmaankin saa tulostettua paremmat kuvat", setämies toteaa ykskantaan.
”Äläkä enää palaa yhteen sen kanssa. Väkivallalla on taipumusta jatkua ja
raaistua. Ja muista, tällaiset ihmiset saattavat sitten ryhtyä hankaliksi”, hän
varoittelee ja lupaa soittaa, kun Joria on kuultu.
Painajaiseni pahentuvat, mutta seuraavalla viikolla pääsen vihdoin
lääkärille. Itkuisena selitän tilanteeni. Lääkäri pyöräyttää toimistotuolinsa
mua kohti, ristii kätensä farkkujen päälle ja tuijottaa ilmeettömänä lävitseni.
Pyyhin räkäistä nenääni hihaani, jolloin hän työntää vihreää Nessu-pakettia
lähemmäs. Kertomukseni loputtua lääkäri − suorastaan helpottuneena − kääntyy näyttöpäätteen
puoleen ja sanoo määräävänsä rauhoittavia. Kiitän. Lääkäri toivottaa
tietokoneelle päivänjatkoa, kun suljen oven perässäni kiinni.
Lääkkeen avulla nukahdan illalla, mutta aamuyöllä herään painajaiseen.
Ainakin saan nukkua muutaman tunnin pidempää. Jaksan juuri ja juuri käydä
töissä, muuhun mulla ei ole voimia. Laura käy luonani siivoamassa ja
laittamassa ruokaa. Väinö on onneksi isällään.
Viikko kuulustelusta tutkija soittaa.
”Noniin, Kiviötä on nyt myös kuultu. Hänen tarinansa tapahtumien kulusta
poikkesivat täysin sinun.”
”En ole yllättynyt.”
”Ja vaikuttaa itseasiassa siltä, että hän olisi halunnut vain nukkua”, setämies
jatkaa vähättelevästi.
Mieleni synkkenee. Ai, no ei siinä sitten mitään, että hän
pahoinpiteli mut.
”Pitääkö paikkansa, että olet julkaissut jotain Facebookissa. Kiviö
puhui, että tekisi ilmoituksen kunnianloukkauksesta, mutta käskin vielä
miettimään.”
Tiedän heti, että kyse on tekstistäni: ”Miksi rakastaa ihmistä, joka
satuttaa sinua?” Kirjoitin sen yhtenä unettomana yönä ja julkaisin Facebookissa.
”Olen, mutta en oo hänestä puhunut nimellä. Kerroin vain kokemastani väkivallasta.”
”Olisitko halukas sovittelumenettelyyn?” setämies vielä kysyy.
”En missään tapauksessa”, vastaan tiukasti.
Väkivalta ratkaistaisiin sovittelemalla, kuinka naurettava ajatus.
Setämies toivottelee hyvät päivänjatkot ja sulkee puhelun.
Laura tuhahtelee vierelläni, kun selitän hänelle mitä tutkija oli mulle
sanonut. Olemme uimahallissa, mutta yleinen häly ympärillämme häivyttää puheemme,
joten uskallan kertoa viimeaikaisista tapahtumista. Uimme pari radanmittaa ja
jatkan juttuani.
”Mä en tiedä yhtään, mitä tekisin sen Berliini-matkan kanssa. Toisaalta
voisin lähteä sinne yksinkin, mutta mitä jos Jori ilmestyy lentokentälle?”
Pelkkä ajatuskin saa puistatuksen kulkemaan selkääni pitkin.
”Ei sun oo pakko lähteä. Rahaa se vain on, ja tärkeämpää on sun
turvallisuus.”
”Joo, ehkä mä vaan unohdan koko reissun olemassaolon.”
Uimahallilta menemme vanhempien luokse syömään. Ruokapöydässä kerron kuulustelusta
ja kuinka mua ahdistaa, jos asia yritetään väkisin hoitaa sovitteluna.
”Älä enää palaa takaisin yhteen sen kanssa”, isäpuoleni sanoo.
”En. Mutta tää on ollut niin vaikeaa, koska mä kuitenkin rakastan häntä.”
”Ethän rakasta”, isäpuoli töksäyttää takaisin.
En vastaa mitään, vaan pyörittelen lautasella ruokaa, jota vatsalaukkuni
ei halua ottaa vastaan.