Elokuinen
ilma suosii samoilua tyhy-päivän merkeissä. Seitsemisen perinnekylän tuvassa seuraamme
työkavereideni kanssa ringissä, kun tuvan emäntä demoaa aidon rukin käyttöä.
Kasasta villaa syntyy säie kerralla lankaa rukin pyörän viuhuessa vimmalla.
Tuvan pöydällä lojuu kasa mainoksia Helvetinjärven kansallispuistosta.
Voisinkin Jorin kanssa tehdä telttaretken sinne. Meillä on aikaisemmin ollut
puhetta, että kävisimme yhdessä telttailemassa vielä kun lämpöä riittää.
Nappaan yhden esitteistä mukaani ja päätän myöhemmin ehdottaa hänelle ideaani.
Polkua pitkin tarpoessamme
juttelen kollegani kanssa parisuhteista. Olen hänelle kerran kahvihuoneessa löyhästi
maininnut, että entinen suhteeni oli vaikea ja väkivallan värittämä. Kollegani
näki Jorin pudottavan mut kimppakyytipaikalle Linnainmaan Prisman eteen.
Sepitän hänelle Jorin olevan vain laastarisuhde.
”Voisiko siitä syntyä jotain
isompaa?” hän kysyy toiveikkaana.
”Ei, ei voisi”, vastaan hetken
asiaa pohdittuani. ”Ei siitä tulisi yhtään mitään”, lisään vielä, Jorin kuva
silmissäni.
Pysähdymme porukalla pienen
lammen rantaa, jossa aurinko häikäisee silmää ja sudenkorennot tanssivat elämänsä
viimeisen päivän kunniaksi. Asetumme tiiviiksi keoksi ja yksi ryhmän jäsenistä
ottaa meistä pakolliset valokuvat. Retken lopuksi käymme syömässä tuhdit
hampurilaisannokset.
Väinö on Mikolla, joten saan
viettää aikaa Jorin kanssa ilman salailua ja pakoilua. Jori noutaa mut samasta
kimppakyytipaikasta, jonne aamulla mut pudotti. Jorille päästyämme menemme
yhdessä suihkuun. Jori on jälleen kerran jähmeä olemukseltaan, mutta en saa
kiinni ilmiselvistä merkeistä. Pesen hänen selkäänsä ja selitän innoissani
päivän retkestä. Mainitsen samalla Helvetinjärvi-ideastani.
”Jos ei muuta keksitä, niin voisi
vaikka käydä siellä. Siellä on kuulemma tosi hieno luontonähtävyys, niin sen
voisi kiertää, ja sitten laittaa teltta johonkin rannalle pystyyn”, kerron
Jorille ääneen ajatustani.
”Ai. Mää ko suunnittelin, et
mentäis Kankaanpäähän yhdelle privaattirannalle. Siälä vois olla ihan rauhassa,
istua nuotiolla ja kaljoitella”, Jori vastaa naama näkkärillä.
”No en tiennyt, että olit
suunnitellut sellaista. Mä en osaa lukea sun ajatuksia.”
”Mää olisin halunnut ihan semmoista
rentoa oleilua rannalla ilman muita ihmisiä. Mää en sitten mitään kilometrien
matkaa aio kävellä! Ja miten vitussa saadaan edes kaikki tavarat mukaan?”
”Ihan normaalisti rinkassa. Ei
yhtä yötä varten tarvitse paljon mitään. Ja kyllä mä voin kantaa kaiken, jos sä
et jaksa. Ei se ole kuin kolmen kilometrin reitti.”
”No miten neiti ajatteli, et
kaikki musavehkeet, kylmälaukut ja ilmapatjat saat raahattua sinne?” Jori sättii
ja korottaa tarpeettoman paljon ääntään.
”No sori. Meillä on näköjään ihan
eri käsitys siitä, mitä tarkoittaa luonnossa telttailu.”
”Mää en aio vaa istua siellä
tekemättä mitään! Mää kato haaveilin siitä, et voi rauhassa kaljoitella!” Jori
paasaa kiihtyneenä ja on nyt silminnähden raivoissaan.
”Se oli vain yksi ehdotus. Ei
ole pakko mennä, jos ei tahdo. Miksi sun pitää tästäkin suuttua? Sä suutut ihan
joka vitun asiasta”, vastaan nyrpeänä ja marssin suihkusta ulos.
Jori säntää perässäni ja alkaa
raivoissaan heitellä vaatehuoneesta tavaroita jalkojeni juureen.
”Niin? Miten vitussa tän
kaiken kannat kilometrien matkan! Kerro!” hän huutaa naama punakkana kiskoen
tavaroita jalkoihini, kunnes edessäni on suuri keko epämääräistä roinaa.
Loukkaantuneena Jorin
käsittämättömästä ja täysin selittämättömästä reaktiosta alan pukemaan
vaatteita päälleni ja pakkaamaan reppuani.
”No mitähän vittua ny
tapahtuu?” Jori karjuu päin naamaani.
”Mä en jaksa tällaista, että
kaikesta täytyy suuttua! Joka asiasta! En oo koskaan tavannut niin vihaista
ihmistä kuin mitä sä oot. Tällaista parisuhdetta mä en halua!” äyskin Jorille
takaisin ja kannan reppuani ja kangaskassiani eteiseen.
Jori harppoo luokseni, tarttuu
ranteistani kiinni ja repii tavarat pois käsistäni. Hänen kätensä pureutuvat tiukasti
lihaani kiinni.
”Kukaan ei vittu lähde
mihinkään! Ny mennään sänkyyn ja kaikki o taas hyvin! Leikitään onnellista
pariskuntaa!” hän huutaa kuin mielenvikainen.
Kaksin käsin Jori repii mua
kohti sänkyä. Hänen silmänsä loistavat puhdasta hulluutta. Sydämeni takoo
rinnassani ja pelkään kuollakseni. En koskaan aikaisemmin ole nähnyt Jorilla tällaista
katsetta. Rimpuilen irti hänen otteestaan juuri ennen kuin hän saa heitettyä
mut sänkyyn ja juoksen vessaan karkuun. Jori säntää perääni, ja samalla hetkellä
kun Jori tarttuu kahvasta kiinni, saan paiskattua oven ja käännettyä
lukon kiinni. Varmuuden vuoksi pidän käsilläni ovea vastaan, ettei Jori vain
pääse kimppuuni. Kun ovi ei aukea, Jori rämpyttää kahvaa niin että ryminä soi
kylpyhuoneen kaakeleissa. Pelkään kahvan hajoavan hetkenä minä hyvänsä Jorin
käsittelyn seurauksena.
”Avaa ovi!” hän karjuu oven
takana ja takoo sitä nyrkillään.
Vapisten peräännyn kauemmaksi
ja istahdan vessanpöntön kannen päälle. Vien käteni kauhuun avautuneen suuni
eteen. Silmät suurina ja värähtämättä tuijotan edessäni olevaa kaakeliseinää. Säpsähtelen
oven pauketta.
”Miksi sää laitoit oven lukkoon?
Avaa!” Jori komentaa oven takana.
Mitä mä nyt teen? Jostain
syystä puhelin on kädessäni. Tuijotan sitä. Muistan Lauran sanat kuukausien
takaa: ”Jos mitä tahansa tulee, niin voit aina soittaa mulle. Jos se tekee
jotain, niin laita vaikka yksi piste viestillä, niin tiedän.” Mutta miten hän
voisi auttaa? Hän on toisessa kaupungissa, Helsingissä. Ja miten voisin ikinä
kertoa, että olen täällä taas, hänen kanssaan, ja että hän on taas
väkivaltainen. En voisi, sillä kukaan ei edes tiedä, että olen palannut hänen
kanssaan yhteen. Häpeä painaa hartiani kasaan ja vie multa viimeisetkin voimat.
Tämä on oma vikani; palasin takaisin, vaikka tiedän millainen hän on. Harkitsen
soittavani poliisit, mutta Jori on oven takana kuuntelemassa. Hän voisi
raivostua ja tulla oven läpi kimppuuni. Hän ehtii tappaa mut ennen kuin poliisi
on lähelläkään auttamassa.
Vessanpöntön kannen päällä itken
pelon lamauttamana, enkä tiedä kauan aikaa on kulunut. Oven hakkaaminen
vaimenee, ja kuulen Jorin askeleet kun hän luovuttaa ja siirtyy takaisin
makuuhuoneeseen. Uskaltaudun ulos. Hiljaa, alistettuna puen yöpaidan päälleni
ja ryömin peiton alle sänkyyn. En uskalla enää yrittää poistua, jotta Jori ei
uudestaan hyökkäisi kimppuuni.
Valot sammuvat ja huoneeseen
laskeutuu pimeys. Kiedon käteni ympärilleni ja vedän polvet rintaani. Siinä,
pienenä, surkeana myttynä sikiöasennossa, yritän itkeä mahdollisimman
äänettömästi, jottei Jori siitäkin raivostuisi. Hänhän vihaa itkemistäni yli
kaiken. Välillä hikkaan itkun lomassa, kun aivoni pakottavat vetämään henkeä. Pimeässä
huoneessa ei kuulu muuta kuin nyyhkytykseni.
Jori istahtaa viereeni ja
koskettaa mua pehmeästi. Jäykistyn kauhusta.
”Kaikki on hyvin”, kuulen
hänen sanovan ja jotain muutakin, mutta en itkemiseltäni saa siitä mitään
selvää.
Jorin kosketus saa itkuuni
ääntä. Vollotan tyynyä vasten. Hän ei välitä siitä, vaan tarttuu lantiostani
kiinni ja painaa mut vatsalleni. En ymmärrä mitä hän puuhaa, mutta en äskeisen
käsiksi käymisen jälkeen uskalla vastustellakaan. Pikkarini laskeutuvat alas ja
kulli uppoaa pakaroideni välistä kuivaan pilluuni. Henkeni salpautuu; mitä
helvettiä? Miten hän voi ajatella seksiä nyt − äskeisen jälkeen ja kun itken? Miten
hänellä edes voi seistä? Kuka kiihottuu tällaisesta?
Vaistomaisesti yritän nousta
ylös, mutta Jori painaa selästäni vatsani kiinni patjaan. Itken. En osaa tehdä
muuta kuin itkeä. Jori panee mua kovaa – liian kovaa. Eri tavalla kuin ennen.
Mua sattuu. Puukko työntyy sisälleni – sisään, ulos, sisään, ulos. Pelkään
vatsani repeytyvän kahtia. Painan kasvoni patjaa vasten. Kyyneleet imeytyvät
lakanaan, ja rukoilen, että Jori laukeaa nopeasti, jotta tämä loppuisi. Uikutan
ja säpsähtelen itkemisen lomassa, sillä mua sattuu niin paljon. Pimeyden rikkoo
vain Jorin hengästynyt ähinä ja ahdistunut itkuni.
Seison sängyn vierellä ja
katselen Joria nylkyttämässä mua. Seuraan lamaantuneena, kun hirviö päälläni
suorittaa tekoaan. Miksi sä et tee mitään? Puolusta itseäsi! Juokse karkuun!
Tapa tuo paska! Sisäisesti huudan, mutta ulkoisesti ruumiini on täydellisen
lamaantunut. Suuret kämmenet puristavat lanteitani, joita vasten hirviö on
nojautuneena. Lopulta puukko sisälläni pysähtyy, kun se saa haluamansa
tyydytyksen. Limainen sperma syöksyy haavoihini. Kulli luiskahtaa ulos. Nostan puolireisissä
roikkuvat pikkarini takaisin päälleni ja vedän peiton tiukasti ympärilleni.
Jori lysähtää selkäni taakse
makaamaan kuin hyvänkin seksin jäljiltä.
”Mua sattui”, saan kuiskattua.
”No miksi et sanonut mitään?”
Jori tuhahtaa halveksuen.
”Enhän mä voinut, kun mähän
itkin koko ajan.”
Aamulla menen normaalisti
töihin. Paksu sumu on verhonnut mut tiukkaan syleilyynsä. Kaikki ympärilläni
tuntuu hidastuneen. Vai olenko se sittenkin mä, joka on hidastunut? Kaikki muut
käyttäytyvät kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan: aurinko nousee, ihmiset nauravat
ja ulkona linnut pyrähtelevät lentoon aivan kuten ennenkin. Jori haluaa hakea
mut töistä. Istahdan autoon ja hän ojentaa suklaata. Kiitän kankeasti ja
työnnän suklaan reppuuni.
”No, eikö kelpaa?” Jori
täräyttää loukkaantuneena.
Katseeni jähmettyy tuulilasiin,
mutta havaitsen Jorin vilkuilevan mua ajamisensa lomasta. Vastentahtoisesti
tungen suklaan suuhuni, jotta hän lopettaisi siitä narisemisen. Tämä on mun
hinta. Olen suklaapatukan arvoinen huora.
Viikon edetessä saan painettua
tapahtuneen pois tietoisuudestani. Ajatuksissani hyväksyin Jorin ehdotuksen kaljoittelusta
privaattirannalla. Torstaina kyselen aikatauluista.
”Jaa, mää luulin, ettei kiinnostanut”,
Jori vastaa narisevalla äänellä.
”No mä lähden sitten yksin
telttailemaan, kun sulle tämänkin on niin vaikeaa”, tuhahdan kyllästyneenä,
mutta seuraavana päivänä töissä saan Jorilta viestin:
”Tehdään nyt niin, et
unohdetaan riidat ja mennään sinne rannalle. Oon jo pakannut autonkin. Onko
selvä?”
En väitä vastaan, joten lauantaina
ajamme kohti Jorin rantaa.
Päädymme Raatikkasaaren
uimarannalle. Mielessäni totean, että Jori kyllä tiesi mistä puhui. Edessämme
avautuu kilometrin pituinen, valkea hiekkaranta. Kesän ollessa jo lopuillaan
ranta on tyhjä. Jori ajaa auton aivan rannan perälle, jonne leiriydymme.
Hän rakentaa hiekalle nuotion
ja mä puolestani alan valmistamaan meille ruokaa. Jori luumuilee, vaikka
ranta ympärillämme on autio.
”Toivottavasti mutsi ei yllätä
meitä”, Jori sanoo ajatuksensa ääneen ja naurahtaa hermostuneena.
”No mitä väliä, vaikka me
siihen törmättäisiin?”
”Tulis molemmille pitkin
korvia, jos se meidät näkisi yhdessä”, Jori jatkaa ahdistuneena nauraen.
Taas hän kiemurtelee kuin
salaisi jotain.
”Miksi muka? Enhän mä oo
tehnyt mitään väärin ja tuskin säkään oot pahoinpitelyistäsi maininnut.”
Jori ei vastaa mitään. Alan jo
tottua Jorin kummallisiin kommentteihin ja järjenvastaiseen käytökseen, joten
en jaksa tähänkään asiaan takertua enempää.
Ilta kuluu nuotion äärellä
istuessa. Lumoutuneena tuijotan edessäni avautuvaa järvimaisemaa. Jori kaivaa takakontista
radio-ohjattavan auton ja kysyy voiko ajella sillä vähän aikaan. Nyökkään,
sillä mielelläni istuskelenkin hetken yksinäni. Otan kuvan nuotiosta ja laitan
sen Instagramiin. Surina lähestyy rantaa pitkin, kun Jori ajeluttaa leluaan mua
kohti. Nyrpistän naamaani Jorin tähdätessä hiekkamyrskyn mua päin.
”Etpä näköjään säkään osaa tehdä
muuta ko olla luurilla, et paraskin puhuja”, Jori huomauttaa kalseasti.
Laitan puhelimeni pois, ja
surina vaimenee, kun Jori katoaa lelunsa kanssa kauemmaksi. Jään katsomaan edessäni
avautuvaa järvimaisemaa, enkä uskalla ottaa puhelinta käteeni.
Auringon laskettua paistamme
nuotiolla makkaraa, ja Jori tarjoaa olutta toisensa perään. Otan tarjotut
juomat vastaan, sillä humalassa oleminen on mukavampaa kuin sietää sisälläni
vellovaa lamauttavaa olotilaa. Jori tutkiskelee mua nuotion toisella puolella
epämääräinen ilme kasvoillaan.
”Onko kaikki hyvin?” hän
kysyy. ”Sää oot ollut koko viikonlopun niin hiljainen.”
”On hyvin”, vastaan ja pakotan
kasvoilleni väkinäisen hymyn.
”Mää muuten myin ne lisävalot
pois”, Jori vaihtaa aihetta silmäillen varjoissa lepäävää autoaan.
”Ai, miksi?”
”Ko ei oo enää ketään, jonka
kanssa tehdä retkiä”, Jori huokaisee.
En tiedä mitä vastata Jorin
kommenttiin. Hän puhuu musta kuin mua ei olisi olemassakaan. Myi lisävalot… Ne
lisävalot, josta silloin talvella saatiin myös niin suuri numero aikaiseksi.
Aamulla herään, kun Jori
nousee teltasta ulos. Jään makuupussiin silmät kiinni, ja kuuntelen hetken
laineiden liplatusta ja lokkien juttelua ennen kuin punnerran itsenikin ylös. Haluan
käydä uimassa, joten riisun itseni alastomaksi. Jori mutisee jotain
ruostuneista nauloista ja jää rannalle istumaan. Ranta on matala, ja joudun
kävelemään monta kymmentä metriä, ennen kuin pääsen kastautumaan. Kotimatkalla
julkaisen Instagramissa Jorin ottaman kuvan, jossa kävelen alastomana kohti
selkää. ”Sielunmaisema”, kirjoitan kuvatekstiksi. Salaa toivon Lauran kysyvän,
kuka kuvan on ottanut.
Matkalla Tampereelle Jori
pysähtyy Torisevan rotkojärvillä.
”Siälä o kiva kahvila ja
luontopolku”, hän mainostaa kohdettaan.
Kahvilan kesäaika on
päättynyt, joten pettymykseksemme (tai kiroilusta päätelleen lähinnä Jorin
pettymykseksi) se on suljettu. Jatkamme eteenpäin kohti luontopolkua. Pääsemme rotkon
laidalle, jossa innostun maisemista. Kesken kävelyn Jori kitisee takanani:
”Ei kai me tätä kokonaan
kävellä? Jos olisin tiennyt, niin olisin ottanut vettä mukaan.”
”Miksi sä sitten toit mut
tänne?”
Marssin eteenpäin välittämättä
Jorin narinasta. Tunnen jopa ilkeää vahingoniloa Joria ja tämän surkeaa kuntoa
kohtaan. Polku saa mut haikeaksi muistellessani Mikkoa ja monen yön vaelluksia,
joita hänen kanssaan tein ennen Väinön syntymää. Miksei Jori voi olla
samanlainen? Joria kiinnostaa vain kaljoittelu.