Kiemurtelen
tuolilla kiusaantuneena. Olen kuin pikkulapsi, joka on juuri tehnyt jotain kiellettyä
ja pelkää jäävänsä kiinni. En koskaan voisi kertoa, että se väkivaltainen mies,
josta koko kesän olen puhunut, ja joka murskasi elämäni, on taas kanssani. Kerron
kriisiterapeutille tapaamisestani Mikan kanssa. Sitä, mihin tapaaminen lopulta
johti, jätän kertomatta. Sovin terapeutin kanssa uuden ajan, vaikka tiedän, etten
sinne enää tule menemään. En voisi, sillä joutuisin jatkossa vain
valehtelemaan, eikä sellaisesta terapiasta olisi mitään hyötyä.
Jori on ottanut askeleen
selvittääkseen ripuliaan, joka on niin monet kerrat aiheuttanut hänen väkivaltaiset
episodinsa mua kohtaan. Lähden töistä normaalia aikaisemmin, ja matkustan
bussilla klinikalle. Vastaanottoaulassa Jori odottaa synkeänä. Tähystystä
varten hän sai Diapamia, joten kotiutuakseen hän tarvitsee mut ajamaan autoa.
Edeltävän illan olin viettänyt
kotonani huolesta sekaisin Jorin lähetellessä yötä myöten ahdistavia
viestejään. Hän halusi kuitenkin suorittaa suolen tyhjennyssessionsa ilman
läsnäoloani, vaikka ilmaisin eriävän mielipiteeni, sillä hän usein kertoi ajautuvansa
ripulista ”sairaalakuntoon”, eikä sellaisessa tilassa olisi hyvä olla yksin.
”No, mikä oli tuomio?” kysyn
synkältä mytyltä.
”Kaikki näytti normaalilta.
Otti se lääkäri varmuuden vuoksi pari koepalaa.”
Jori iskee käteeni valokuvan paksusuolestaan.
Kuvassa on töistä tuttu näkymä poimuisesta, kauniin vaaleanpunaisesta – ja
täydellisen terveestä − limakalvosta.
Viikonlopuksi matkaan toiseen
kaupunkiin tuomaroimaan urheilukisoja. Torstaina käyn kampaajalla ja pyydän
täydellistä muodonmuutosta. Kampaaja leikkaa hapertuneen tukkani polkaksi ja
värjää sen kirkkaan punaiseksi. Illalla Jori tulee luokseni ja hätkähtää
muuttunutta olemustani.
”Tiesin kyllä, että et sää
taivaaseen pääse, mut ny et ainakaan”, hän naurahtaa hölmistyneenä ja vilkuilee
hiuksiani silmäkulmastaan.
”Mä kyllä tykkään mun uudesta
tukasta”, vastaan välittämättä Jorin mulkoilusta.
Jori jää luokseni yöksi, sillä
junani lähtee aikaisin seuraavana aamuna. Koko yön nukun Jorin lusikassa, ja
oloni on pehmeä ja raukea. Illalla harrastimme taas kiihkeää ja ihanaa seksiä. Herään
ennen herätyskelloa Jorin noustessa vessaan. Hän kömpii takaisin viereeni, ja
silittelen häntä hetken.
”Halaisitko mua?” kuiskaan
hänelle lempeästi, sillä haluan hetken nauttia Jorin syleilystä ennen
viikonlopun erossa oloa.
”Ny ei pysty”, Jori äyskäisee
turhan vihaisesti.
Sydämeni jättää lyönnin
välistä. Irrotan otteeni Jorista ja käännyn selälleni.
”Mä lähden kohta ja olisi kiva
edes yksi halaus saada ennen sitä”, huomaan sanovani ääneen, vaikka jo arvaan,
ettei pitäisi.
Jori ponnahtaa sängystä ylös,
ja kiroan mielessäni.
”Vittu etkö sää koskaan osaa
ajatella mitään muuta ko itteäs! Vitun kusipää ämmä!” Jori karjuu täysiä.
Lamaannun pelosta, ja tuntuu
kuin irtautuisin kehostani; katselen tätä irvokasta näytelmää katonrajasta.
”Kyllä sun pitäis jo ymmärtää,
et jos mulla o maha sekaisin, en pysty olemaan kyljelläni! Silloin ei paljon
halailla!”
”Enhän mä voinut tietää”,
yritän sopertaa.
”Kuulethan sää jo mun
suoliäänistäkin, ettei kaikki oo mun vattassa hyvin! Hyvä etten oo
ambulanssikunnossa, mut silti täytyy vaa antaa! Ei oo mun vika, et oon
tällainen vammainen!”
Jori karjuu raivoissaan,
nostaa paidan helman ylös paljastaen paljaan ihonsa ja hakkaa vatsaansa niin kovaa
kuin pystyy, kuin todistaakseen sillä pointtinsa. Jorin huuto ja vatsanahan
läiske kaikuvat seinissä.
”Lopeta!” huudan
pakokauhuisena, ja yritän käpristyä pienemmäksi suojatakseni itseäni Jorin
mielipuoliselta väkivallalta.
Silmieni edessä Jori muuttuu tutuksi
hirviöksi. Käden liike seisahtuu. Hirviö mulkoilee mua, ja hengästyneesti sen vatsa kohoaa ja
laskeutuu kasvot irveen väännettyinä. Sitten hän kääntyy, pukee
päällensä ja häipyy asunnostani. Hätääntyneenä vilkuilen ympärilleni. Tärisen,
ja pelokas itku purkautuu sisältäni. Mitä helvettiä juuri tapahtui?
Lopulta saan kasattua itseni,
teen aamutoimet ja kerään loput tavarani esipakattuun reppuuni. Vessan peilin
edessä yritän siivota itkun jäljet kasvoiltani. Kauhu loistaa silmissäni.
Matkaan bussilla juna-asemalle,
ja istahdan ulos laiturille odottamaan take away -kahvin kanssa. Taivas on
kirkas ja aurinko juuri nousemaisillaan. Hiljalleen muitakin matkustajia saapuu
odottamaan aamun ensimmäistä yhteyttä. Ilmassa tuoksuu jo häivähdys syksyä,
vaikka on vielä kesä. Oloni on epätodellinen.
Vilkaisen puhelintani. Jori
muina miehinä kyselee, olenko jo junassa. En vastaa mitään. Kun en vastaa, Jori
lähettää anteeksipyynnön ja selittää, että hänen vatsansa on ollut niin
huonona, ettei hän kykene edes sängyssä makaamaan.
”Istun vielä junalaiturilla”,
vastaan.
Jori laittaa pusuhymiön ja
sydämen. Etova hyökyaalto myrskyää vatsassani.
Junassa syön aamupalaa ja
tuijotan maisemia. Kesäinen Suomi on kyllä kaunein asia maan päällä. Mitä
kauemmas pääsen Tampereelta ja Jorista, sitä keveämmäksi oloni muuttuu. Lahdessa
vaihtoyhteyttä odotellessani soitan lakimiehelleni. Olimme sopineet
ensineuvottelun parin viikon päähän. Sepitän hänelle, että kuvitteellisen matkan
takia en pääsekään tuolloin. Valehtelen sopivani myöhemmin uuden ajan. Kirjoitan
saman valheen tukihenkilölleni.
”Kiitos tiedosta!” saan
vastaukseksi.
Työntäyteinen viikonloppu saa
ajatukseni pois Jorista. Päivällä Jori kertoo viestissään, että on ajanut
Helsinki-Vantaan lentokentälle. Kohotan kulmiani Jorin ilmoitukselle.
”Kuinka sä kykenen ajamaan
autolla noin pitkää matkaa, vaikka aamulla olit niin kipeä, ettet kyennyt edes
sängyssä makaamaan, ja piti oikein raivaritkin vetää?” kirjoitan hänelle
ärsyyntyneenä.
Jorin selitykset ovat
epämääräisiä, ja olen varma, että mua vedätetään.
”Mitä ihmettä sä ylipäätänsä
millään lentokentällä teet?” kysyn.
”Ettin sua, höpsö.”
”Mä oon kyllä täällä.”
Illalla soittelemme, mikä ei
ole välillämme lainkaan tavanomaista. Puhelun aikana palaan takaisin aamuiseen
episodiin. Tiedän olevani vaarallisilla vesillä kysellessäni tällaista, mutta
mua ei kiinnosta. ”Se on salaisuus”, on ainut mitä Jorista saan irti. Annan
asian olla. Tämä suhde ei kuitenkaan tule kestämään, niin mitä väliä, vaikka
olisi huorissa käynyt. Olen liian uupunut välittääkseni mistään.
Lounastauolla tuomarin hommista
jonotan ruokaa ulkokojusta ja törmään vanhaan tuttuuni. Jenna halaa mua
tiukasti, kuin olisimme mitkäkin parhaat ystävät.
”Mitä kuuluu? Joko sä siitä Jiristä
– vai mikä Jori se nyt olikaan – oot päässyt eroon? Mä ja Taru oltiin niin
huolissaan susta, ja sanoinkin jo jossain kohtaa, että haen sut sen luota vaikka
väkisin pois, jos ei muu auta”, Jenna vuodattaa antamatta suunvuoroa.
”Joo, oon päässyt”, valehtelen.
”No hyvä! Mikä sitäkin oikein
vaivasi, ja miten sä sitä oikein jaksoit katsella niin pitkään?”
”No, en oikein tiedä…”
”Mutta hyvä, että kaikki on
nyt hyvin! Mun pitääkin jatkaa tästä jo matkaa. Nähdään!” Jenna huikkaa ja
katoaa kaveriensa kanssa väkijoukkoon.
Sunnuntaina palaan takaisin Tampereelle,
jolloin mun lapsiviikko myös alkaa. Sovin Mikon kanssa, että hän pudottaa
Väinön juna-asemalle. Tampereen lähestyessä pyydän Joria yöksi luokseni. Mulla
on jo ikävä viikonlopun eron jäljiltä.
”En mää voi, ko Väinö o
siellä”, Jori vastaa.
”Mitä? Miten niin et voi?”
”Meidän täytyy puhua. Olisi pitänyt asia ottaa puheeksi ennen sun reissua, mut en tajunnut. Mun moka.”
”Mistä aiheesta? Ja miten me
voidaan jutella, jos Väinö nyt yhtäkkiä on esteenä meidän näkemiselle?” vastaan
sarkastisesti, vaikka oikeasti Jorin ilmoitus tekee oloni kamalaksi ja paha
aavistus velloo ylläni.
Käyn unille surun murtamana.
Olisin halunnut nukkua Jorin kanssa. Naiivina vieläpä kuvittelin, että hän
olisi tullut mua juna-asemalle vastaan. Mielikuvissani nousin junasta ulos,
Jori seisoi laiturilla karismaattisena itsenään ja halasi mua lujaa. Illalla
olisimme ehkä tehneet ruokaa yhdessä. Nyt raahauduin yksin Väinön ja matkatavaroideni
kanssa bussilla kotiin.