Jori seisoo
kauempana. Huomatessaan läsnäoloni hänen kasvoillensa leviää ilkikurinen hymy.
Ikävä ja ahdistus polttelevat rinnassani, ja kyyneleet juoksevat pitkin
kasvojani. Harpon Jorin luo, mutta matka tuntuu kestävän ikuisuuden.
Näkökenttäni on kyyneleistä samea. Hän häviää, jollen ehdi hänen luokseen.
Pelkään sitä niin, että heikottaa. Hän lipeää otteestani. Hän katoaa.
Pääsen lähemmäs, mutta Jori kääntyy poispäin.
”Mitä sää ämmä meistä oikein
luulit?” kuulen hänen sanovan.
Jorin takana onkin joku
nainen. Nuori. Liian nuori. Naisella on vaaleat hiukset, mutta en erota hänen
kasvojaan. Jori tarttuu hänen kapeasta vyötäröstään kiinni ja suutelee häntä himokkaasti.
”Ei”, yritän sanoa, mutta sanani
imeytyvät tyhjyyteen.
Mutta mä rakastan sua.
”Mää tykkään
huumorintajuisista ja rennoista tytöistä, en tuollaisista possuista”, Jori nauraa
kuin olisi kuullut ajatukseni, ja nainen hänen takanaan yhtyy ilottomaan
nauruun.
Jori kääntyy jälleen katsomaan
mua. Mykistyn kauhusta, sillä nyt lähempänä häntä näen, että hänen suunsa on
luonnottoman leveässä virneessä ja silmät vain mustat reiät keskellä naamaa.
Hätkähdän hereille. Sydämeni
takoo kuin juoksulenkin jäljiltä. Olenkin kotona. Miten tänne päädyin? Ai niin,
olin nukkumassa. Se olikin vain unta. Miten kamala uni. Tuntuu yhtä
kauhealta kuin se olisi oikeasti tapahtunut. Purskahdan itkuun, sillä tuska
sisälläni on sietämätön.
Joku koputtaa ovea. Se on
varmaan Jori. Kömmin sängystä ylös ja menen tukka pystyssä yöpaidassani
avaamaan sitä. Jori aina ennen kutsui mua hellästi ”pörröksi”, kun aamulla
unenpöpperöisenä häntä suutelin, sillä hiuslaadullani on tapana mennä
pyörremyrskyyn nukkuessani. Silloin kun vielä olin hänelle jotain hän puhui musta
niin.
Tartun oven kahvasta avatakseni
sen, mutta kirves halkoo puisen oven kahtia. Puunsäleet lentelevät päälleni ja
horjahdan taaksenpäin. Jori työntyy eteiseen halkaisukirves kädessään. Hänen
kasvonsa ovat ilmeettömät mutta määrätietoiset.
”Ei, älä!” kiljun.
Yritän juosta karkuun, mutta
jalkani eivät toimi. Miksi ne eivät taaskaan toimi? Kaadun maahan Jorin
painosta. Kiljun ja huudan henkeni edestä eläimellisen hyökkäyksen alla, rimpuilen,
potkin ja hakkaan Joria nyrkeilläni. Vastustelullani ei ole mitään tehoa.
Silmäni rävähtävät auki ja
sydämeni hakkaa voimalla. Ymmärrän heränneeni omaan ääneeni, sillä kauhun huuto
on tunkeutunut unesta läpi. Säpsähdykseltäni olen noussut istumaan. Haukon
henkeäni, ja pelästyneenä vilkuilen pimeän huoneen läpi, jotta varmasti näen,
ettei todellista vaaraa ole. Yritän saada itseni maadoitettua tähän hetkeen,
mutta uni velloo mielessäni sekoittaen toden ja kuvitelman. Olen näkeväni
pimeässä tummia, uhkaavia hahmoja. Hitaasti palaudun todellisuuteen ja huoneen
ääriviivat tarkentuvat silmissäni.
Jori nukkuu vierelläni hiljaa
tuhisten. Käperryn häneen kiinni ja vedän peiton korviini asti. Jos ihoani
jäisi näkyviin, sängyn alta nousevat niljaiset kädet saattaisivat tavoitella mua
vetäen ruumiini mukanaan helvettiin. Yritän vaimentaa ahdistuksen ja sekavat
ajatukseni hokemalla itselleni, että se oli vain pahaa unta. Pelkkää unta,
pelkkää unta. Vapisen. Jori kääntyy unissaan ja ottaa mut syleilyynsä.
Hänen läheisyytensä tuntuu hyvältä, mutta ahdistus ei vain helpota.
Aamulla herään Jorin
silittelyyn.
”Miten sää nukuit?” hän
kuiskaa hellästi.
”Huonosti. Näin taas
painajaisia”, huokaisen väsyneenä.
”Musta varmaan”, hän toteaa
naureskellen.
”No en sentään”, vastaan.
Samanlaiset yöt seuraavat
toinen toistaan, ja alan aamuisin olemaan liian väsynyt heräämään. Saikutan
tekosyiden varjolla, jotta saan päivisin nukkua. Päivällä en näe painajaisia. Päivällä
elän sitä todeksi.
Jori silittelee kylkikaartani.
Makaamme sängyllä hänen luonaan. Pitkästä aikaa Jori on malttanut rakastelumme
jälkeen jäädä kanssani halailemaan. Yleensä hänellä oli kauhea kiire tekemään
kaikkea muuta. Otan kaiken irti tästä harvinaisesta hetkestä.
”Ootko sää onnellinen?” hän
kysyy.
”Oon nyt, kun sä oot siinä”, vastaan
katsoen Joria silmiin ja yritän hymyillä.
Sisälläni kumisee tyhjyys,
enkä ole varma puhunko totta. Takaraivossani kolkuttelee fakta siitä, etten
ole kertonut perheelleni meidän palanneen takaisin yhteen. Mikolle jouduin antamaan
hätäisen selityksen rannalla sattuneen välikohtauksen jälkeen.
”On mussakin vikaa – mä oon
kuitenkin niin vaativa”, sepitin hänelle.
”Mun äidille joudut kyllä
selittämään, miten sä annat Väinön olla sen miehen kanssa”, Mikko totesi
ankarasti puhelumme lopuksi.
Miksi mua syytetään siitä,
mitä Jori on tehnyt? Mä en ansaitse mitään hyvää. En ansaitse edes elää.
Kaikilla olisi parempi ilman mua.
Tiedän kuitenkin, että mun
täytyy kertoa perheelleni. Mutta mitä ihmettä oikein voin sanoa kaiken tämän jälkeen?
Uhmakkaasti yritän ajatella, että tämä on mun elämä ja saan sen elää kuten
tahdon. Kaikilla meillä on sitä paitsi ollut vaikeuksia elämässään. Jorilla on
nyt, enkä voi häntä tuomita vain siksi, että hänellä on mielenterveytensä
kanssa haasteita. Munhan kuuluisi olla tukena, kuten hyvä kumppani on.
Bussimatkalla töihin hermoni
pettävät, oksennan viestin ja lähetän sen perheen yhteiseen WhatsApp-ryhmään.
Viestissä puolustelen Joria, selittelen hänen terveydentilaansa ja totean,
etten mäkään ole täydellinen. Jos olisin parempi, hänen ei koskaan olisi
tarvinnut käydä muhun käsiksi.
Perheeni järkyttyy uutisista
perin pohjin. Mua ärsyttää ja itkettää. Miksi he eivät vain voi ymmärtää, että
rakastan häntä ja että kyllä kaikki vielä järjestyy, kun sille vain antaa
mahdollisuuden. Mäkin luotan siihen, mikseivät hekin vain voi? Laura vaatii
saada jutella kanssani kasvokkain. Musta se on hyvä idea, sillä haluan saada
heidät ymmärtämään, että en voi vain päättää olla rakastamatta Joria.
Äiti soittaa seuraavana
päivänä ja juttelemme pitkään.
”Mä olen todella huolissani
susta”, hän sanoo.
En halua kenenkään olevan
huolissaan musta.
Äiti sanoo isäpuoleni
ehdottaneen, että kokoontuisimme neljästään – mä, Jori, äiti ja isäpuoli –
juttelemaan kuin aikuiset ihmiset. He haluavat ymmärtää mitä on meneillään ja
ennen kaikkea saada varmuuden siitä, että olen turvassa. Ajatus on mielestäni
todella hyvä, ja olen helpottunut, että perheeni tulee asian kanssa vastaan.
Uskon, että avoimesti asioista juttelemalla väkivalta saadaan kitkettyä pois,
ja suhteemme pääsee uuteen kukoistukseen. Ilman väkivaltaa parisuhteemme olisi
täydellinen.
Illalla luonani katson Jorin
kanssa telkkaria ja hieron hänen selkäänsä.
”Tuota, äidillä on sellainen
ehdotus”, rohkaistun viimein sanomaan. ”He pyysivät meidät heille
keskustelemaan yhdessä tästä tilanteesta, avoimesti ja sovussa.”
Jorin lihakset jäykistyvät
käsieni alla.
”Mitä ihmettä mää muka
sanoisin?” hän tuhahtaa.
”No ei tarvitse osata sanoa mitään,
mutta mä oon samaa mieltä, että nyt olisi hyvä keskustella asioista.”
”Mitä mää voisin muka sanoa? Hakkasin
teidän tytärtä ja ny kaikki o hyvin?”, Jori vastaa uhmalla, vaikka ahdistus
kuultaa hänen äänessään.
Jori ei suostu ehdotukseen. Olen
koko ajan salaa toivonut, että Jori viimein ottaisi vastuun teoistaan, kohtaisi
asian kuin aikuinen ja osoittaisi kuinka paljon mua rakastaa. Nyt joudun
kaikessa yksinäisyydessä nielemään pettymykseni.
Keskustelumme päättyy ennen
alkuaan ja aloitamme The Society -sarjan Netflixistä. Sarjan yksi
hahmoista, nuori mies Campbell, on psykopaatti, joka raa’asti pahoinpitelee tyttöystäväänsä
Elleä. Seuraamme kohtausta, jossa Elle nauttii kylvystä ja Campbell tulee hänen
luokseen. Hän riisuutuu myös ja nojautuu suutelemaan Elleä. Campbell työntää
kätensä veteen, Ellen jalkojen väliin, ja alkaa tyydyttää häntä. Äkkiarvaamatta
mies tarttuukin Elleä toisella kädellä kaulasta ja toisella päästä ja työntää Ellen
pään veden alle – lähes hukuttaen hänet. Mutta viime hetkellä Campbell
vapauttaa Ellen ja sanoo, ettei koskaan satuttaisi häntä, mutta hänen oli
annettava opetus, sillä Elle ei ollut käyttäytynyt hyvin – tai niin kuin
Campbell olisi halunnut. Samaan aikaan toisaalla Campbellin veli kertoo: ”He
is the monster.” Nielaisen, ja pelkään, että nielaisuni ääni paljastaa
ajatukseni.
Aamulla saamme nukkua pitkään,
sillä molemmilla on vapaapäivä. Jorilla on syntymäpäivä edessä ja haluan järjestää hänelle jotain erityistä. Vaivihkaa kysyn, mitä hän aikoo juhlapäivänään.
”En mitään. Yritän vaa
teeskennellä, ettei koko päivää olisikaan”, Jori kivahtaa.
Katselen Joria ihmeissäni, ja
mitä ilmeisimmin hän arvaa ajatukseni, sillä hän jatkaa yhä kiukkuisemmalta
kuulostaen:
”Mulle ei sitten tarttis
järjestää mitään. Mää vihaan yllätyksiä.”
”No olisi jotain edes kiva
tehdä. Musta juhlat on hauskoja.”
”Kyllä me kaksin voidaan jotain
tehdä, mut mun perhettä ei sitten kutsuta yhtään mihinkään! Kaikki saisivat mun
puolesta heistäkin painua helvettiin. Tierätkös, edes mutsia tai faijaa en oo
koskaan kymmenen vuoden aikana päästänyt mun luo. Kenelläkään ei oo asiaa sinne!
Ainoastaan siskoni Anni o käyny mun luona. Sun perheen kanssa mää voin
hengailla, mut omani kanssa mua ei vittuakaan kiinnosta. Mää ihmettelen, että
ylipäätänsä edes oon väleissä mutsin kanssa.”
”Miksi?” kysyn.
”Eihän sitä kiinnostanut mikään
muu ko juhliminen ja miehissä juokseminen. Siks mää jouduin muuttamaan faijan
kanssa tänne.”
Säälin Joria. Olen oman
perheeni kanssa niin läheisiä, etten kykene lainkaan samaistumaan Jorin
ajatuksiin. Jorin sanat eivät silti käy järkeen. Mun perheen kanssa kyllä
hengailisi, mutta silti hän ei suostu vanhempieni kutsuun keskustella asioista?
Päivällä Mikko ja Tiina hakevat
Väinön. Jori keräilee hätäisenä tavaroitaan ja on selvästi tekemässä lähtöä.
”Mihin sä oot menossa?” kysyn
ihmeissäni, sillä luulin meidän viettävän päivän yhdessä.
”Pois alta.”
”Ai taas aiot vaan lähteä
karkuun, kun Mikko ja Tiina tulee? Milloin sä ajattelit heidät tavata?”
”Ei vittuakaan kiinnosta
kaveerata sen ylimielisen Mikki Hiiren kanssa!” Jori sylkäisee inhoten.
”Hän on Väinön isä, ja hänellä
on täysi oikeus tietää, kuka Väinön kanssa on tekemisissä!”
Painostuksestani Jori suostuu
kuin suostuukin jäämään ja viimein tapamaan Mikon ja Tiinan. Varoitan Mikkoa ja
Tiinaa viestillä. Eteisessä he kättelevät toisensa ja toteavat nimensä ääneen. Ilmapiiriä
voisi leikata veitsellä. Kun Mikko ja Tiina lähtevät, Jori haukkuu Mikon
pystyyn kaikilla keksimillään solvauksilla.
”Lopeta tuo”, sähisen Jorille.
”No ko jätkä leikkii jotain
isoa kihoa, pelaa vaa pleikkaa, eikä ota edes vastuuta lapsestaan”, Jori
lässyttää kimpaantuneena.
Jorin rauhoituttua loppupäivä
sujuu rauhallisesti. Vaivihkaa suunnittelen syntymäpäivätreffejä Jorille.
Valitsen illanvietoksi pitserian, stand-up keikan Teerenpelissä ja alkuyöhön
opastetun kierroksen Vapriikilla. Sattumalta samaan aikaan olisi museoiden yö,
joten Vapriikki järjestää eroottisen katsauksen vampyyrien populaarikulttuuriin.
Kerron Jorille suunnitelmistani, ja kun hän yhä mulkoilee mua ilottomana,
jatkan nopeasti.
”Tarjoan kaiken, sillä haluan
sen olevan sulle syntymäpäivälahja multa.”
Illalla Jori laittaa meille
leffan pyörimään. En ole pysyä hereillä. Vartaloani särkee ja silmiäni kirvelee
Jorin valvottamisen ja painajaisteni aiheuttaman unettomuuden takia. Yritän
pitää silmiäni väkisin auki, mutta yrityksistäni huolimatta nukahdan.
Jori tökkii mua hereille.
”Nukutko sää? Tosi kivalta
tuntuu, ko mää järjestän meille yhteistä ohjelmaa, ni sää vaa nukut. Ei sua
näköjään enää kiinnosta edes leffojen kattominen yhdessä.”
”Mua väsyttää kauheasti. Ei se
oo mikään loukkaus sua kohtaan.”
”Voisit silti joskus ajatella
jotain muuta ko itteäs”, Jori tuhahtaa ja käynnistää dokumentin, jossa
kovaääninen amerikkalainen vie lukkojen tiirikoinnin saloihin.
Herätysäänen hermojuuria
ravisuttava melodia katkaisee uneni. Jori on luvannut viedä mut töihin, joten
sain nukkua hieman normaalia pidempää. Siitä huolimatta pääni on väsymyksestä
raskas. Nousen ylös, mutta Jori vetää mua takaisin viereensä. Hän kiipeää
päälleni, suutelee kiihkeästi ja ohjaa käteni peiton alle. Sormissani on Jorin aamustondis.
”Miten olis?” hän kuiskaa
viettelevään sävyyn.
”Joo”, henkäisen, sillä
mieleni tekee myös.
Jori paljastaa rintani yhdellä
käden heilautuksella ja suutelee niitä ahnaasti. Vedän pikkuhousujani pois, ja
ne jäävät toiseen nilkkaani roikkumaan, kun Jori jo työntyy sisääni. Nopeaan
tahtiin hän työstää itseään ja tulee melkein heti. Laukeamisen jälkeen Jori
rojahtaa päälleni tyydyttynyt hymy kasvoillaan ja kuiskaa:
”Hoidellaan sut sitten toisella
kertaa. Sopiiko?”
”No totta kai mäkin haluan
jotain”, vastaan katkerana.
Hymy Jorin kasvoilla venähtää.
Hän nousee ylös ja alkaa vetämään housuja jalkoihinsa.
”Ei tässä ny vittuakaan ehtis,
ko myöhästyy töistä. Ala tulla.”
Tunnen itseni
hyväksikäytetyksi. Olenko nykyään vain jokin esine, johon voi tyydyttää tarpeensa
milloin huvittaa? Runkkuämpäri. Menneisiin viikkoihin peilaten suhteessamme
vaikuttaa olevan jo enemmän sääntö kuin poikkeus, että muhun vain ruikataan
mällit ja lähdetään menemään.
Lähestyessämme työpaikkaani
Jori mulkaisee naamaani kyllästyneenä.
”No mikä ny o?” hän töksäyttää.
Tiedän, että mun olisi parempi
pitää suuni kiinni, mutta sanat karkaavat ennen kuin ehdin estää niitä.
”Musta toi aamuinen ei
tuntunut ollenkaan hyvältä. Mun tarpeilla on yhtä paljon merkitystä kuin sun.”
”Siinä oli pikkasen kiire
töihin!” Jori sanoo myrkyllisesti, ja tiedän liikkuvani nyt hyvin vaarallisilla
vesillä.
”Ei se silti estänyt sua
tyydyttämästä itseäsi!” kivahdan loukkaantuneena.
Ymmärrän heti tehneeni
virheen.
”No hyvä on! Mennään sitten
takaisin ja pannaan oikee kunnolla!” Jori yltyy huutamaan, tekee rajun
u-käännöksen ja kaahaa kotiin päin.
”Lopeta!” huudan pelästyneenä.
”Ei ko ny mennään nussimaan! Ko
Saara sanoo, et pannaa, ni sitten tehrään niin!” Jori julistaa kovaan ääneen järkensä
täysin menettäneenä.
Auto kaahaa ylinopeutta kohti
valtatietä.
”Lopeta! Päästä mut ulos! Mun
pitää mennä töihin!” huudan ja tarraudun paniikinomaisesti oven kahvasta
kiinni.
Hän todella on menossa
takaisin. Mitä siellä sitten tapahtuu? Välähdyksen verran harkitsen hyppääväni autosta
vaikka vauhdissa ulos, mutta sitten Jori lyö jarrun pohjaan ja auto seisahtuu
keskelle tietä. Työnnän oven auki ja kompuroin pihalle. Juoksen tieltä pois ja
Jori kaahaa tiehensä.
Itkien kävelen loppumatkan
töihin. Mitä helvettiä taas tapahtui? Työpaikan lähestyessä yritän saada
itkuni loppumaan. Se on lohdutonta ja tulee syvältä. Haluaisin romahtaa
keskelle pihaa ja ulvoa ääneen, sillä tuska on muuttunut pohjattomaksi
kaivoksi. Takin taskusta löydän käytetyn, räästä kovaksi mytyksi kuivuneen
nenäliinan, ja yritän sillä pyyhkiä kyyneleet poskiltani.
Ohitan hissin ja kapuan
rappuja pitkin pukuhuoneeseen, jotta saan pelattua lisäaikaa itseni kasaamiseksi.
Pukuhuoneen ovella kollega tulee vastaan ja huikkaa iloiset huomenet. Vastaan
hänelle nopealla hymyllä, ja käännän itkuiset kasvoni poispäin. Kysymysmerkki
käy kollegani kasvoilla, mutta ehdin livahtamaan pukukaapilleni ennen
kiusallisia kysymyksiä. Vaatteet vaihdettuani kuljen osastolle vessan kautta. Silmävalkuaiseni
ja poskeni hehkuvat punaisena. Helvetti. En halua joutua vastaamaan yhteenkään
kysymykseen. Huuhtelen kasvojani jääkylmällä vedellä, jotta pahin punakkuus
laskisi. Kuivaan ihon karheaan suurtalouspaperiin, ja kiirehdin töihin, sillä
olen jo auttamattomasti myöhässä.
Jori haluaa väen väkisin noutaa
mut työpäiväni päätyttyä. Vaisuna istahdan pelkääjän paikalle. Jori ei lähde
liikkeelle, vaan tuijottaa mua hievahtamatta. Pelkään uutta räjähdystä.
”No, enkö saa enää edes pusua?”
hän kysyy kovaan ääneen.
Jähmetyn, mutta sitten käännyn
antamaan nopean suukon. Nyt ei olisi syytä antaa enempää aihetta suuttumiselle.
Huuleni hipaisevat Jorin huulia. Irtaudun kääntyäkseni takaisin omalle paikalleni,
mutta Jorin käsi tarrautuu leuastani kiinni ja pysäyttää liikkeeni. Hän
pakottaa mua katsomaan silmiinsä. Sormet puristavat huuliani törrölleen ja
tunnen itseni idiootiksi. Sitten hän hellittää otteensa. Painan katseeni syliini,
kohti puuskaan taiteltuja käsiäni, kuin häpeävä lapsi. Jori asettelee käsieni
päälle lahjan ja pyytää anteeksi aamuista käytöstään. En reagoi näkökenttääni
ilmestyneeseen esineeseen tai Jorin sanoihin.
”Ni, pyysin anteeks. Mitä
silloin sanotaan?”
”Joo, ei se mitään”, kuiskaan.
”Mennäänkö yhdessä suihkuun, ko
päästää kotio?” Jori kysyy, ja tiedän hänen tarkoittavan seksiä.
Mua ei yhtään huvita.
”Mennään vaan”, vastaan.
Sisälle päästyämme Jori käy
tekemässä kylpyhuoneelle pikaisen kasvojen kohotuksen, sammuttaa valot ja
sytyttää kynttilät. Riisun itseni ja menen tunnelmavalaistuun suihkuun, jossa
Jori jo odottaa tukka vedestä liiskaantuneena. Sukellan veden sekaan. Annan sen
kastella hiukseni ja valua selkääni pitkin. Pidän silmiäni kiinni ja nautin
veden pehmeästä lämmöstä. Selkäni takana Jori kietoo kätensä ympärilleni ja
suutelee kaulaani. Toisella kädellään hän ojentaa saippuatelineeltä pesusienen
ja toisella kaataa siihen verigreipin tuoksuista saippuaa. Määrätietoisesti hän
saippuoi rintani.
Suru valtaa mieleni
hyökyaaltona. En muista milloin viimeksi Jori olisi koskettanut mua näin –
kuten aina suhteemme alussa kosketti. Jori istahtaa lattialle ja hitaasti pesee
jalkani reisistä varpaisiin. Muutamalla varmalla vedolla hän vie kättään jalkoväliäni
pitkin, tarttuu molemmin käsin pakaroihini ja vetää niitä erilleen paljastaen
itselleen genitaalini. Jori kumartuu lähemmäs ja työntää kielensä pakaroideni
väliin.
Seuraavana päivänä töiden
jälkeen raahaudun toiselle psykologikäynnille. Täti-ihminen istuu mua
vastapäätä tukka tiukoilla kiharoilla ja sanoo ilme vakavana:
”Minusta sinun olisi hyvä
miettiä, mitä sä elämältäsi haluat. Ja pystytkö saavuttamaan niitä hänen kanssaan
ollessasi?”
”En mä usko”, vastaan itkien. ”Mutta
mä myös rakastan häntä niin paljon. En ymmärrä, miksi hän on sellainen.”
”Ketään et voi rakkaudella
muuttaa.”
Vastaanoton jälkeen luen Jorin
lähettämän viestin. Viestissä on kuva kissanpennusta ja kuvassa lukee: ”When
you wake up next to bae while they sleep and realize how lucky you are.”