Maalaan sinertävät
silmänaluseni piiloon ja levitän maskaraa ripsiini. Harjaan hiukset ja
asettelen päähäni pannan, jossa on vieritysten vaaleanpunaisia ja valkoisia
tekokukkia. Ajattelin sen piristävän muuten haalistunutta ilmettäni. Värähdän
kivusta, sillä panta muistuttaa kuhmusta päässäni.
Astun kauemmas
kokovartalopeilistä ja tarkastelen kuvajaistani. Päälleni olen valinnut indigonsinisen
housupuvun ja jalkoihini vaaleanpunaiset ballerinat. Hiukseni roikkuvat kevyinä
mutta surkeina laineina olkapäideni päällä. En ole käynyt kampaajalla sitten
sen edellisen kerran, jonka jälkeen Jori epäili, että kaunistan itseäni muita
miehiä varten.
Poskeni ovat lommollaan, sillä
olen laihtunut kevään aikana paljon. Vatsalaukussani on suuri kivi, joka estää
ruoan pääsyn sisälleni. Ruoka-aikoina pyörittelen haarukalla ruokaa ympäri
lautasta, enkä saa siitä alas kuin murto-osan. Täyden lautasellisen heittäminen
bioastiaan oli käynyt rutiiniksi.
Huokaisen kuvajaiselleni. Käsivarteni
ja kaulani ovat edelleen mustana. Tartun peitevoiteeseen uudestaan ja maalailen
sienellä mustelmien päälle. Tarkkasilmäinen kyllä huomaa purppuran ja keltaisen
eri sävyjen kuultavan voiteen läpi. Jalkojani koristavat mustelmat sentään
jäävät pitkien lahkeiden suojaan.
En oikeastaan jaksaisi lähteä
työpaikkani kesäjuhliin, mutta ajattelen että ihmisten ilmoille meneminen tekisi
hyvää; olin muutenkin parisuhteen aikana vetäytynyt liikaa muista
ihmiskontakteista. Ja vaikka olin jo muutaman kuukauden viettänyt uudessa työssäni,
en oikeastaan edes tunne sieltä ketään. Koko kevät oli kulunut silkkaan
selviytymiseen.
Kaulani mustelmia peilistä
tukiessani, muistot illasta tunkeutuvat väkisin mieleeni. Lähes välittömästi kun
pääsin Jorin luota kotiin, Laura soitti ja kyseli missä olen, sillä hän oli alaovellani
ja pyysi päästä sisään. Ihmettelin hänen odottamatonta ja ajankohdaltaan liian
osuvaa vierailua, mutta pokkana avasin oven kuin mitään ei juuri hetki sitten
olisi tapahtunutkaan.
”Käy istumaan”, Laura pyysi,
ja istahdin sängyn reunalle. ”Jori soitti mulle äsken.”
Raivo ryöpsähti sisälläni: kuinka
hän tekojensa jälkeen kehtaa mun perheelle soitella! Saatanan psykopaattisika!
”Ihan rauhassa Saara. Kerro
mulle, mitä tapahtui”, Laura pyysi tyynenä.
Kerroin kaiken ja itkin
lohduttomasti. En voinut uskoa, mitä juuri oli tapahtunut. En voinut uskoa,
että hän oli taas kerran kajonnut kehooni. Taas! Tapahtumat Jorin luona vilkkuivat
päässäni sekavana mössönä. Muistin ennen kaikkea Jorin halveksuvan katseen, jolla
hän osoitti, etten merkinnyt hänelle mitään. Laura näki punaiset jäljet
ihollani, kosketti niitä varovasti ja katsoi mua otsa rypistyen.
”Miksi se on sellainen? Miksi
se tekee tätä?” sain kysyttyä Lauralta hengen haukkomisen lomasta.
”Hän on sairas Saara, siksi.
Se ei ole sun vika. Jori on sairas”, Laura vastasi tyynesti.
Laura halasi mua pitkään, ja
hiljalleen itkuni rauhoittui Lauran olkapäätä vasten. Tuntui oudolta, että joku
todella yritti lohduttaa kun itkin, eikä suuttunut siitä. Miksi Jori ei koskaan
kyennyt samaan? Miksi hän aina raivostui, jos itkin? Miksi hän ei ylipäätänsä
kyennyt reagoimaan asioihin, kuten normaali ihminen?
”Jori soitti ja kertoi, että
on huolissaan susta. Oot kuulemma sekaisin ja tulit riehumaan hänen luokseen.
Hän sanoi, että rakastaa sua ja haluaisi olla sun kanssa, mutta oot liian
sekaisin, jotta hän pystyisi siihen. Kuin sokea opastaisi kuuroa. Jotain
sellaista se selitti”, Laura jatkoi.
Kiivastuin uudelleen
kuullessani mitä valheita ja herjauksia Jori oli puhunut, ja vain minuutteja
sen jälkeen, kun hän oli pahoinpidellyt mut. Miten helvetissä hänellä on pokkaa
sellaiseen? Hän se tässä sekaisin oli. Ja vaikka mä olisinkin, niin mitä
muutakaan hän kuvitteli, että väkivallalla saa toiselle aikaan? Mä liian
sekaisin, että hän pystyisi olemaan mun kanssa? Saman tien mieleni teki
marssia takaisin Jorin ovelle ja potkaista häntä munille niin, ettei hän enää
koskaan kykenisi heiluttelemaan oksettavaa erektiotaan kenenkään edessä.
Istuin lamaantuneena sängyn reunalla, Laura pakkasi reppuni ja vei mut vanhemmilleni. Äiti katsoi mua
huolestuneena ja tietäväisenä, kun astuin ovesta sisään. Hän yritti tulla
halaamaan mua, mutta karkasin vierashuoneeseen. Menin suoraan nukkumaan.
Viimeisimmät viikot olin asunut
vanhempieni luona. En uskalla lähteä kotiin, sillä pelkään Jorin tulevan
ovelleni. En muutenkaan usko olevani tarpeeksi vahva vastustamaan häntä, jos
hän haluaisi mut takaisin itselleen. Täällä olen turvassa.
Päivistä selviän suoriutumalla
niistä autopilotilla. Eromme jälkeisenä päivänä mulla oli Väinön kanssa
eskariin tutustuminen. Laura tuli onneksi mukaan, sillä tutustumisen jälkeen en
enää muistanut, missä ryhmässä Väinön oli tarkoitus syksyllä aloittaa. Aivoni
eivät toimi lainkaan. Töissä joudun noloihin tilanteisiin, kun unohtelin mitä
olin tekemässä. Mikko oli ihana ja otti Väinön luokseen heti, kun kuuli mitä
oli tapahtunut. Illat itken ja yöt näen kammottavia painajaisia.
Muistijäljissäni elää liian
elävästi häpeä, kun kuulustelija kysyi, olinko käynyt lääkärissä pahoinpitelyn
jälkeen, enkä ollut. Tällä kertaa kävin, sillä en halunnut joutua samanlaiseen
tilanteeseen kuin silloin, vaikka työterveyteen soittaminen oli raskainta, mitä
olen hetkeen tehnyt. Jouduin sanomaan ääneen ne groteskit sanat: ”puolisoni
pahoinpiteli mut.”
Vastaanotolla oli vastassa harmaatukkainen
mieslääkäri. Lääkäri kävi vartaloni läpi ja kirjasi ylös löytämänsä vammat:
käsivarsissa runsaasti mustelmia sopien tarttumiseen ja kiinni pitelyyn,
kaulalla kuristamisen jäljet, takaraivossa kuhmu, selässä iso verenpurkauma ja
erityisesti vasemmassa jalassa suuret ja kivuliaat mustelmat.
”Kirjoitanko sulle
sairaslomaa?” hän kysyi.
”Ei tarvitse. Työ on ainut
asia tällä hetkellä, mikä pitää mut elämässä jotenkin kiinni.”
”Oletko tehnyt
rikosilmoituksen?”
”En vielä ainakaan. En oo
varma jaksanko.”
”Mitenkä… Tarvitsetko jotain keskusteluapua?”
”Käyn perheväkivaltaklinikalla.”
”Aa, okei, no hyvä.”
Psykologi oli edellisellä
tapaamisellamme ohjannut mut perheväkivaltaklinikalle. Hänen osaamisensa ei riittänyt tilanteeseeni,
ja toisaalta työnantaja suostui maksamaan vain rajallisen määrän käyntejä. Laitoin
klinikalle sähköpostia ja sain nopeasti ajan kriisityöntekijälle. Ensimmäisen
vastaanoton vain itkin, sillä vastassani oli vihdoin ihminen, joka ymmärsi
mistä puhuin. Psykologi oli suhtautunut tilanteeseeni lähinnä kauhistellen, ja
se oli viimeinen asia, jota osakseni kaipasin.
Kriisityöntekijä järjesti tapaamisen rikosuhripäivystyksen työntekijän kanssa. He kannustivat tekemään uuden rikosilmoituksen, mutta pelkkä ajatuskin vei mut paniikkikohtauksen partaalle. Mulla on juuri ja juuri voimia hengissä pysymiseen, ja jo meneillään olevassa prosessissa on riittävästi kestettävää − sovittelu nimittäin lähestyy uhkaavasti. En halua kohdata Joria. En pystyisi kohtaamaan häntä. Pelkkä ajatuskin hänen näkemisestään saa vatsalaukkuni työntämään sisältönsä ruokatorveen. En muutenkaan ymmärrä mitä soviteltavaa asiassa on. Rikosuhripäivystyksen ja perheväkivaltaklinikan työntekijät eivät helpotuksekseni painostaneet mua rikosilmoituksen tekoon. He kuitenkin järjestivät oikeusavustajan ja tukihenkilön meneillään olevaa tapausta varten.
Tukihenkilöni tapasin siitä
seuraavalla viikolla. Valoisaan huoneeseen olivat kokoontuneet kriisityöntekijäni,
rikosuhripäivystyksen työntekijä ja tuleva tukihenkilöni. Maria esiteltiin
eläkkeellä olevaksi uransa oikeusavustajana tehneeksi naiseksi, jolla oli
runsaasti kokemusta mun kaltaisista. Marialla oli harmaa polkkatukka, värikäs
tunika ja korkea, kimeä ääni.
Suhtauduin Mariaan ja kaikkiin
muihinkin läsnä oleviin varauksella, ja istuin neuvottelutilan Isku-tuolilla jäykäksi
paketiksi käpertyneenä. Maria ilmoitti kovaäänisen mielipiteensä, että mun pitää
kaikista väkivallanteoista tehdä rikosilmoitus. En vastannut mitään, mutta
sisältä kihisin. Se asia ei kuuluisi kenellekään muulle kuin itselleni. Kriisityöntekijäni onneksi huomasi ahdistukseni ja otti kopin vastauksesta:
”Saara vielä työstää asiaa, eikä
ole valmis ottamaan asiaan kantaa.”
Havahdun ajatuksistani laminaattia
vasten soivaan rytmikkääseen rapinaan. Kylmänkostea kirsu nuuskii paljasta
nilkkaani. Kyykkään rapsuttelemaan kirsun omistajaa. Remun häntä viuhuu
iloisena ja saan märkiä pusuja naamalleni. Remu istahtaa viereeni, kun
poseeraan peilille ja otan selfien. En saa hymyä naamalleni, vaikka yritän.
Istahdan keittiön pöydän
ääreen juomaan kahvit isäpuolen kanssa. Hän on osoittautunut arvaamattomaksi
tueksi, sillä myös hänellä on omakohtaista kokemusta väkivaltaisesta kumppanista.
”Silloin kun tavattiin Joria,
niin mulle jäikin hänestä vähän omituinen olo. Hän oli kuin – saippuaa. Tiedätkö
mitä tarkoitan? Hän osasi ovelasti väistellä kysymykset, eikä puhunut
oikeastaan mistään muusta kuin omista saavutuksistaan ja kuinka taitava on
kaikessa. Ja mulle tuli tunne, ettei hän oikein välittänyt muista miehistä.
Naisia hän pyöritteli tuosta noin vain – sun äitiäkin”, isäpuoli tarinoi kahvin
hörppimisen lomassa.
Matkaan bussilla keskustorille
ja torilla bongaan kollegoitani. Lyöttäydyn heidän seuraansa. Seuraava lautta
Viikinsaarelle saapuu pian, ja pääsemme sillä juhlapaikalle ja katetun pöydän
ääreen. Kukaan ei näytä noteeraavan mustelmista läikikästä vartaloani – en
jaksaisi nyt selitellä mitään.
Illan viimeisen lautan jälkeen
muut suuntaavat Ilonaan jatkoille, mutta mä lähden kotiin nukkumaan. En oikein
ole juhlatuulella, vaikka saarella oli jopa hauskaa. Laukontorilta kävelen
Vuolteensillalle. Pysähdyn nojailemaan kaiteelle ja seuraan alla virtaavaa
vettä. Sormuksen olen jo riisunut kädestäni, mutta se kuumottelee laukussani. Avaan
vetoketjun ja hapuilen sormillani metallia. Pyörittelen kädessäni symbolia
ikuisesta rakkaudesta, ja hetken aikaa harkitsen heittäväni sen koskeen. Teko
tuntuu kuitenkin liian lopulliselta, joten sujautan sormuksen takaisin laukkuun
ja jatkan matkaani.