Yhteen
paluumme jälkeen emme olleet sanallakaan puhuneet lähestyvästä Berliinin
reissusta. Yritän välttää aihetta, ja salaa toivon, että jotenkin myös Jori
olisi unohtanut koko matkan olemassaolon. En halua lähteä sinne. Jori on viime aikoina
ollut erityisen räjähdysherkkä, ja edellinen reissu näytti toteen, että edes
matkoilla en ole turvassa hänen raivokohtauksiltaan. Hänen tuntuu olevan nyt
erityisen vaikeaa sietää mun ja Väinön olemassaoloa.
Huomaan, ettei Jori useinkaan
pidä kihlasormustaan sormessaan. Kun uskaltaudun kysymään sitä häneltä, hän
raivostuu.
”Mitä vitun väliä silläkin o?
Haluutko oikeesti alkaa siitäkin haastaa riitaa? Unohtaisin oman päänki, jos se
ei olis mussa kiinni.”
”Anna olla. Anteeksi, että
kysyin.”
Hysteerisenä pelkään, että
minä hetkenä hyvänsä hän tekee taas kuuluisan katoamistemppunsa. Kun Jori aamulla
lähtee töihin, en voi luottaa siihen, että enää koskaan näen häntä. Pelkoani
lisää se, että edellisen välikohtauksemme jälkeen hän suorasanaisesti ilmoitti,
etten saa ottaa häneen WhatsAppissa yhteyttä, ainoastaan tekstiviestillä.
Varmistaakseen tottelevaisuuteni, hän esti mut molempien numeroidensa
viestiketjuissa.
Mitä välinpitämättömämpi ja
kireämpi hän on, sitä tiukemmin takerrun häneen kiinni.
Asiat ovat kuitenkin näennäisesti hyvin,
mutta Jori ei halua läheisyyttä, puhumattakaan seksistä. Hän käy töissä, tulee
luokseni makoilemaan; kunnes käymme nukkumaan, ja sama rumba alkaa alusta.
Yritän käydä säännöllisesti
treeneissä, sillä siellä saan ajatuksiani muualle. Liikunta tekee hyvää mielelleni. Iloiset ja ystävälliset kanssatreenaajat saavat pidettyä luottamustani
yllä, että maailmassa on jäljellä jotain hyvääkin.
”Ai nykyään valitset treenit
ennemmin ko mut?” Jori paasaa eteisessä palatessani treeneistä. ”Persettäs
siälä vaa esittelemässä muille miehille”, hän jatkaa ja osoittaa trikooshortseja
jaloissani.
Keskiviikoksi olemme sopineet,
että menemme töiden jälkeen Hatanpään arboretumiin valokuvaamaan kevään
ensimmäisiä kukkia. Jorikin pitää valokuvaamisesta, joten ajattelin sen olevan
mukavaa yhteistä puuhaa. Kello lähestyy neljää, mutta Joria ei näy.
”Missä sä oot?” kirjoitan
hänelle, mutta en saa vastausta.
Puhelin soi pitkään, kunnes
Jori viimein vastaa.
”Niin?” hän sanoo
kyllästyneenä.
”Niin missä sä oot? Meidän
piti mennä sinne puistoon.”
”Ai no mää jouduin jämään
ylitöihin.”
”Mitä? Eikä tullut mieleen
ilmoittaa, kun oli sovittu menoa?”
”No ei tullut. Mää ny joudun
kuitenkin olemaan täällä.”
”Miksi? Ei luntakaan enää
ole.”
”Täytyy yks peruutustutka
asentaa, ja siinä voi mennä aikaa, ko se ei oikeastaan ole mun heiniä. Ko toiselle
kumartaa, ni toiselle pyllistää – niin se valitettavasti o.”
”No pitäisikö sellaisen sitten
hoitaa se työ, joka sen osaa?”
”Mun ammattitaitoahan sää et
arvostele! Mää osaan tän työn, eikä tuollainen pikkuämmä mulle siitä vittuile!
Haista vittu!” Jori riehuu puhelimessa ja lyö luurin korvaani.
Seuraavalla viikolla saan
houkuteltua Jorin mukaamme Särkänniemeen. Ostan laitelippuja Väinölle ja
meille. Jori kuitenkin ilmoittaa, ettei halua kanssamme mihinkään laitteeseen.
Ajan Väinön kanssa Vauhtimadolla, ja Jori jää puistonpenkille selailemaan
puhelintaan. Särkänniemen kohokohta on Angry Birds -leikkipaikka. Istumme Jorin
kanssa vierekkäin puistonpenkillä, ja Väinö kiipeilee hikipäässä kiipeilytelineessä.
Yritän jutella Jorin kanssa, mutta hän on kiinnostuneempi puhelimestaan.
Särkänniemen jälkeen menemme
ulos syömään. Koko ravintolareissun Jori istuu nenä puhelimessa kiinni. Miksi
hän ei vain sano, jos ei halua olla mun ja Väinön kanssa? Samaan aikaan
sitä myös pelkään eniten. Olen käsittämättömän onneton, mutta en ymmärrä, miksi
en saa itseäni lähtemään suhteesta. Tai itseasiassa kyllähän mä olen jo yrittänyt,
mutta Jori ei päästä mua menemään. Jokin silti saa mut aina palaamaan takaisin.
Niinä hetkinä tunnen oloni jopa helpottuneeksi, kun suhde ei sittenkään
päättynyt, kun Jori edelleenkin rakasti mua, enkä joutuisi kohtaamaan tuskaa, jonka
ero ja menneiden tapahtumien käsittely vääjäämättä toisivat eteeni. Jos en Jorille
kelpaa, en usko että muillekaan. Joko olen Jorin kanssa tai sitten yksin kuolemaani saakka.
Olen loppumatkan vaitonainen,
mutta takaisin kotiin päästyämme avaan suuni.
”Musta ei tuntunut kivalta,
että kun ollaan yhdessä tekemässä jotain, niin sä koko sen ajan vietät
puhelimella. Ravintolassakin ollessa voisi kunnioittaa toisen läsnäoloa sen
verran.”
”Mää oon kato tällainen ADHD,
ni mun o mahdotonta olla tekemättä mitään! Mitä me muka siellä ravintolassa
oltais edes puhuttu? Ei mulla oo sulle mitään sanottavaa.”
”Se on silti epäkohteliasta.”
”Selvä! Sitten sovitaan niin, et aina ko ollaan yhessä, ni kukaan ei käytä mitään laitteita! Sammutetaan kaikki puhelimet, tabletit ja telkkarit! Pidetään vaa käsistä kiinni ja tuijotellaan silmiin, ko kuningatar niin käskee!” Jori paasaa ja alkaa pakkaamaan tavaroitaan.
”En mä nyt sitä tarkoita! Onko
pakko vääristää mun sanoja? Ei asiat ole joko-tai. Miksi sä et sitten sano mitään, kun ilmiselvästi et
edes halua viettää aikaa meidän kanssa?”
Jori ei vastaa mitään, vaan
kaivaa läppärinsä esiin ja uppoutuu sen taakse.
Sunnuntaina aamupäivällä Mikko
ja Tiina hakevat Väinön. Vaihdamme Väinön ulkona, sillä Jori ei halua vieläkään
kohdata heitä. Enkä ole sitä paitsi heillekään kertonut, että olemme palanneet
yhteen.
Iltapäiväksi Jori on
suunnitellut makkaranpaistoretken Jämijärven perhepuistoon. Olen kuoleman väsynyt,
mutta en uskalla alkaa väitellä asiasta Jorin kanssa, vaan pakkaudun kaikessa
hiljaisuudessa autoon kuskin paikalle.
”Avaa sun luuri, ni katon
siitä yhden jutun”, Jori kaivaa puhelimeni keskikonsolista ja ojentaa sitä mulle.
Irrotan toisen käteni ratista ja näpyttelen näyttöön pin-koodini.
”Minkä jutun?”
”Lataan pari hyvää sovellusta
sulle.”
Jorin navigaattori ohjaa
meidät päätieltä hiekkatielle ja lopulta huonokuntoiselle metsätielle.
”Mitäs me tehrään sen
Berliinin kanssa? Se olisi ensi viikolla”, Jori yhtäkkiä kysyy, kun hän saa
asiansa puhelimellani hoidettua.
Lieka rintani ympärillä kiristyy.
”Mä luulin, ettei me mennäkään sinne, kun tässä välissä tuli nyt tätä kaikkea”, vastaan hermostuneena.
”Ai et heitän parisataa euroa
hukkaan! En varmasti!”
Puristan rattia tiukemmin, ja
pohdin tarkkaan, kuinka asettelisin seuraavat sanani:
”Kun mä pelkään, että sä et
kestä sitä reissua. Oon huomannut, että pelkkä arki mun ja Väinön kanssa on
ollut sulle välillä liikaa. Ulkomaanmatka aiheuttaa kuitenkin aina stressiä,
vaikka reissu olisikin kuinka ihana ja onnistunut. Ja oon huomannut, että sun
stressinsietokyky on viime aikoina ollut aika olematon. Se risteilykään ei
mennyt kamalan hyvin.”
Suoraan sanottuna pelkään,
että Jori saa raivokohtauksen kesken reissun. Tai että hän pahoinpitelee mut
ulkomailla ollessamme. En halua lähteä hänen kanssaan sinne. Jori ei sano
mitään, mutta ilmapiiri autossa kiristyy.
Rannalla levitän viltin
hiekalle ja Jori sytyttää kertakäyttögrillin. Paikalla ei ole muita kuin me.
Perhepuisto on kaunis. Vesi pienessä lammessa on turkoosia, ja hiekka sen
ympärillä valkeaa ja hienoa. Veden alla välkehtii pienet ahvenet, jotka
yrittävät napsia pinnalla tanssivia sääskiä.
Puhelimeni soi.
Mikko soittaa.
”Moi. Tuota, onko kyseessä
jokin väärinkäsitys, kun Väinö sanoi, että olitte olleet viime viikolla Jorin
luona yötä. Puhuiko hän viime viikosta vai jostain aikaisemmasta ajasta?”
Karvani nousevat pystyyn ja
menen vaikeaksi. Jori kuuntelee vierelläni korvat höröllä, ja olen hyvin
tietoinen siitä. Kukaan ei tiedä, että olen palannut Jorin kanssa takaisin
yhteen. Mikko tietää kaiken mitä Jori oli tehnyt, sillä olin kirjoittanut sen
Facebook-tekstin, ja lisäksi Mikko soitteli kanssani eromme aikana ja toimi
olkapäänä.
”Mä en nyt pysty puhumaan
siitä!” töksäytän tahattoman epäystävällisesti. ”Soitellaan myöhemmin."
Painan luurin kiinni. Tunnen
olevani puun ja kuoren välissä, enkä voi Jorin kuullen alkaa asiasta
keskustelemaan.
”Mitä helvettiä tuo oli
olevinaan?” Jori ärähtää, ”jotain paskaa musta?”
”Ei liittynyt suhun
mitenkään”, valehtelen nopeasti ja vältän Jorin katsetta.
Yritän vaihtaa puheenaihetta.
Jori vilkuilee mua epäluuloisena, mutta ei palaa asiaan.
Seuraavana päivänä töissä saan
Jorilta WhatsApp-viestin. Kinekseni on näköjään päättynyt.
”Me tehrään ny niin, et
mennään sinne reissuun, nautitaan siitä ja unohdetaan kaikki epäsopu. Sain jo
töistäkin vapaata järjestymään. Onko selvä?”
En halua lähteä. Harkitsen jo,
että maksan Jorille hänen osuutensa reissusta, jotta voimme antaa asian olla,
mutta lopulta taivun hänen tahtoonsa, sillä en näe vaihtoehtoja. Laitan
Lauralle viestin, että teinkin päätöksen lähteä reissuun yksin. Laura vaikuttaa
loukkaantuneelta, sillä he ovat ehtineet laatia synttärisuunnitelmia 30-vuotispäiväni
kunniaksi.
”En oikeastaan edes pidä
mistään yllätysjuhlista tai sellaisista”, valehtelen.
”Okei, no me keksitään sitten
jotain muuta”, Laura vastaa.
Heillä siis oli yllätysjuhlat
varalleni? Pettymys kaihertaa mieltäni, sillä olisin miljoona kertaa mieluummin
juhlinut syntymäpäiviäni perheeni kanssa kuin tuon ankeuttajan. Yllätysjuhlat
ovat parasta mitä tiedän. Kukaan ei koskaan aikaisemmin ollut järjestänyt mulle
mitään sellaista. Lupaan, että ehdin näkemään, kunhan saavun takaisin Suomeen. Mutta
jatkuva valehteluni saa oloni tuntumaan entistä kurjemmalta. Kuka musta oikein on
tullut?
Lähtöpäivää edeltävänä illan
vietämme Jorin luona. Jori käyttäytyy levottomasti, eikä malta pakkaamisen
jälkeen rauhoittua nukkumaan. Aistin hänen mielialansa olevan toistaiseksi
tuvallisilla vesillä, joten yritän itse rentoutua. Lopulta yhdentoista aikaan
hän päästää meidät nukkumaan. Herätys on kolmelta yöllä, ja haluan saada
mahdollisimman paljon lepoa ennen sitä.
Puoli kahdelta yöllä Jori sytyttää
huoneeseen valot. Herään kattovalon häikäisyyn ja Jorin kolinoihin. Hän touhuaa
maanisena ja pelkoni matkan suhteen nostaa päätään.
”Seo aivan sama nukkuuko kolme
tuntia vai eikö yhtään”, Jori julistaa tietäväisenä.
En ole samaa mieltä, mutta
ymmärrän pysyä hiljaa. Jori hoputtaa mutkin ylös, vaikka kello on vasta kaksi
yöllä. Lähdemme hyvissä ajoin liikkeelle, sillä Jori ei anna meidän enää nukkua.
Hyvinkäällä pysähdymme
huoltoasemalle ostamaan energiajuomaa ja suklaata. Asemalla on lisäksemme vain
rekkakuskeja ja nuorisosta koostuva mopojengi. Aikaisen liikkeellelähdön vuoksi meillä on
lentokentällä reilusti aikaa, mutta neljältä aamulla yksikään liiketiloista ei
ole avoinna. Joudumme tappamaan aikaamme muovipenkeillä norkoillen.
Jori on onneksi hyvällä
tuulella. Tällä kertaa tuntuu, että se olen mä, joka kiristää tunnelmaa, sillä
joka ikinen soluni on hereillä aistimassa Jorin kehonkieltä ja mielialaa.
Lentokone pääsee aikataulussa lähtemään ja matka sujuu mukavasti. Koneessa Jori
juo olutta, joten hän on rento ja hauska itsensä.
Tegelin lentoasemalla
hyppäämme bussiin, mutta hämmästykseksemme kuljettaja huitoo kaikki ulos monta
pysäkkiä ennen määränpäätämme. Poliiseja vilisee joka puolella ja katuja on
sieltä täältä suljettuna. Päätämme kävellä lähimmälle u-bahnille, jolla pääsemme
suoraan majoitukseemme. Historialliset rakennukset ovat suomalaisille silmille
hengästyttävän upeat, ja ihailemme niitä kävellessämme kanaalin yli. Kevät on
Sakassa jo huomattavasti Suomea pidemmällä, kaikkialla on vihreää ja puut kukoistavat
vaaleanpunaisista kukista.
Kävelymme pysäyttää ihmisten
kova huuto, rumpujen rytmikäs pauke ja musiikki. Vastassamme on ilmastomielenosoitus.
Sen takia bussi siis jätti meidät ennen aikoja pois. Mielenosoitusparaati
kulkee edestämme ohi, ja pääsemme jatkamaan matkaa. U-bahn vie meidät
Friedrichshainille, jossa vuokraamamme Airbnb-asunto on rauhallisen ja
viihtyisän pikkukadun varrella.
Pelkoni osoittautuvat turhiksi
ja matkasta tulee taivaallinen. Käymme museoissa, eläintarhassa, ravintoloissa
ja lautta-ajelulla Spree-kanavalla. Vehreät puistot ovat täynnä ihmisiä,
musiikkia ja naurua. Polttonesteen ja paistetun ruoan tuoksu tulvii
lautalle saakka. Iloiset ihmisjoukot vilkuttelevat lautan matkustajille ja
vilkutan heille takaisin. Mieleni tekisi ottaa osaa puistossa tanssivien
ihmisten ilonpitoon. Aurinko paistaa ja tarkenen mekko päällä. Jori on hellä ja
ihana. Hän koskettelee mua vähän väliä, pitää kädestäni kiinni ja kehuu kuinka
kauniilta näytän.
Kaupungilla seisahdumme
katsomaan heijastustamme lasista. Jori seisoo vierelläni pitkänä ja pitää
kädestäni kiinni. Näky on harmoninen, joten kaivan nopeasti puhelimen repustani
ja otan heijastuksestamme kuvan.
”Kaunotar ja Hirviö”, Jori
kommentoi kuvaa.
Pitkästä aikaa juttelemme kaikesta
mahdollisesta, kävelemme kaduilla käsikkäin, nauramme ja pussailemme puiston
penkeillä. Huumaannun Berliinin välittömyydestä, auringosta, kukkivista puista
ja tuosta rakastamastani ihmisestä, joka on jälleen juuri sellainen, jollaisena
häneen tutustuin: rakastava, huumorintajuinen, huolehtiva ja elämäniloinen.
En halua enää takaisin
Suomeen. Haluan unohtaa kaikki ja kaiken siellä. Se ei ole mun elämää. Voisinpa
jäädä tänne Jorin kanssa kahden ja elää tätä onnellista ja ihanaa elämää
yhdessä hänen kanssaan. Kaikki mennyt oli vain pahaa unta.
Jori ajaa meidät Helsinki-Vantaalta
takaisin Tampereelle ja pudottaa mut kotiini. Pian Laura tulee luokseni ja
ojentaa mulle ihmisenkokoisen syntymäpäiväkortin. Luen sen ääneen:
30 vuotta
täytät ja ihanalta näytät!
Toivoit
varmaan, että meidän muisti pätkis, mut ei!
Tässä
sulle siis kolmenkympin vinkkejä:
Jottei
susta tulis ryppyistä kuin rusina,
tarviit
tuplasti unta sekä hurjimmat ryppyvoiteet.
Jos haluut
säilyä yhtä hehkeänä kuin Geisha,
täytyy sun
jumppailla crossfittia ja reippaasti marssia lenkkipoluilla.
Vaikka ikääntyminen
saattaa kismittää hulluna,
ei sitä
vastaan kannata taistella.
Toivomme
sulle paljon sisua, pantterin viekkautta ja leijonan rohkeutta kolmenkympin
kriisin selättämiseen!
Iso pusu
sulle
toivoo
perheesi <3
Syntymäpäiväyllätykset
päätyvät Periscopeen illalliselle. Kesken seurueen kanssa jutustelun vilkaisen
puhelintani.
”Olisitpa sää täällä” Jori on kirjoittanut sydänemojin kera.
Velvollisuudentunne vihlaisee sydämessäni, ja keksityillä verukkeilla luistelen pois baarikierroksesta, vaikka oikeasti haluaisinkin lähteä sinne; ei kolmekymmentä täytetä kuin kerran elämässä. En kuitenkaan voi ottaa riskiä, että eräs saisi kohtauksen sen johdosta. Bussissa matkalla Jorille kuivaan silmiäni nenäliinaan.