Päätämme
aloittaa viikonlopun hyvin syöden ja leffaa katsoen. Saan Väinön nukkumaan ja
huikkaan sängyllä makaavalle Jorille vieväni pyykit pyykkitupaan ennen leffan
alkua. Työnnän puhelimen taskuuni, sillä aion samalla soittaa Lauralle. Emme
olleet juuri puhuneet sen jälkeen, kun kerroin palanneeni Jorin kanssa yhteen.
Lastaan pyykkikoneen, laitan koneen
pyörimään ja soitan Lauralle. Hän kuulostaa väsyneeltä. Kyselen kuulumisia, ja
pyydän anteeksi, että olen viime kuukausina laiminlyönyt ihmissuhteeni. Lauralla
myös on murheita. Hänellä ja hänen tapailemallaan miehellä ei ole mennyt turhan
hyvin.
”Kyselin häneltä onko hän
tapaillut muitakin. Hän vastasi: en tavallaan, vaikka mielestäni näin yhden
kerran fritsun hänen kaulallaan.”
Siirryn ulos puhumaan ja istahdan
porraskivetykselle. Tuntuu hyvältä päästä pyykkituvan kuumankosteasta ilmasta
raikkaaseen kesäiltaan. Laskeva aurinko paistaa suoraan istumapaikalleni ja
lämmittää poskiani. Edessä avautuu nurmikenttä, jonka yläpuolella pienet
sääsket tanssivat hypnoottista tanssiaan. Jostain kaukaisuudesta kuuluu musiikin
vaimea rytmi. Keskustelumme kääntyy muhun ja Joriin.
”Mä myös oon todella
huolissani susta, ja täytyy sanoa, että en pidä hänestä. En sen jälkeen, mitä
kaikkea hän on sulle tehnyt”, Laura sanoo vakavana.
Yritän selittää Lauralle, että
nyt meillä on mennyt tosi hyvin. Kyyneleet karkaavat silmistäni, kun sanon sen.
Ymmärrän valehtelevani. En ole ollut onnellinen enää pitkään aikaan. En enää
edes muista, millaista on olla onnellinen tai huoleton; millaista on elää edes
yksi päivä ilman rinnassa kytevää ahdistusta ja pelkoa seuraavasta hetkestä. Ilma
ympärilläni on satumaisen kaunis, mutta en näe sitä. Lopulta sanomme heipat,
sillä syyllisyys tykyttää takaraivossani Jorin odotellessa mua ylhäällä.
Loikin rappuset takaisin kotiin
ja pahoittelen viipymistäni. Selitän Lauran soittaneen.
”Miks täytyy pyykkitupaankin
ottaa luuri mukaan?” Jori tuhahtaa.
”No, se nyt vain sattui
olemaan mukana.”
”No, mitäs se?”
Jorin äänessä kuultaa, ettei
häntä oikeasti edes kiinnosta.
”Vitsi mä en kyllä tajua
miehiä”, huokaisen ääneen ja alan selostaa, kuinka välinpitämättömästi Lauraa
on kohdeltu.
”No voi ne naisetkin käyttäytyy
huonosti”, Jori ärähtää rumasti, keskeyttäen lauseeni.
”Siitä en kuitenkaan nyt puhunut,
vaan Laurasta”, jatkan keskeytyksestä ärtyneenä. Jokin kiemurtelee ihoni alla.
”Aina vaa miehet o paskaa, ja
säkin vaa yleistät kaikkee”, Jori narisee.
Tykyttävä möykky rintakehäni
sisällä räjähtää. Paiskaan käsissäni olevan pyykkikassin seinään ja alan huutaa.
Tartun lähelläni oleviin tyynyihin ja heittelen ne pitkin lattioita. Tuska
sisälläni purkautuu ulos. Säikähdän omaa reaktiotani. Taas tämä. Taas tätä.
Hillitse itsesi! Mikä sua vaivaa? Huuto muuttuu surkeaksi itkuksi. Jori
vaikuttaa ensin pelästyneeltä, mutta sitten katse jäätyy syvään halveksuntaan.
Kesken itkun muistan
psykologin viisaat neuvot ja alan lausua niitä ääneen. Haluan, että Jori
ymmärtää. Haluan selittää hänelle mistä on kysymys. Yritän selittää kaiken pahan
olon, joka sisälläni on ollut jo niin pitkän aikaa.
”Mä jatkuvasti pelkään,
milloin sä taas katoat tai saat raivokohtauksen. Mä pelkään, enkä enää kestä
sitä. Mä pelkään. Se psykologi kertoi, että tää on primitiivireaktio sille, kun
on tarpeeksi pitkään saanut huonoa kohtelua osakseen − alkaa taistella sitä
huonoa kohtelua vastaan. Traumareaktio pahoinpitelyille.”
Jori on siirtynyt sängyltä
lattialle istumaan, ja sieltä hän nyt tuijottaa ilmeettömänä, kun selitän
juurta jaksaen, mitä samaani henkinen ja fyysinen väkivalta ovat mulle
aiheuttaneet.
”Samahan se mulla on. Sää ajat
mut nurkkaan ja mulle tulee taistele tai pakene -refleksi. Mun pitäisi saada
olla yksin, ko tunteet kuumenee, mutta sää haluat aina aukoa päätäs”, Jori vastaa.
”Mä ajan sut nurkkaan?”
kysyn häneltä uskomatta korviani. ”Valitettavasti parisuhteessa ollessaan
asioista on puhuttava! Ei aina vain voi kieltäytyä puhumasta, kadota ja
lakaista asiat maton alle!”
”No mää en sitten tiiä
kannattaako tätä edes yrittää”, Jori toteaa piittaamattomasti.
”Ai että tämä suhde ei jatku
vai? Mä kerron mun tunteista ja tuo on sun vastaus?”
Itku ja turhautuminen nousevat
taas pintaan. Jori kohauttaa olkapäitään naama peruslukemilla kuin häntä ei
voisi vähempää kiinnostaa olenko hänen elämässään vai en tai onko hän
satuttanut mua vai ei.
”Lähde sitten vittuun täältä!”
karjaisen hänelle.
”Noni, taas tuo. Arvaa miltä
musta tuntuu, ko aina oot lopettamassa suhteen, jos pieniki vastoinkäyminen
tulee?” Jori vastaa, kuin asia ei todellisuudessa edes liikuttaisi häntä.
Nolostun omaa reaktiotani.
”Kai mä yritän lähteä, kun sä
kohtelet mua näin. Kai mä yritän lähteä väkivaltaa karkuun!” vastaan niiskuttaen.
”No samat sanat”, Jori heittää
vahingoniloisen vastauksen.
”Mitä? En mä koskaan oo sua
kohtaan ollut väkivaltainen tai uhannut sillä!”
Jori kohauttaa taas
olkapäitään, ja alan olla totaalisen kypsä hänen kylmyyteensä.
”Haista vittu!” sihahdan Jorin
reaktiolle.
”Huh! Ai nykyään jo
haistatellaan! Tosi kiva!” Jori levittelee käsiään ja pyörittelee silmiään.
”Painu helvettiin! Mä en halua
sua tänne!” huudan taas.
”Kannattais ainakin tota lasta
miettiä tuolla toisessa huoneessa. Tiedän itte millaista o muksuna sängystä
kuunnella, ko toisessa huoneessa hakataan omaa äitiä.”
”Ei sillä oo mitään väliä,
koska tää on viimeinen kerta, kun sä tähän taloon astut!” jatkan huutamista.
”Mää tarvitten tilaa ja sää ahdistat
mut nurkkaan! Olisi kiva edes viikko olla riitelemättä, mut aina sää oot
haastamassa sitä! Arvaa miltä se musta tuntuu?” Jori uhoaa.
En osaa vastata mitään.
”Anteeksi”. sanon. ”Kaikkien
niiden katoamistemppujen ja raivareiden jälkeen mä vaan pelkään, että sä katoat
milloin tahansa. En pysty luottamaan enää mihinkään.”
Ajatukseni ovat kaaoksessa.
Keskustelu Jorin kanssa ei helpota asiaa, vaan saa pääni tuntumaan entistä
sekavammalta. Samanaikaisesti toivon, että Jori vihdoin ymmärtäisi ja ottaisi
vastuun teoistaan, ja toisaalta että hän lähtisi, enkä enää koskaan näkisi
häntä.
Tuntien puhumisen ja riitelyn
jälkeen − pääsemättä mihinkään lopputulokseen − käymme vihdoin nukkumaan. Valvon
koko yön, sillä ihoni on tulessa. Jori kuorsaa vierelläni pää mielenosoituksellisesti
jalkopäässäni, suu auki ja toinen käsi otsan päällä retkottaen.
Aamulla oloni on entistä
sekavampi. Kuukausia sisälläni vellonut ahdistus ja pelko vaikuttavat
saavuttaneet pisteen, josta ei enää ole paluuta. Ilmoitan lähteväni treeneihin,
sillä pelkään sekoavani, jos en saa ahdistustani purettua.
”Voit lainata mun autoa”, hän
ehdottaa.
”Kiitos, mutta ehkä me mennään
bussilla.”
Olen niin ahdistunut, etten luota
ajokuntooni. Jori jää sängylleni makaamaan avonaisen telkkarin eteen. Salin pukuhuoneessa
kaivan säilytyslaatikkoa, mutta en löydä treenikenkiäni. Soitan äidille, sillä
jaamme saman laatikon. Äiti huomaa vieneensä kenkäni vahingossa heille.
”Mä olisin just nyt tarvinnut sitä”,
sanon itkua pidätellen.
Kohtaloon alistuneena palaan Väinön
kanssa takaisin kotiin. Todellisuudessa kengättömyydellä ei ole merkitystä,
mutta en kykene ajattelemaan rationaalisesti.
Sydämeni jättää lyöntejä välistä, sillä välittömästi kotioven avattuani, näen Jorin lähteneen.
Pysyvästi.
Säntään makuuhuoneeseen, olohuoneeseen, vessaan, keittiöön, ja kylmä aalto syöksyy kehoni läpi, kun näen hänen vieneen hammasharjastaan lähtien joka ikisen tavaransa luotani pois. Yöpaita sängyltä – poissa. Dödö vessan kaapista – poissa. Jopa lainaksi tuotu pippurimylly – poissa. Mua huimaa. Tämä oli hänen ratkaisunsa? Jättää mut sanaakaan sanomatta? Vain lähteä.
Soitan taksin. Kiirehdin
Väinön kyytiin ja kerron kuljettajalle osoitteen. Mulla on vielä avain Jorille,
joten aion hakea omat tavarani pois. Jorin rapun edessä maksan kyydin ja
komennan Väinön leikkimään läheiselle leikkikentälle.
Olen varma, että löydän Jorin
kotoaan tekemästä jotain niistä turhanpäiväisistä askareistaan, mutta asunto onkin
pimeä, eikä ketään ole paikalla. Seisahdun eteiseen. Lattialla jalkojeni
juurella on Jorin luotani tuomat tavarat. En jää miettimään enempää, vaan ripeästi
ja määrätietoisesti kerään oman omaisuuteni. Kumoan eteisen vaatelaatikot
lattialle etsiessäni vaatteitani. En välitä, vaikka saan sotkua aikaiseksi.
Hänkään ei välittänyt musta tai meistä. Soitan uuden taksin ja palaamme Väinön
kanssa kotiin.
Väinö haluaa jäädä pihalle
leikkimään. Raahaudun tavarakasseineni rappuset ylös ja avaan oven. Jori imuroi
eteisen mattoa. En voi uskoa silmiäni, vaan jään niille sijoille seisomaan ja
tuijottamaan Joria, joka siivoaa kotiani ja huikkaa iloiset moikat kuin ei
mitään.
”Mitä helvettiä sä teet?”
kysyn hengästyneenä, ja nyt viimeistään uskon menettäneeni järkeni.
”Mää ajattelin siivota, ja
voitas sen jälkeen yhressä mennä laavulle paistamaan makkaraa”, Jori vastaa
silmät kirkkaasti loistaen.
Veri kohisee korvissani kun
yritän käsittää, mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu.
”Sä veit sun tavarasi mun
luota pois. Se kertoi mulle jo kaiken tarpeellisen”, sanon korostetun selkeästi,
ja otan tukea ovenkarmista, jotta jalkani eivät pettäisi alta.
Jori tuijottaa mua kuin hänellä
ei olisi pienintäkään käsitystä, mistä oikein puhun.
”Kait mää omille kamoille saan
tehdä mitä haluan”, Jori vastaa.
”Miten helvetissä kuvittelit
voivasi sitten olla täällä yötä, kun hammasharjankin veit mennessäsi? Mulle
tuli jo selväksi mitä sä haluat. Lähde pois, kun sitä sä oikeasti tahdot!”
”Enhän lähde”, Jori vastaa
rauhallisella äänellä. ”Mää oon siivonnukki täällä pelkää hyvää hyvyyttäni, ja
ostin jo makkaratkin valmiiksi meitä varten. Tuon Väinön lelunkin korjasin ihan
vaa, ko huomasin sen olevan rikki”, hän osoittaa kädellään kohti Väinön
huonetta.
”Lähde pois!” karjun hänelle.
Sekunnin sadasosassa Jorin naiivi ja hölmistynyt katse muuttuu syväksi mustaksi ja hän toteaa uhkaavasti:
”Sulla ei sitä paitsi oo varaa
sanoa yhtään mitään, sillä mulla on edelleen tallella se video. Ja oon saanut
muutakin dokumenttia sun käytöksestä.”
”Mitä?” vastaan epäuskoisena.
”Ootko sä mennyt salaa kuvaamaan mua? Ja säilyttänyt sen sun väkisin kuvaamasi alastonvideon
musta? Lähde helvettiin täältä! Lähde!” huudan hänelle pää sekaisin vihasta ja
häpeästä.
Karjun niin kovaa, että Jorikin
hätkähtää.
”Selvä sitten! Mää soitan
poliisin!” hän toteaa säikähtäneenä ja kaivaa puhelimen taskustaan.
Monttu auki jään tuijottamaan häntä.
Hän soittaa poliisin, kun käsken häntä lähtemään omasta kodistani?
”No soita!” yllytän
ilottomasti naurahtaen. ”Mitä ajattelit sanoa? Mun tyttöystävä yrittää
jättää mut, koska oon pahoinpidellyt sitä. Auttakaa”, sanon Jorin ääntä
matkien.
Jori näyttää havahtuvan
jostain sisäisestä äänestä, työntää puhelimen taskuunsa ja vaihtaa puheenaiheen
takaisin laavuretkeen. Naiivi katse palautuu silmiin. Lyhyen väittelyn jälkeen
suostun lähtemään mukaan, sillä en keksi mitä muutakaan tässä voisi tehdä.
Ajamme Kintulammille, ja
lyhyen kävelymatkan jälkeen saamme nuotion sytytettyä ja makkarat ritilälle
paistumaan. Kuumeisesti yritän keksiä, kuinka saisimme Jorin kanssa
kompromissin aikaan. Jos hän kokee, että joutuu olemaan kanssamme liikaa ja saa
liian vähän tilaa itselleen, niin jokin ratkaisu täytyy löytyä. Pakkohan sellaisen
on olla olemassa.
”Mä mietin sellaista, että jos
koet saavasi tilaa liian vähän, niin pitäisikö vaikka tehdä niin, että
viikonloput vietät yksin ja arkena olemme yhdessä?” kysyn varovasti.
”Ei sekään mitään ratkaise”,
hän vastaa nuotiota tuijottaen.
”No joka toinen päivä oot
yksin?” yritän ehdottaa.
”Ei.”
”No kerro mulle, mitä sä
haluat? Mä en voi tietää, jos et sano ääneen. Mä haluan elää arkea ja elämää
sun kanssa, mutta jos sä et sitä samaa halua, niin kerro mulle sitten, mitä sä
tahdot.”
Jori ei sano mitään, vaan sihauttaa
kaljatölkin auki ja jatkaa tuijotuskilpailua nuotion kanssa. Paikalle saapuu
muita retkeilijöitä, joten monologini tyssää. Jori aloittaa iloisen small
talkin heidän kanssaan. Mä olen hänelle kuin ilmaa. Väinö leikkii viereisen
rannan tuntumassa ja heittelee kiviä lampeen.
”Kannattais varmaan vähän
vahtia tuota lasta, vaikka sua se ei varmaan kiinnostakaan”, Jori kivahtaa.
Kävelen rannalle Väinön luo ja
kutsun hänet syömään.
Seuraavana aamuna heräämme
luonani ja Jori haluaa seksiä.
”Ei tässä viittis emäntääkään
vaihtaa, ko sitten joutuu tyytymään huonoon seksiin”, Jori sanoo vitsikkäästi seksin loputtua ja iskee silmäänsä. ”Tai sitten voin aina välillä soittaa sulle, ko alkaa
kyllästyttää, ni voidaan ii-uu ii-uu”, hän jatkaa ja törkkii säärtäni
leikkisästi kyynärpäällään.
Jorin hupaisa vitsi riistää
viimeisetkin rippeet omanarvontunnostani. En merkitse hänelle mitään. Olen vain
esine. Hyödyke. Seksiin olen hyvä, en muuhun. Mua voi panna, mutta ei rakastaa.
Päätän kuitenkin käyttää Jorin rentouden hyödyksi – tai ihan vain viedäkseni
sen häneltä pois äskeisen kommentin jälkeen − ja sanon:
”Niin, mähän myös hain omat
tavarani sun luota pois.”
Jorin omahyväinen hymy
venähtää kuin olisin lyönyt häntä kasvoihin.
”No mitä vittua. Sulla ei oo mitään
oikeutta astua mun ovesta sisään!” hän kivahtaa.
”Mulla oli yhtä lailla oikeus
hakea omat tavarani kuin sulla viedä omasi pois. Seo näköjään talon tapa”,
sössötän pisteliäästi.
Jori raivostuu, mutta mua ei
enää edes itketä. Hän nousee ylös ja ilmoittaa lähtevänsä kotiin.
”Ihan sama. Painu vittuun
täältä”, vastaan hänelle.