Erostamme on
kulunut pari viikkoa ja hiljalleen alan uskoa, että sittenkin selviän tästä. Näen
edelleen joka yö painajaisia, mutta päivisin oloni on jo tasaisempi.
Terveydenhoitaja ehdotti sairaslomaa, mutta mielestäni se olisi ollut viimeinen
naula arkkuun. Työ on ainut paikka, jossa tunnen oloni jotenkuten normaaliksi.
Siellä tunnen itseni tärkeäksi ja hyväksytyksi. En halua jäädä kotiin
kieriskelemään takaumissa, ahdistuksessa ja itseinhossa. Töissä on helpompaa
hetkeksi unohtaa kaikki tapahtunut.
Torstaina
pyöräilen töistä kotiin. Avaan oven ja eteisen lattialla, oven edessä lojuu A5-kokoinen
kirjekuori. Jähmetyn paikalleni. Tartun kuoresta kiinni kuin se olisi
myrkytetty ja ymmärrän heti sen olevan Jorilta. Osoite on kirjoitettu
tarratulostimella ja ympäri kuorta on liimattu tarroja. Kuori on kuin lapsen
tekemä. Viskaan sen pöydälle inhoten.
”Jori on
lähettänyt mulle kirjeen”, kirjoitan Lauralle.
”Älä avaa
sitä!” hän vastaa melkein välittömästi.
Puuhailen
kotona muita juttuja, mutta kuoren olemassaolo kuumottaa keittiössä. Suunnittelen,
että poltan sen, mutta uteliaisuuteni voittaa. Otan kirjavan kuoren
käteeni ja nyt katselen sitä tarkemmin. Ympäri kuorta liimatuissa neliöissä
tarroissa on jokaisessa QR-koodi. Etsin puhelimestani koodinlukija-sovelluksen ja luen yhden koodeista, vaikka pelkään, että se on jonkinlainen ansa. ”Kissa ei
saa syödä xD.” Tuijotan tekstiä hölmistyneenä ja alan lukea jokaista koodia
erikseen, mutta kaikissa lukee sama juttu. Yhtäkkiä päähäni iskeytyy ajatus: Onko
siellä myrkkyä sisällä?
Avaan kuoren
saksilla. Kurkistan varovasti sisään sen varalta, että siellä on jotain epämiellyttävää
tai suorastaan vaarallista. Ei. Pelkkä kahtia taiteltu kopiopaperi. Avaan sen. ”Saara
kiltti. Jutellaan. Kaikessa rauhassa, ilman riitelyä. T. Jori.” Kirjeen lopussa
on hänen puhelinnumeronsa.
”Saara” on
kirjoitettu käsin kömpelöllä käsialalla. Ensimmäinen kirjain ”S” on hius, joka on taivutettu
kirjaimen muotoon ja teipattu paperiin kiinni. Arvaan hiuksen olevan mun. Pääni täyttyy kauhukuvista, jotka esittävät stalkkereja, vainoajia ja murhattuja ex-kumppaneita.
Samalla silti kiinnostun Jorin ehdotuksesta.
”Ei, ei, ei,
ei”, vaikeroin ja kuljen hysteerisenä huoneesta toiseen.
Hän ei saisi tulla elämääni takaisin. Ei nyt, kun sumun takana näkyy jo valoa. Mutta haluan myös kuulla selityksen kaikelle. Haluan tietää miksi. Miksi se kaikki tapahtui? Miksi hän teki niitä asioita? Kysymykset riivaavat mieltäni päivin ja öin. Mitä mä tein ansaitakseni kaiken sen väkivallan.
Ennen kuin huomaankaan, kirjoitan Jorille passiivisaggressiivisen viestin.
”Mitä sanottavaa sulla enää voisi olla?”
”Voidaanko nähdä, kahdestaan? Jutellaan, ihan rauhassa”, hän vastaa välittömästi, kuin olisi puhelin kädessään odottanut, milloin reagoin hänen yhteydenottoonsa.
Sisimmässäni tiedän, että ajatus on todella huono, mutta haluan niin kovasti kuulla, mitä sanottavaa hänellä on. Haluan tietää syyn siihen, miksi kaiken pahan piti tapahtua. Lupaan itselleni, että vain kuuntelen mitä sanottavaa hänellä on ja lähden heti pois. En sanoisi itse mitään.
”Lauantaina klo: 14.00, Pirkkalan Burger Kingissä”, lopulta vastaan hänelle.
”Nähdään silloin”, Jori vastaa.
Lauantaina menen Väinön kanssa vanhemmilleni. Valehtelin äidille, että menen hierontaan, ja pyysin, jos Väinö voisi olla heillä sen aikaa. En pysty kenellekään kertomaan, että olen jutellut Jorin kanssa, puhumattakaan siitä, että olen aikeissa tavata hänet. Sitä paitsi he eivät olisi päästäneet mua, jos olisin kertonut totuuden.
Pari tuntia ennen sovittua tapaamisaikaa, saan Jorilta viestin.
”Pyytäisin, että tulisit paikalle yksin. En jaksaisi kohdata nyt ketään muuta."
Nyt viimeistään epäluuloisuuteni herää. Hän ei jaksaisi. Ihan kuin kaiken jälkeen hänen jaksamisellaan olisi mitään merkitystä. Ihan kuin hän olisi tässä kohtaa siinä asemassa, että jakelee ehtoja. Mielikuvitukseni lähtee laukalle, ja näen itseni jo keltaisten lehtien lööpeissä, kuinka naiivi tyttö lähti tapaamaan ilmiselvää murhaajaansa. Näemme kuitenkin julkisella ja vilkkaalla paikalla, joten päätän luottaa siihen, ettei mulla ole syytä pelkoon. Äiti vilkuilee mua oudosti, kun peilailen itseäni vessassa vähän turhankin pitkään.
Matkaan paikalle julkisille, jotta perille pääsy kestäisi mahdollisimman pitkään. Mua jännittää kamalasti, eikä mitenkään hyvällä tavalla. Sydämeni tykyttää ja vyö puristaa rintani ympärillä. Mitä jos hän hyökkää kimppuuni väkijoukosta huolimatta? Mä olen täysi hullu, kun suostun tällaiseen. Tai mitä jos hän ilmestyy paikalle ja ylimielisenä kertoo kaiken olevan mun syytä. Eromme jälkeinen aika oli ollut kamalaa – ehkä elämäni kamalinta aikaa. En ehkä kestäisi, jos hän yhä vain mitätöisi tekojaan ja aiheuttamaansa kärsimystä.
Perillä Veskan kauppakeskuksessa astelen kohti ravintolaa ja näen hänet jo kaukaa istumassa pöydän äärellä, lähellä ravintolan sisäänkäyntiä. Hän näyttää kauhealta. Hänen tukkansa on sekaisin, kasvot kalpeat ja silmien alla suuret silmäpussit. Tahtomattani tunnen sääliä. Kävelen surkean mytyn eteen yrittäen näyttää itsevarmalta. Mitään sanomatta istahdan häntä vastapäätä muistaen antamani lupauksen itselleni. Jori nostaa katseensa puhelimestaan ja on kuin näkisi aaveen. Hermostuneena hän vilkuilee mua ja takeltelee sanoissaan.
”Kiitos, että tulit paikalle”, hän saa lopulta sanottua.
Jori työntää toista pöydän päällä olevaa limsamukia mua kohti.
”Tää o sulle”, Jori sanoo hiljaa. ”Sopiiko, jos mää pidän puhelinta samalla, ko puhun. Kirjoitin yöllä muistiinpanoja kaikesta, mitä sulle haluan sanoa.
Nyökkään hivenen epävarmana. Jori nostaa puhelimensa pöydälle ja kädet vapisten etsii muistiinpanonsa esiin.
”Tää on ollut mun elämäni kamalinta aikaa. Mulla ei oo mennyt hyvin. Oon käynyt akuuttipsykiatrian poliklinikalla juttelemassa, ja mulla o ny useampi lääkitys päällä. Jouduin aloittamaan psykoosilääkityksenkin. Jos mulla olis haulikko, ni oisin jo katsonut piippua silmästä silmään. Mun onni, että ei oo.
Jori pitää pienen dramaattisen tauon ja katsahdan häntä säikähtäneenä.
”Mulle o varattu paikka Pitkäniemestä, tiedätkö. En uskaltanut moneen päivään poistua kämpästä. Raudoitin oman ulko-ovenkin kiinni, jotta ketään ei pääsisi sisälle. Oon pelännyt, että porukka tulee pesäpallomailojen kanssa ovelle. Kävin ruokakaupassakin eri kaupungissa, jotta en törmäisi tuttuihin."
Jori hiljenee hetkeksi ja selailee puhelintaan.
”Mää oon aina pitänyt ittelläni suojakuorta päällä, jotta kukaan ei pääsisi satuttamaan mua. Mut ny sattuu ja kovaa. Aikaisemmin, jos o ero tullut jonkun kanssa, en oo edes vilkaissut taakseni, mutta tällä kertaa se ei mennytkään niin. Mää oon valvonut kaikki yöt ja odottanut, et sää tulisit takaisin; et saisin sut viereeni. Oon itkenyt sitä, et Saara ei enää tulekaan takaisin. Kaikki kotoani muistuttaa susta. Löysin sun hiuksia mun kämpästä. Ne on ollut mun arvokkainta omaisuutta, ja oon ettiny niitä kotoani otsalampun ja pinsettien kanssa, jotta edes jotain susta olisi jäljellä.
Kyyneleet valuvat Jorin punertuvilla kasvoilla. En muista koskaan aikaisemmin nähneen hänen itkevän. Haluaisin halata ja lohduttaa häntä, vaikka yritänkin pitää tunteeni kylminä.
”Kaipaan Väinöäkin. Toivon, et saisin häntä edelleen nähdä. On niin paljon kaikkea, mitä olisin teidän kanssa halunnut yhdessä tehdä ja kokea. Väinö ei oo mulle kuin ketä tahansa lapsi – hän on ko oma poika. Kaipaan sua. Kaipaan meidän yhteisiä työmatkoja. Kaipaan meidän leffahetkiä. Ja kaipaan meidän seksijuttuja”, Jori toteaa hiljaa. ”Mää mokasin. Mää pilasin kaiken. Tein niin väärin sua kohtaan, ja ymmärrän, ettei sun ikinä tarvitse niitä asioita antaa anteeksi.”
”Tottakai mä annan sulle anteeksi!” suustani purkautuu ennen kuin ehdin estelemään itseäni.
Kaikesta huolimatta mitä hän on mulle tehnyt, en koskaan toivoisi tuollaista kärsimystä hänelle.
”Ei sun tarvitse antaa anteeksi”, Jori sanoo ja pyyhkii kyyneleitään poskiltaan.
Hän nostaa lattialta pienen lahjakassin ja ojentaa sitä mulle. Häkeltyneenä otan sen vastaan ja kurkistan sisään. Kassissa on vaaleanpunaisia tekokukkia Ikeasta ja sydänsuklaata.
”Ja näytät kauniilta, kuten aina”, Jori sanoo ja katsoo mua silmät tuikkien.
En pystykään olemaan hiljaa, vaan alan kertoa, miltä kaikki tämä on itsestäni tuntunut. Edellisten viikkojen tuska purkautuu ulos ja purskahdan itkuun. Jori kuuntelee nöyränä, eikä yritä kieltää mitään kertomaani. Hän myöntää kaiken ja vakuuttaa olevansa hirveän pahoillaan.
”Sen lauantain jälkeen…” jatkan kertomustani.
”Uh, älä mainitse sitä! Mulle tulee heti kauhea olo, ko vaa ajattelenkin sitä”, Jori keskeyttää lauseeni ja hieroo ahdistuneena rintakehäänsä. ”Tekisin mitä vain, jos saisin asiat korjattua ja tekoni peruutettua”, hän jatkaa ja varovasti tarttuu pöydällä lepäävästä kädestäni kiinni.
Hänen kosketuksensa on lämmin. Nyt todella vasta huomaan, kuinka olen ikävöinyt häntä. En tiedä yhtään mitä nyt tapahtuu. Rakastan häntä edelleen, enkä halua menettää häntä. Tämä aika ilman häntä on ollut sietämätöntä. Ja nyt hän vihdoin ymmärtää. Nyt hän vihdoin ottaa vastuun teoistaan ja katuu niitä.
Nousemme ylös lähteäksemme. Tapaamisessamme on vierähtänyt jo kolme tuntia ja pelkään äidin pian ihmettelevän pitkää viipymistäni. Seisomme vastakkain ja katsomme toisiamme silmiin.
”Saako halata?” hän kysyy.
Halaamme pitkään. Imen Jorin tuoksua ja lämpöä sisuksiini. Kaipaus vihloo sydäntäni. Astumme ulos parkkipaikalle. Jori tarjoaa kyydin takaisin vanhemmilleni. Hän pysäyttää auton ennen vanhempieni pihaa selitellen, ettei halua että kukaan tässä vaiheessa näkee häntä. Istumme autossa, enkä haluaisi lähteä. Halaamme toisiamme ja suutelemme. Kyyneleeni sekoittuvat suudelmaamme.
Lopulta mun on pakko mennä.