Illalla saan Väinön nukkumaan
ja uppoudun Netflixiin. Jori soittaa, mutta en vastaa. En jaksa enää. Jori
jatkaa puheluillaan pommittamistaan ja lähettelee välissä viestejä: ”Vastaa!”, ”Miksi
sää et vastaa?”, ”Vastaisit nyt.”
”Koska mä en jaksa tätä enää”,
lopulta kirjoitan hänelle.
Työnnän puhelimen tyynyn alle ja
jatkan Netflixin katsomista. Jori jatkaa pommitustaan: ”Ai nytkö sää jätät
mut?”, ”Ole kiltti ja vastaa!”, ”Et sää mua voi jättää.”, ”Pyydän! Tulkaa
tänne!”
Yli viidenkymmenen soitetun
puhelun jälkeen saan taas kasan sekavia viestejä.
”Oon soitttqnu sulle monta
tuntia miksette vastaa! Mää oo ppytänyt etyä tulkette tänne ja sää et vastww
mitäö? En ymmrä.”
”Sä lähdit. Ja näit
tarpeelliseksi viedä kaiken pois”, vastaan Jorille.
”Em ymmärrä. Toivottavasti
kuoelen kphta. kohtsa nukhahdan jq toivon, eten heräå enäö. Pääseee kaiikki
must eroonb.”
Säikähdän. Uhkaako hän tappaa
itsensä? Muistan keskustelumme Burger
Kingissä, jolloin Jori kertoi hautoneensa itsemurhaa eromme jälkeen. Tiedän
Jorilla olevan arsenaali lääkkeitä, joilla päättää päivänsä. Hädissäni yritän
soittaa hänelle. Hän ei vastaa. Laitan viestiä ja yritän soittaa – ei vastausta.
Ahdistun ja hätäännyn. En voi lähteä hänen luokseen, sillä Väinö on nukkumassa.
Samassa myös ärsyynnyn; hän
tietää varsin hyvin, että en pääse tarkistamaan tilannetta, ja on taatusti
tahallaan vastaamatta soittoihini. Nytkö hän kostaa, koska en vastannut hänen
puhelintykitykseensä? Ymmärrän nyt kirkkaammin kuin koskaan, että tämän on loputtava.
Tässä on raja. Hän ei voi uhkailla itsensä satuttamisella.
”Soita hätäkeskukseen”, äiti
vastaa kylmän rauhallisena.
Soitan. Selitän puhelimeen,
etten lapseni vuoksi pysty lähtemään hänen luokseen ja tarkistamaan tilannetta.
Päivystäjä lupaa lähettää partion. Laitan Jorille viestin ja kerron poliisin
tulevan. Tieto poliisista saa Jorin kirjoittamaan vastauksen, joka on yhtä
sekava kuin aikaisemmatkin.
”Wtte te must nii helpkolla päöse
eroon.”
Soitan Jorille. Puhelin soi
pitkään, mutta viimein hän vastaa.
Hän on ympäripäissään.
”Saara tierätkö, mää oon paha
ihminen. Paha. Mää oon ko se ’sykopaatti siinä sarjassa. Mikä sen nimi
ny oli”, Jori sammaltaa puhelimeen.
”Campbell”, sanon
hiljaa.
”Ni. Pystyin samaistumaan
siihen täysin. Oon samanlainen ko se. Haluutko Saara kuulla kuinka paha mää
oon?”
”No?” kysyn kasvot haudattuina
nenäliinaan.
”Sain kuulla tällä viikolla,
et mun mummo kuoli. Ja tierätkö, mua ei voinut vähempää kiinnostaa. Ny pitäis
johoki hautajaisiinkin mennä, enkä todellakaan haluaisi. Kiva muutenkin mennä
sinne, ko kaikki muut o naimisissa ja lapsia, hienojen autojen kanssa, ja
sitten oon MÄ. Mulla ei oo mitään.”
”Onhan sulla mut…”
”Haluutko tulla mukaan?”
”Miksi sä et kertonut mulle
tätäkään asiaa?”
”Koska mua ei kiinnosta.”
Yön nukun levottomana. Lakana
kietoutuu hikisen vartaloni ympärille, kun pyörin etsien vähiten epämukavaa
asentoa. Olen niin vihainen Jorin tempauksista. ”Saara tiedätkö, mää oon
paha” kaikuu korvissani.
Aamulla olen totaalisen loppu.
Soitan töihin ja valehtelen jotain migreenistä, sillä pelkkä itsensä kannattelu
tuntuu liian raskaalta, puhumattakaan töiden teosta. Äidiltä pyydän, että Väinö
saisi tulla heille hoitoon.
Aamupäivällä saan selvinneeltä
Jorilta viestin: ”Anteeksi”.
En vastaa mitään.
Anteeksi-viestejä sydänten ja rakkaus-giffien
kera tulvii puhelimeeni, ja saan niitä lopulta parikymmentä.
”Mä oikeasti pelästyin illalla,
ja olin ahdistunut ja susta tosi huolissani”, vastaan viimein.
Vastaukseni saa tuulen suunnan
muuttumaan.
”Arvaa tuntuuko hyvältä, ko
mua vaa syytetään kaikesta ja kaikki o aina vaa mun vika?”, Jori tilittää.
”Se sun tekemä väkivalta onkin
vain sun syytä! Väkivalta on aina tekijänsä vastuulla!”
Jori ei vastaa enää mitään.
Iltapäivällä menen treeneihin
Lauran ja äidin houkuttelemana. Juttelen heidän kanssaan riidastamme, edellisillan
itsemurhauhkailusta ja Jorin sanoista puhelimessa. Olemme kaikki kolme sitä
mieltä, että suhteemme on nyt ohi. Pyydän treeneistä kyytiä Jorin luo
lopettaakseni suhteemme ja hakeakseni pyöräni jota en Väinön vuoksi saanut
vielä aikaisemmin haettua.
Porrasovi on lukossa, vaikka
kello on vasta seitsemän illalla. Avaimen jätin Jorille edellisen käyntini
yhteydessä. Soitan hänelle ja hän tulee avaamaan oven reikäiset fleece-housut
ja t-paita päällään.
”Meidän olisi syytä jutella.”
Jori avaa ovea ja osoittaa
kädellään sisälle. Eteisessä Jori alkaa sättiä mua valehtelijaksi. Kilahdan ja
kiljun hänelle päin naamaa.
”Miksi sä kohtelet mua kuin
paskaa? Miksi? Mitä mä koskaan oon tehnyt sellaista, että ansaitsin sen kaiken
väkivallan? Miksi sä aina vaan haukut mua, alistat mua ja pahoinpitelet mua?
Miksi sun piti pahoinpidellä mua?!”
Huutoni sulaa epätoivoiseksi
itkuksi. Jori tuijottaa mua kuin halpaa makkaraa.
”Lähde pois”, hän sanoo
kylmästi.
”Kerro mulle miksi sä
pahonipitelit mua?”
”Lähde pois.”
”En, ennen kun sanot, ettet
rakasta mua! Sano se!” jatkan itkunsekaista huutoa.
”Lähde pois.”
Jorin äänessä tai silmissä ei
ole häivähdystäkään tunnetta. Hän mulkoilee mua kuin olisin suurinta paskaa,
mitä maa päällään kantaa.
”Sano, ettet rakasta mua!
Tiedän jo, että et, mutta haluan kuulla sen sulta!” kiljun hänelle niin kovaa
kuin keuhkoistani lähtee.
”Lähde pois.”
”Sano se!”
Jori kaivaa taskuaan ja kännykkä
tulee esiin; eleistä päätellen aikoakseen taas kuvata mua. Traumat hänestä
videokuvaamassa alastonta vartaloani vilkkuvat mielessäni. Hän ei
todellakaan kuvaa mua vasten tahtoani.
Ajattelematta mitään, ojennan
käteni kaapatakseni puhelimen häneltä. Salamana Jori väistää ja tarttuu ojennetuista
käsistäni kiinni. Revin käteni irti hänen otteestaan. Kädet iskeytyvät rintaani
ja horjahdan taaksepäin. Hakiessani tasapainoa, käsi tarrautuu kasvoistani
kiinni, likistää poskeni ja pamauttaa pääni takanani olevan vaatehuoneen oveen.
Jalkani pettävät alta ja lysähdän tavarakasan päälle. Tähdet vilisevät
silmissäni ja korvissani suhisee, ja sitten tunnen käden kaulallani. Jori
tarttuu kurkustani kiinni ja nostaa mut takaisin ylös.
”Huora!” hirviö sähisee
kasvojeni edessä.
Hengitykseni salpaantuu ja tähtisade
täyttää näkökenttäni. Havahdun tilanteeseen ja kaikin voimin tönäisen hirviön
pois kimpustani. Hän perääntyy kaksi askelta taaksepäin.
Olen alkukantaista raivoa
täynnä. Miten hän kehtaa. Miten hän kehtaa koskea muhun. Ei enää ikinä. Enää
koskaan hän ei satuta mua. Otan uhkaavan askeleen Joria kohti, ja paiskaan
vieressämme olevan työpöydän kumoon. Sotkuisen pöydän tavarapaljous lentelee pitkin
lattioita. Joka soluni on valmiina taistelemaan, jos Jori vielä hyökkää
kimppuuni. Anna tulla! Yhdenkin kerran vielä, niin tapan sut!
Jori tuijottaa saamaani sotkua
järkyttyneenä.
”Mä soitan poliisit!” hän henkäisee
ja pinkaisee asunnosta ulos.
Ulko-ovi jää auki ja Jori
katoaa ulos.
Hämilläni vilkuilen ympärilleni, tuijotan aiheuttamaani sotkua, kerään tavarani ja lähden ulos. Jori seisoo kauempana pihalla puhelin korvallaan. Harpon hänen luokseen. En pelkää enää.
”Saatanan naistenhakkaaja!” karjun
ja yritän huitaista puhelimen pois hänen käsistään.
Jori väistää ja tartun hänen
paidastaan kiinni. Kimeästi risahtaen reikäinen kangas halkeaa kahtia. Hölmistyneenä
tuijotan Jorin risaista paitaa ja sen alta paljastuvaa pinkeää ja karvatonta viskeraalikumpua.
Pysähtyneen hetken särkee kovaääninen puheen remakka. Joukko nuorisoa kävelee
paikalle. Kännyn ympäri, otan pyöräni ja lähden ajamaan kotiin taakseni
katsomatta.