Jori vannottaa,
että Väinön täytyy olla nukahtanut, ennen kuin hän saapuu luokseni. Olen
epävarma, enkä lainkaan kartalla tästä uudesta suunnan muutoksesta. Pahin suru
ja ahdistus ovat hälvenneet, ja tilalla on lähinnä suuttumus perjantain raivokohtauksesta,
epämääräisistä puheista ja nyt tästä.
Istutan Jorin alas, ja
tiukasti vaadin häntä kertomaan, mikä on homman nimi. Jori kiemurtelee, mutta
pysyn tiukkana.
”Väinö on ongelma”, hän vihdoin
sanoo.
Suuni loksahtaa auki. Jori
jatkaa, ettei kukaan saa nyt tietää, että tapailemme − edes Väinö.
Ajatus on täysin järjetön;
mielipuolinen.
”Eihän me sitten voida
seurustella”, sanon järkyttyneenä, ja kyyneleet purkautuvat silmistäni.
Näinkö tämä sitten päättyykin:
Jori ilmoittaa, ettei halua olla lapseni kanssa missään tekemisissä. Sanon
ajatukseni ääneen. Jori kiemurtelee lisää ja kakistelee asiansa vaivaantuneena
ulos:
”Ei se oo sitä. Mää haluaisin viettää
aikaa teidän kahden kanssa ja tehdä asioita yhdessä. Haluan elää perheenä ja
muuttaa yhteen asumaan. Väinö ei oo mulle ko ketä tahansa lapsi. Ajattelen
hänestä, ko hän olisi oma lapsi.”
En ymmärrä mistään mitään.
Hänen sanansa eivät käy järkeen.
”En mä ryhdy sellaiseen
suhteeseen, jossa näemme kahden viikon välein. Väinö on osa mua, eikä muuta
vaihtoehtoa ole. Mua ei ole ilman Väinöä.”
Tiesin, että tämä suhde loppuu
ennemmin tai myöhemmin, mutta että jo nyt ja tällaisen syyn takia. Lapseni
takia. En ole vielä valmis luopumaan Jorista. Itkuni yltyy pahan olon mukana.
”Täytyy sitten keksiä joku ratkaisu”,
Jori sanoo ja seuraa ahdistuneena itkuani”
”Ei ole mitään ratkaisua, jos
et kerta pysty mun lapsen läsnä ollessa olemaan paikalla!” vastaan ääntäni
korottaen ja nenääni niiskuttaen.
”Siksi mää tänne tulin, et keksitään
jotain.”
”No keksi sitten!” korotan
ääntäni ennestään.
”Ei ko yhdessä”, Jori vastaa.
”Sulla tässä asiassa on
ongelma, ei mulla, joten keksi sitten, mutta mä en ryhdy tällaiseen!” itkuni
yltyy yltymistään.
Mua sattuu niin paljon.
Rintaani koskee. Tärisen itkusta ja lopulta vollotan ääneen. En kestä enempää
kipua. Jori yrittää puhua, mutta itkuni peittää sen alleen. Hänen kasvoilleen
leviää ärtymys vollotuksestani ja yhteistyökyvyttömyydestäni.
”Voitko lopettaa tuon
itkemisen”, hän kehottaa vailla myötätuntoa.
”Voitko sä joskus vaikka
lohduttaa, kun sulle muka−rakas−ihminen on surullinen!?”
”Mitä mun muka pitäisi tehdä?”
”No mitä yleensä tehdään, jos
toinen itkee?”
Kyyneleistä samentuneiden
silmienkin takaa näen, kuinka Jori kamppailee vihan tunteiden kanssa. En silti
pysty muuhun kuin vollottamaan omaa surkeuttani. Roosa nousee sängyltä ja kävelee
edes takaisin jaloissani. Se puskee niitä voimakkaasti, ja yhtyy duettona
itkuuni, kuin yrittääkseen lohduttaa mua.
”Lopeta tuo vitun ähkiminen!”
Jori raivostuu.
”En…mä…pysty”, saan haukottua
hengästyneenä. Roosa mouruaa vierelläni itkuni tahtiin.
”Voitko ny saatana olla
hiljaa!”
En pysty, vaikka tosissani
yritän. Koko vartaloni tärisee hysteerisestä itkusta, ja kipu rinnassani yltyy
sietämättömäksi – kuin kaikki Jorin tekemä paha purkautuisi kerralla sisältäni
ulos.
Jori nousee lattialta pystyyn
ja harppoo askeleita mua kohti. Ohikiitävän hetken kuvittelen hänen tulevan
luokseni ottaakseen mut syleilyynsä ja lohduttaakseen mua. En muuta kaipaakaan
kuin hänen halaustaan ja että saan itkeä pahan oloni hänen olkapäätään vasten. Jorin
kädet iskeytyvät rintakehääni. Täysin valmistautumattomana iskuun, lennähdän
holtittomana taaksepäin ja kaadun selälleni. Jori kaappaa käsietäisyydellä
olevan vaaleanpunaisen koristetyyny käteensä ja hakkaa sillä naamaani kuin
yrittääkseen tappaa jotain hyvin vastenmielistä.
”Nyt se turpa kiinni!” hän
sähisee hampaidensa raosta iskiessään kasvojani.
Käperryn sikiöasentoon
suojatakseni itseäni. Itkuni loppuu kuin seinään ja jään lamaantuneena paikalleni
makaamaan.
Jori mulkoilee mua hetken,
palaa takaisin lattialle istumaan ja ilmoittaa selkeällä äänellä:
”Ko Väinö o täälä, mää voin
tulla illalla, ko se o käynyt nukkumaan, ja lähden aamulla ennen hänen
heräämistään. Onko selvä?”
Makaan hiljaa kädet yhä kasvojeni
suojana.
”Onko selvä?!” Jori ärähtää,
kun en vastaa.
”Joo”, hento ääni irtautuu
kurkustani.
”Ja sellainen juttu sitten, et
enää ei riidellä. Ja mun luona ei sitten enää huudeta!” Jori sanoo tiukasti.
”No se ei varmaan ollut
tarkoitus missään vaiheessa”, vastaan hiljaa.
”Siitä on talonyhtiön
puheenjohtajaltakin tullut palautetta, ko liikaa riitelyn ääniä kuuluu.”
”Mitä hän sitten on sanonut?”
kysyn, sillä uteliaisuus nostaa päätään.
Pahoinpitelyistä on taatusti
kuulunut meteliä. Onko joku sittenkin kuullut sen? Miksi kukaan ei soittanut
poliisia?
Jori ei suostu kertomaan, mitä
hänelle on sanottu.
”Se kämppä pidetään kuitenkin
nyt hiljaisuudessa”, Jori toteaa.
”Ai että en saa tulla sun luo?
Sä et voi tavata Väinöä, enkä mä saa tulla sulle?”
"En mää sitä tarkoita. Siälä
ei meteliä pidetä tai lennät heti pihalle. Ja ei kannata ihmetellä, jos luumuilen
välillä oudosti.”
”Luumuilet? Mitä se
tarkoittaa?” kysyn nyt aidosti ihmeissäni.
”Niin, eli vilkuile ympärille,
ettei ketään tarpeettomia ihmisiä näe meitä”, Jori vastaa vaikeana.
”Ei kukaan sun tuttu oo edes
koskaan nähnyt mua, joten mitä väliä?”
”Ja turha sitten yrittää käydä
mun puhelimella. Mää tiedän tasan tarkkaan, jos oot yrittänyt avata sen!” Jori
sylkäisee suustaan välittämättä kommentistani.
”Miksi mä haluaisin käydä sun
puhelimella? En koskaan oo ollut sun kännykästä kiinnostunut, ja tiedät sen
hyvin.”
”Kohan sanon vaa, et tiedät
mikä o homman nimi.”
”Entä sitten, jos sulle vaikka
käy jotain? Mistä mä saan tietää sen, kun tämän pitää olla kuin joku
valtionsalaisuus?”
”No mitä vitun väliä?”
”Tietenkin sillä on väliä! Jos
jotain käy, niin mä olen autuaan tietämätön.”
”Mää oon laittanut sut
lähiomaiseksi terveystietoihin”, Jori sanoo yhtäkkiä
”Ootko?”
”Joo, näin mää muistaisin. Ja
Facebookissa mulla lukee ’parisuhteessa’, joten sun ei tarvitte pelätä, et muut
typyt pörräisivät mun ympärillä.”
Lupaan
itselleni, että sopimuksemme raukeaa, jos yhdenkään kerran joudun sen vuoksi
valehtelemaan. Joudun rikkomaan sen melkein heti. Jori tulee taas
illalla luokseni, kun Väinö on nukkumassa. Hän sulkeutuu vessaan, ja siinä
samassa Väinö juoksee huoneestaan katsomaan, kuka on tullut kylään.
”Ei kukaan”, sanon kiireesti,
ja riennän Väinön luo, ettei hän avaa vessan ovea.
”Kuka on vessassa?” Väinö
kysyy ihmetellen sieltä kuuluvia ääniä.
”Putkimies”, huomaan
vastaavani, sillä en hätäpäissäni keksi mitään muutakaan. ”Meneppäs takaisin
nukkumaan.”
Eniten valehtelen silti itselleni.
Jori kyselee sormukseni perään.
Puen sen oikean käden nimettömään, jotta se ei herättäisi kysymyksiä. Jorilla
en sormusta enää näe, mutta en uskalla kysyä minne se on joutunut.
Kun Väinöllä alkaa isäviikot, huokaan helpotuksesta. Tähän mennessä Jori on joka toinen ilta
tullut myöhään illalla luokseni; harrastimme seksiä, kävimme nukkumaan ja
aamulla kukonlaulun aikaan hän hiippaili luotani pois. Tämä ei ole lainkaan sitä,
mitä parisuhteelta tahdon. Tunnen olevani Jorille vain väline tyydyttää omat seksuaaliset tarpeet. Hän käyttää mua. Kaiken muun ajan hän viettää muualla ja liian
kiireisenä edes viestittelemään kanssani. Emmekä olleet kertaakaan keskustelleet
parisuhteemme tilasta, välillämme hiertävistä ongelmista ja Jorin
väkivaltaisuudesta, vaikka hän oli niin luvannut ja itsekin vannottanut.
Sovimme viettävämme
lapsivapaat viikot vuorostaan hänen luonaan. Kun Väinö on lähtenyt, Jori noutaa mut kotoani ja ajamme
hänen pihaansa. Parkkipaikalla hän pyytää mua etsimään autostaan
varavirtajohdot.
”Ne o varmaan takapenkillä sellaisessa
sinisessä rasiassa”, hän huikkaa konepellin alta.
Kaivelen takapenkkejä ja
lopulta jalkatilaa. Jorin auto on täynnä sekalaista rojua: työkaluja,
ämpäreitä, johtoja, moottoriöljyä, kanistereita, talouspaperirullia ja parittomia
hanskoja. Raivaan tavaroita syrjään. Jalkatilaa myllätessäni näen
pelkääjänpaikan penkin alta pilkottavan jotain tuttua: vihreä hiha. Vedän
paidan pois penkin alta ja ravistelen sitä, sillä se on hiekassa ja rasvatahroissa
rojujen seassa lojumisen jäljiltä. Se on se sama paita, jonka kanssa Jori runoili
nukkuneensa joka ikinen yö ikävöidessään mua. Jalkatilaan hylättynä paita ei
siltä näytä. Sullon sen vaivihkaa reppuuni, ja menemme sisälle.
En ole nähnyt Jorin asuntoa
sitten viimeisimmän pahoinpitelyn. Eteinen on täynnä pyykkikasseja ja kenkiä siellä täällä sikin sokin. Vaatehuone on leväytetty lattialle eteisen ja
makuuhuoneen välille. Makuuhuoneen lattia on täynnä muovilaatikoita, ja niiden
sisältö on ympäriinsä levällään: johtoja, latureita ja työkaluja. Tutulla
paikalla lattialla tönöttää Jorin läppäri. Työpöydän alla on kolme läppäriä
lisää – yksi niistä on se mun särkynyt, sillä Jori takavarikoi sen menneen välikohtauksen jälkeen. Ikkunat on kuorrutettu mustilla verhoilla. Myös
petaamaton sänky on täynnä työkaluja Jorin projektien jäljiltä. Yöpöydällä
lojuu useampi kännykkä, tyhjiä oluttölkkejä ja lääkepakkauksia.
Onko täällä aina ollut näin
luotaantyöntävän näköistä? Kuinka en ole aikaisemmin huomannut.
”Anteeksi muuten tuosta
pöydästä. Jos jotain meni rikki, niin totta kai korvaan sen”, sanon Jorille
silmäillessäni pari kuukautta aikaisemmin kumoamaani pöytää.
”Ai. Ei se mitään. Sotkua
siitä vain tuli. Unohda koko asia.”
Illalla käymme suihkussa.
Katseeni osuu lavuaarin reunalle, johon on hylätty ostamani suihkusuutin –
ledisuutin, joka vaihtaa väriä veden lämpötilan mukaan, jonka joskus ostin
Jorille tämän pyynnöstä. Olimme monet kerrat peseytyneet ja harrastaneet seksiä
sen luomassa tunnelmavalaistuksessa.
”Miksi sä tuon oot ottanut
pois?” kysyn oitis.
”No määhän selitin jo. Tääl
täytyy ny hetken aikaa pitää matalaa profiilia, ja tuo suihku pitää kovaa
ääntä. Naapurit kuuntelee. Siksi mää teippasin tuonkin”, Jori osoittaa kattoa.
Katseeni osuu kylpyhuoneen
ilmastointiventtiiliin. Venttiili on teipattu huolellisesti umpeen sinisellä
eristysteipillä.
”Eikö tuollainen voi aiheuttaa
kosteusvaurioita?” kysyn lähinnä itsekseni.
Peseydyttyäni astun pyyhkeen
kanssa kylpyhuoneesta ulos. Vilkuilen kattoa; kaikki muutkin asunnon venttiilit
on teipattu umpeen. Epämiellyttävä väristys kulkee selkärankaani pitkin. Siirryn
makuuhuoneen puolelle pukeutumaan. Jori astelee pyyhe lanteillaan suihkusta ulos
ja suihkauttelee nikotiinisumutetta suuhunsa. Käsivarressaan hänellä on
nikotiinilaastari. Siitä se nikotiinin maku siis on peräisin. Katseeni osuu
hänen vatsassaan oleviin massiivisiin, sinertäviin mustelmiin.
”Mitä nuo ovat?” kysyn
säikähtäneenä.
”No siitä, ko hakkasin itteäni”, Jori vastaa yhtä huolettomasti kuin puhuisi säästä.
Iltapalan jälkeen istumme
sängyn äärellä. Jori ojentaa käteeni nipun papereita.
”Mää oon hakenut ittelleni
apua. Oon käynyt psykiatrin luona juttelemassa, ja seuraavaksi haen psykoterapiaan.”
Luen Jorin antamat paperit. Lausunnossaan
lääkäri selostaa Jorin äkkipikaisuudesta: ”Töissä menettää herkästi
malttinsa, vaikeuksia työssä jaksamisessa. Hankaluuksia palautteen
vastaanottamisessa ja ihmissuhteissa. Impulsiivisuutta ja ärtyneisyyttä. Ahdistus-
ja masennusoireita. Mieliala vaihteleva, pinna on kireällä ja hermot menevät
herkästi. Hyötyisi pitkäaikaisesta kuntoutuspsykoterapiasta.”
”Sähän sanoit kertoneesi sun
väkivaltaisuudesta”, kommentoin papereita.
”Lääkäri neuvoi, et asia
kannattaa esittää työn näkökulmasta. Neo tosi tarkkoja siitä, mihin syihin
myöntää terapiaa. Siellä kallonkutistajalla aion sitten käsitellä vain tätä parisuhdetta
ja väkivaltaa. Kyl mää oon poliisille ja psykiatrille kertonut siitä, mitä oon
tehnyt.”
Jatkan papereiden silmäilyä.
Epäluuloisuudestani huolimatta päätän uskoa Joria. Ainakin nyt silmieni edessä
on todisteet, että hän on oikeasti hakenut apua itselleen.
Seuraavana päivänä Jori jo kyselee
mua luokseen, vaikka olimme sopineet näkevämme vain joka toinen päivä.
”Olisi kiva tulla, mutta mun
täytyy pestä pyykkiä tänään”, vastaan hänelle.
”Voit sää ne täälläkin pestä,
höpsö.”
Myönnyn, ja kerään likapyykit
Ikea-kassiin, kun Jori hakee mut töiden jälkeen kotoani. Aamulla kerään
kuivuneet pyykit kassiin ja otan kassin mukaani töihin. Jori katselee puuhiani
sängyltä; hänellä ei ole kesälomallaan kiireitä.
”Tarviiko sun niitä ottaa
mukaas?” hän kysyy oudosti.
”No tietenkin tarvitsee.
Tarvitsenhan mä mun vaatteita.”
”Mitä jos joku ihmettelee?”
Jori jatkaa.
”Mitä ihmettelee?”
Tuhahdan Jorin oudolle
käytökselle, heitän kassi olalleni ja matkaan bussilla töihin.
Ennen työpäiväni loppua saan kuitenkin Jorilta viestin:
”Mää tuun hakemaan sut
töistä.”
”Kiitos tarjouksesta, mutta ei
tarvitse. Oon menossa tästä suoraan treeneihin.”
”Mites se pyykkikassi sitten?”
Alan kypsyä Jorin fiksaatioon
pyykkejäni kohtaan. Mitä helvetin väliä hänelle on, mitä mä mukanani kuljetan?
”Mää voin kyllä viedä sut
treeneihin, ja voidaan siitä sitten tulla mun luo yöksi. Okei?” Jori jatkaa.
En jaksa vääntää asiasta,
joten suostun. Helpompi mullekin on kulkea treeneihin autolla kuin bussilla. Jori
on työpaikan pihalla odottamassa. Hän on hilpeällä tuulella ja suutelee mua päästyäni autoon.
Lähdemme ajamaan kohti Pispalaa. Kilometri ennen saliani Jori kääntyy päätieltä
pois ja ottaa suunnaksi Pyynikin näkötornin.
”Miksi me tänne mennään?”
kysyn kummissani.
”En kai mää voi sua
pihallekaan viedä, ettei ketään näe meitä”, Jori vastaa nikotellen.
”No ei sun olisi tarvinnut mua
sitten ollenkaan viedä, jos se näin vaikeaa on.”
”Kauan sulla kestää?” Jori
kysyy kuin ei olisi vastalausettani kuullutkaan.
”Varmaan puolitoista tuntia.”
”Tuun tähän samaan paikkaan
odottamaan.”
Livahdan autosta ulos, ja kiukkuisena kävelen kohti saliani. Alan saada tarpeekseni tästä sirkuksesta. Jori ei suostu käymään kanssani lähikaupassakaan, puhumattakaan koko Hervannasta. Luoksenikin piti tulla niin, ettemme vain olleet yhdessä. Ulkona hän harppoi metrejä edelläni, jotta näyttäisi siltä, ettemme kuulu samaan seurueeseen. Pari iltaa sitten kävimme grillillä syömässä. Jäimme terassille tyhjentämään lautasiamme, mutta Jori ei suostunut istumaan kanssani samaan pöytään, vaan seisoskeli kauempana ja toden totta ”luumuili” ympäriinsä. Olen Jorille kuin toinen nainen. Myrkyllinen ajatus hiipii ylleni: Mitä jos olenkin sitä ihan oikeasti? Joka toinen päivä hän oli panemassa mua, joka toinen päivä jotain toista?
Treenin jälkeen kävelen
Pispalanharjun takaisin ylös. Jori odottelee samalla paikalla kuin tullessa.
”Jatkossa mä tulen ihan
omineni tänne. Tällainen on täysin naurettavaa”, tokaisen suljettuani oven.
”Ai treenit tulee ennen mua?
Sää valitset sen ennemmin ko mut?” Jori äyskähtää uhkaavasti.
”Mitä?” vastaan hölmistyneenä.
”Jos sä mut tuollaiseen asetelmaan laitat, niin kyllä, valitsen treenit.”
Matkaamme Jorille kotini
kautta, jotta saan heitettyä pyykkikassin sisälle. Samalla otan mukaani lisää
tavaroita yökyläilyä varten.
”Ja jatkossa sun pyykit kulkevat
sitten mun kyydissä, eikä asiasta keskustella”, Jori ilmoittaa terävästi, kun
palaan takaisin autoon.
Hänen sävystään tiedän, ettei varaa vastaväitteille enää olisi.