Jori ei suostu
lähtemään kanssani Ikeaan, sillä voisimmehan törmätä johonkin tuttuun. Pyydän
äidin mukaani, jotta saan kuljetettua kotiin Väinön huoneeseen ostamani vaatekaapin.
Kassojen jälkeen Ikea-kassin kahva lipeää otteestani ja ostamani tavarat
leviävät pitkin lattioita. Nolona keräilen niitä ympäriltäni ja pyristelen
itkua vastaan. Ihmiset kiertävät sotkun kaukaa ja vilkuilevat vaivaantuneesti
nöyryyttävää esitystäni. Tai siltä musta ainakin tuntuu. Kuvittelen tuskani
symbolisesti kulminoituvan Ikean betonilattialle särkyneeseen lasikulhoon.
Pyytelen myyjiltä anteeksi aiheuttamaani sotkua, mutta he lupaavat korjata
lasinsirpaleet.
Ajattelin Jorin auttavan mua vaatekaapin
kasaamisessa, mutta kysyttyäni sitä useamman kerran − ja kun laatikkokasa
Väinön huoneen lattialla häiritsee silmiäni riittävän kauan − pyydän Lauraa.
Yksi kokonainen ilta vierähtää, kun kasaan kaappia Lauran kanssa. Liukuovet jäävät
vielä laittamatta, sillä Lauran on kiirehdittävä kohti seuraavaa menoaan.
”Ennen kuin lähdetään, niin
voitko auttaa laittamaan siihen vaatekaappiin ne ovet paikalleen? En saa niitä yksin
laitettua”, kirjoitan Jorille seuraavana päivänä.
”Kait se onnistuu.”
Jori astuu ovesta sisään kädet
taskuissaan ja naama yrmeänä.
”Tässä ei saa kestää ko
maksimissaan viis minuuttia. Auto on palotiellä”, hän julistaa.
”Miksi sä jätät sen siihen,
jos mä erikseen oon pyytänyt sua jäämään auttamaan?”
”Ko en jaksa tällaisen asian
takia parkkeerata sitä.”
Jori ei anna mun auttaa, vaan
hikisenä ja kiukkuisena puhkuu liukuovia paikoilleen, kai näyttääkseen, että
mun olisi pitänyt ihan itse saada ne paikalleen. Pakkaan yökylätavarat
valmiiksi reppuun, jotta pääsemme heti kaapin valmistuttua lähtemään.
Vaitonaisina lähdemme
pihaltani liikkeelle, sillä Jori on kuin myrskyn merkki. Laskeva aurinko
paistaa kirkkaasti autoon. Lasken aurinkolipan eteeni, jotta valo ei häikäisisi
silmiini. Jori paiskaa lipan takaisin ylös.
”Et sää tuota tarvitte”, hän
ärähtää.
En uskalla sanoa mitään, joten
koko matkan istun hiljaa ja jäykistyneenä pelkääjän paikalla, ja yritän
miettiä, mitä tällä kertaa olen tehnyt väärin. Perille päästyämme Jori onneksi
rentoutuu.
Eletään syksyn viimeisiä
lämpimiä päiviä ja haaveilen iltauinnista järven rannalla. Järvi on esittänyt
elämässäni tärkeää roolia. Koko lapsuutemme asuimme järven rannalla, ja kesät
käytännössä asuimme vedessä sisarusteni ja muiden kylässä asuvien lasten
kanssa. Ranta, järvivesi, kesäillat ja uiminen ovat kuuluneet erottamattomasti
elämääni.
Jori puuhailee omiaan ja mä
katselen telkkaria ajatuksiini uppoutuneena. Olen nykyään jatkuvasti omissa
maailmoissani, ja saankin päivittäin vastata Jorin kysymyksiin (onko kaikki
hyvin?). Vastaan aina ”on”, sillä ei mulla asiat huonostikaan ollut; ei
varsinaisesti mitenkään, sillä olen kuin elävä kuollut. Toisaalta pidän Jorin
kysymystä kompana. Mulla ei nimittäin oikeasti ole varaa vastata siihen mitään
muuta kuin: ”on kaikki hyvin”. Toisenlaisesta vastauksesta seuraa takuuvarma
raivari.
Jori antaa suukon ja katoaa
sitten vessaan. Vilkaisen puhelimestani kelloa ja laitan sen takaisin
yöpöydälle. Jori tulee vessasta takaisin ja jähmettyy yöpöydän ääreen katse
lasittuneena puhelimeeni.
”Miksi sun luuris o eri päin ko
äsken? Ai nytkö sitä käytetään, ko mää häviän huoneesta? Mitä huoria sulla
siellä on?” Jori mylvii.
”Täh? Mä kirjaimellisesti
katsoin vain kelloa.”
Jori mulkoilee mua hetken,
mutta istahtaa viereeni katsomaan telkkaria. Hän kääntää puhelimeni takaisin näyttö
ylöspäin.
Ajatukseni palaavat järveen: ”Hei
mentäiskö yhdessä käymään iltauinnilla? Kun nyt viedään viimeisiä hetkiä, että
on mahdollista.”
”Mää en kyl mihinkään
julkiselle paskarannalle mee uimaan”, Jori vastaa.
”Ei meidän mihinkään julkiselle
rannalle tarvitse mennä, vaan johonkin yksityiseen paikkaan nakuina uimaan.”
”Missä täällä muka sellaisia
o?” Jori äyskii vastaukselleni.
Mielialani tummuu. Miksi
helvetissä tuon pitää taas suhtautua kaikkeen noin vihamielisesti?
”Tampere on järviä täynnä.
Tiedäthän sen itsekin, kun oot vienyt mua järvien rannoille makkaraa
paistamaan.”
”Mää en vitussakaan mene
mihinkään oksennusveteen uimaan! Uimahalliin voin mennä, mut järveen en
todellakaan mee! Ja pohjatkin täynnä jotain helvetin ruostuneita nauloja!”
”No eihän ole.”
Alan keräämään tavaroitani
kasaan, edellisenkin tapahtuman uhalla.
”No mitä vittua ny?” Jori
kysyy ja näyttää jopa säikähtäneeltä.
”Mä menen sitten yksin.”
”No vittu mennään sinne
uimaan, ko Saara niin sanoo! Kaikki pitää tehdä niinko sää määräät!”
”Mä en halua sua mukaan! Mä
menen yksin!”
Hirviö häivähtää Jorin silmien
takana, ja hetken pelkään, että hän käy taas käsiksi. Jori seisoo esteenä mun
ja ulko-oven välissä, ja uhkaava varjo leijuu hänen takanaan. Varaudun jo
pahimpaan.
”Ai nytkö aiot taas lopettaa
parisuhteen?” hän inttää kimeällä äänellä.
Musta Jorin silmien takana
leviää uhkaavasti.
”Mä meen uimaan!” toistan turhautuneena.
Oikeasti valehtelen. Mieleni ei enää tee mennä uimaan. Haluan vain päästä pois tästä ahdistavasta paikasta. Jori astuu edestäni syrjään ja syöksyn asunnosta ulos. Kerrostalon ulko-ovi kolahtaa takanani lukkoon, sillä kello on jo kymmenen illalla. Ulkona on onneksi lämmintä. Mutta mitä nyt? En kykene ajattelemaan selkeästi. Kaivan puhelimeni repusta ja soitan taksin. Taksi kurvaa pihaan, ja sanon ensimmäisen osoitteen mikä tulee mieleeni: vanhempieni. Matka sujuu kaikessa hiljaisuudessa, sillä en jaksa puhua mitään. Kuljettaja on onneksi tahdikas huomatessaan tämän.
Soratie rahisee renkaiden alla, kun taksi kääntyy pihalle. Maksan matkan ja
kiitän kyydistä. Mua ei edes kiinnosta, vaikka joku katsoisikin ikkunasta,
näkisi taksin ja esittäisi kiusallisia kysymyksiä. Salaa jopa toivon sitä. Avonaisesta
takaovesta tulvii musiikki. Kukaan ei ole vielä nukkumassa, vaikka kello
lähestyy jo yhtätoista. Harpon sisään.
”No moikka rakas!” äiti
huudahtaa iloisen yllättyneenä nojatuolistaan. ”Mitä sä täällä teet?”
”Mulle tuli vain sellainen olo,
etten halua olla yksin. Saanko jäädä yöksi?”
Petaan vierashuoneeseen petin
ja vilkaisen puhelintani. Jori on laittanut viestiä. Hän kyselee, milloin tulen
takaisin uimasta.
”Oon yötä muualla”, vastaan ja
käyn nukkumaan.
Jori ei esitä kysymyksiä
edelliseen yöhön liittyen, kun matkaamme makkaranpaistoretkelle työpäivän
jälkeen. Olen varautunut istumaan autossa tuntikausia, kuten aikaisempina kertoina,
mutta yllätyksekseni Jori tyytyykin läheiseen Alisenjärveen. Mieleni tekee ilkikurisesti
kysyä, eikö hän pelkää, että joku näkee meidät yhdessä.
Purkaudumme autosta. Jori avaa
kaksi puolen litran lager-tölkkiä, ojentaa toisen niistä mulle ja ryhtyy
valmistelemaan nuotiota veden tuntumaan.
”Miten me päästään takaisin,
jos kumpikin juo?” kysyn tölkkiä katsellen.
”Kyllä yhden ny voi juoda.”
”En mä ainakaan tän jälkeen
uskalla ajaa.”
”Mää ajan, juo sää ittes
mukavaksi.”
Istahdan kivelle mököttämään. Pieni
sadekuuro ennättää luoksemme ja Jori avaa suuren sateenvarjon itsensä ja
nuotion ylle.
”Tuu ny tänne sieltä sateesta”,
hän kehottaa lempeästi hymyillen.
”Ei kiitos”, vastaan nyrpeänä
ja jatkan järven sineen tuijottamista.
Vastarannalla joukko lapsia
hyppii kalliolta veteen. Savun tuoksu ympäröi kuplani, kun Jorin nuotio syttyy
iloisiin liekkeihin.
”Kannattaisko se kalikka ottaa
sieltä perseestä pois?” Jori lässyttää nuotion ääreltä.
Makkarat syötyämme pääsemme
takaisin Jorin luo. Olen edelleen huonolla tuulella, vaikka en oikeastaan
ymmärrä miksi. Paksu väsymyksen viitta on kietoutunut ylleni ja raskas
kivisäkki asettunut kodikkaasti hartioideni päälle. Haluaisin käydä aikaisin
nukkumaan, mutta Jorin kanssa se on mahdotonta. Heittäydyn sängylle somea
selaamaan. Hetken mielijohteesta näppäilen itseni Jorin Facebook-profiiliin.
Emme sitten viime talven ole olleet kavereita Facebookissa, ja olihan Jorilla
jossain välissä ollut koko profiili poistettunakin. Hakukenttä ei anna Jorin
nimellä tulosta.
”Ootko sä estänyt mut
Facebookissa?” kysyn pöyristyneenä.
”Ai, no, vanhat estot saattaa
vielä olla päällä. Voin mää käydä ne poistamassa, jos se o niin tärkeää.
Kavereita me ei siälä kuitenkaan voida olla.”
”Miksi ei?”
”Ai miks? No ettei koko
maailma näe meidän olevan yhdessä! Jos sää haluat mun kaveri olla, ni sillä
ehdolla, et muutat asetukset niin, ettei kukaan pysty näkemään sun
kaverilistaa.”
Yritän uudestaan hakea Jorin
profiilin. Tällä kertaa se löytyy. Ei-kaverille hänen profiilistaan ei juuri
muuta infoa irtoakaan kuin profiilikuva ja jokin yksittäinen, turhanpäiväinen
julkaisu.
Sitten muistan.
”Sähän sanoit silloin, että oot
laittanut Facebookiin sun olevan parisuhteessa. Eihän täällä lue mitään.”
Jorin kehonkielen muutoksesta
näen osuneeni arkaan paikkaan: sain hänet valheesta kiinni.
”Kyllähän oon laittanut”, Jori
sepittää hermostuneena ja välttelee katsettani.
”No ethän ole! Katso vaikka”,
kivahdan ja käännän näytön Joria kohti. Jori ei katso sitä.
”No ei se tietenkään sulle
näy, koska oon laittanut sen näkymään vaa mulle.”
”Mitä? Sä nimenomaan julistit,
ettei mun tarvitse huolehtia muista naisista, koska sun Facen status on parisuhteessa!”
”Enkä sanonut. Sää muistat
väärin. Ei mistään sellaisesta oo koskaan ollut puhettakaan.”
”Olihan! Mä muistan ihan
tarkkaan!”
”Ei pidä paikkansa. Sää
kuvittelet omias. Vai täytyykö kiukkupyllyä taas vähän rangaista, että muistat
käyttäytyä? Sul o viime aikoina ollut taas vähän hiekkaa pillussa”, hän toteaa
silmät kiiluen.
Vaikenen. Jori nuolaisee
huuliaan ja kohentaa kädellään housujen etumustaan. Jatkan somen selailua enkä enää
palaa aiheeseen.
Torstai-iltapäivänä töistä päästyäni matkaan
Jorille. Jori on ollut harvinaisen hyvällä tuulella viime päivät, ja oikeastaan
viimeiset pari viikkoa on mennyt ilman ainuttakaan välikohtausta. Se tekee
oloni toiveikkaaksi. Ehkä parisuhteemme ei sittenkään ole tuomittu päättymään,
vaan meillä todella on mahdollisuus onnistua.
Oven avattuaan Jori levittää kasvoillensa hymyn,
joka nanosekunnin verran hätkähdyttää jotain sisälläni; kuin se olisi
teeskenneltyä iloa siitä, että hän näkee mut. Jori muiskauttaa suulleni
suudelman ja kääntyy kannoiltaan kohti makuuhuonetta, ennen kuin ehdin
tarkastella tuntemusta sen enempää.
Iltapalan ja suihku jälkeen lepäilemme sängyllä
vierekkäin. Oloni on raukea. Olen jo ehtinyt unohtaa kummallisen hymyn Jorin
kasvoilla, sillä nyt hän katselee mua rakastavasti ja koskettaa pehmeästi.
Tiedän tuon katseen merkitsevän ennen kaikkea kiihottumista ja seksinnälkää,
mutta en oikeastaan välitä, sillä jos sillä tavoin saan häneltä hyväksyntää,
niin olkoot niin.
Jori hyväilee selkääni ja työntää kätensä toppini
alle. Jalkaterällään hän hivelee säärtäni, ja kylmät väreet juoksevat
kehollani. Katson Joria silmiin. Tutkiskelen hänen kasvojaan, ja annan sormieni
liukua hänen poskeaan pitkin. Suutelemme ja sulamme toisiimme kiinni. Hänen huulensa
löytävät kaulani, ja kädellään hän vetää toppini kaula-aukkoa alaspäin
paljastaen rintani.
Jorilla on erektio, ja nyt hänen huomionsa on vain
ja ainoastaan mussa. Olen koukussa tähän - kuin heroiiniaddikti - sillä tiedän,
etten muulloin saa häneltä rakkautta. Tämän lyhyen hetken verran mulla on aikaa
saada hellyyttä, kunnes erektio laskee ja samalla hänen kiintymyksensä mua
kohtaan. Jori riisuu housunsa vikkelästi ja nousee päälleni. Vedän housuni pois jaloistani, ja Jori
työntyy sisääni. Liikutellessaan itseään sisälläni hän katsoo mua kuin olisi
ihanin asia maan päällä. Miksi hän ei voi katsoa mua noin ilman seksiä? Painon
tunne kerääntyy rintaani ja mua hengästyttää, vaikka makaan vain paikallani.
Jori siirtyy viereeni makaamaan ja maistelemaan rintojani.
Kätensä hän vie jalkojeni väliin ja aloittaa hieronnan. Tartun Jorin kädestä
hellästi kiinni.
”En tarvitse enempää, rakas”, sanon lempeästi.
Jori jähmettyy ja töksäyttää kimeästi: ”No mikä ny
on?”
Ilma ympärillämme on muuttunut raskaaksi hengittää
ja Jorin vartalo on kauttaaltaan jäykistynyt. Se rakastava katse on enää muisto
vain. Siitä huolimatta en ymmärrä, mitä parhaillaan on tapahtumassa. Olen liian
syvällä omien tunteideni kuplassa.
”Ei mikään, mä sain jo riittävästi”, vastaan epävarmasti, aistien muuttuneen tunnelman.
”Ni, mikä on, ko ei kelpaa?” hän jatkaa tiukasti,
kasvot oudon näköisiksi muuttuneina.
”No säkin vaikutat jo väsyneeltä”, vastaan
huolimattomasti, sillä olen liian uupunut.
Jori ponnahtaa sängyltä ylös kuin sähköiskun
saaneena, ja hänen katseensa on tulta täynnä. Huone täyttyy mylvinnästä.
”Noni, taasko mää oon tehnyt jotain huonosti? Mitä
vittua mää ny tein väärin?”
”En mä sitä tarkoittanut”, yritän sopertaa ääni
kuiskaukseksi särkyneenä, mutta on jo liian myöhäistä. Virhe on peruuttamaton.
”Saatanan ämmä, ko sulle ei mikään kelpaa!”
Jori seisoo yläpuolellani ja huutaa. Vedän
vaistomaisesti käteni suojakseni, ja sydämeni on takykardian partaalla. Makaan
alastomana ja avuttomana, ja kuuntelen, kun hän haukkuu mua. Miten vastenmielinen
sika hänestä olenkaan. Pelko ja nöyryytys nostavat kyyneleet silmiini. Jorin
huuto sattuu korviini. En mahda mitään, vaan alan itkeä. Itkuni on vain bensaa
Jorin raivoon. Huoneessa kaikuvat syyttelyt ja haukut. Mun on päästävä täältä
pois. Lähde! Nyt heti! Pelko saa primitiivireaktiot kehossani
valtaan. Nousen sängystä ylös, ja rivakasti siirryn toiselle puolelle huonetta
vaatekasani luo. Nopeasti alan järjestelemään vaatteitani pukeakseni ne
päälleni. Hirviöksi muuttunut Jori syöksyy luokseni, repii vaatteet käsistäni
ja viskoo ne pitkin huonetta. Hän tarttuu ranteistani kiinni.
”Nytkö aiot sitten vaa lähteä? Etkö saatanan huora
muuta osaa!”
Sylki roiskuu Jorin suusta naamalleni, kun hän
huutaa vasten kasvojani ja ravistelee mua korostaakseen sanojaan. Suljen
silmäni, ja Jorin sormet pureutuvat yhä tiukemmin nahkaani kiinni.
”Säähän et vittu lähde mihinkään!”
Kauhu on täyttänyt jokaisen soluni, ja se estää mua
ajattelemasta selkeästi. Tai en oikeastaan kykene ajattelemaan yhtikäs mitään,
sillä aistini ovat ottaneet kehostani vallan. Seuraan irvokasta tapahtumaa keskeltä
huonetta; Jori on jälleen tehnyt muodonmuutoksensa hirviöksi ja hänen kätensä
uhmanneet koskemattomuuttani. Kehoni ei kuulu mulle. Valta on hänellä. Hän
päättää rajoistani - vai onko niitä enää ollenkaan?
Heiveröiseksi muuttunut kehoni lentää hirviön
käsistä sängylle. Punaiset hiukseni leviävät kasvoilleni, kun rimpuilen
sängyllä hirviön otetta vastaan. Mistä mä edelleen ammennan tuon voiman
taistella, vaikkei mitään ole enää tehtävissä? Ainakin kuolen taistellessani. Pakokauhuinen
huutoitkuni kaikuu seinillä. Teen juuri sitä, mitä Jori kielsi mua tekemästä: ”Mun
luona ei meteliä pidetä tai lennät heti pihalle.” Mutta en lentänyt
pihalle, vaan päinvastoin. Nyt Jori yrittää väkivalloin saada mut pysymään
luonaan, vaikka taistelen ja huudan vastaan.
Rimpuiluani seuratessani muistelen Jorin taannoista
paljastusta: Väkivallan äänet ovat kantautuneet naapureille saakka. Hätääntynyt
huutoni ja aneluni kantautuu seinien lävitse. Miksi kukaan ei puutu? Miksi
ketään ei kiinnosta? Saisin kuolla, ja jäljelle jäisivät vain Iltalehden
lööpit, joita ihmiset hetken aikaa päivittelisivät kahvipöydissään, kunnes
painuisin ikuisesti unholaan ja olisin vain yksi tilastollinen merkintä muiden
joukossa. Hirviö istuu hajareisin päälläni ja painaa ruumistani patjaan kiinni.
Epätoivon vimmalla raajani viuhuvat ympäriinsä, mutta tilanne on toivoton.
Ruumiistani kantautuva huutoitku täyttää huoneen. Hirviö on saanut nyt täyden
muotonsa. Mä olin hänelle vain saalis - yksi muiden joukosta. Se olisi voinut
olla kuka tahansa, mutta arpa osui mun kohdalle.
”Yritä käyttäytyä, sää oot ko viisvuotias!” hirviö
raivoaa päälläni.
Suuri käsi tarrautuu kyynelistä märkiin kasvoihini
ja toinen koura kietoutuu hennon kaulani ympärille. Pääni likistyy patjaa
vasten kouran pakottaessa sitä pysymään paikallaan. Ruumiistani irtautunut minä
seuraa tilannetta yllättävän rauhallisena, kuin hyväksyneen jo sen tosiasian,
että elämäni loppuu tähän hetkeen. Mieleni hyväksyntä saavuttaa kehoni ja
taistelu loppuu. Hirviön alla makaava ruumiini on kuin antilooppi, jonka
leijona on saanut hampaisiinsa. Se tietää, ettei taistelu kannata, joten
jäljelle jää vain lamaantuminen ja vääjäämätön kuolema. Kuolema on kivuttomampi, jos ei pistä vastaan.
Hirviö irrottaa otteensa kohtaloonsa alistuneesta ruumiistani
ja jää tuijottamaan saalistaan tyytymättömän näköisenä. Näytän kuolleelta,
vaikka sydämeni vielä lyö ja saa veren virtaamaan lamaantuneihin aivoihini. Jollain
tasolla Jori onkin mut tappanut. Jotain sisälläni on peruuttamattomasti
muuttunut. Sydämeni on tyhjä ja kylmä.
Välittömän vaaran ollessa ohi, palaudun keskeltä
huonetta takaisin kehooni, mutta hirvittävä pelko ja tuska estävät sitä
liikkumasta. Kipu syöksyy tajuntaani. Käsivarsiani, kasvojani ja kaulaani
pakottaa Jorin käsittelyn jäljiltä. Sormeni ovat puutuneet. Rintakehäni on kuin
tulessa ja sydämeni lyö epätahtia. Päässä surisee. Huulet raollaan tuijotan
ylöspäin kohti kattoa, ja äänettömät kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Aika vaikuttaa
pysähtyneen. Jorin paino tuntuu ikävältä vatsani päällä, mutta en uskalla
liikkua, saati sanoa mitään.
Lopulta hän nousee päältäni pois, käy sängyn
reunalle istumaan ja haroo kädellään hiuksiaan.
”Kato ny mitä sää taas sait aikaan”, hän sopertaa
käsiään vasten.
Jorin kylkiluut laajenevat hänen huokaistessa
syvään. Käännyn kylkiasentoon kasvot seinään päin. Hitaasti vedän polveni kohti
vatsaa ja piilotan kasvoni tyynyyn. Kyyneleet valuvat edelleen vuolaina,
mutta en uskalla itkeä ääneen, jotta Jori ei suuttuisi. Päälläni on pelkkä
toppi seksin jäljiltä, sillä en ehtinyt pukea pikkareita päälleni. Sperma valuu
sisältäni ulos, alas reittäni pitkin, ja lopulta se kastelee lakanan allani.
Korvissani soi Jorin huutamisen ja kuristamisen jäljiltä.
Valot napsahtavat pois ja pimeys laskeutuu
huoneeseen. Patja painuu takanani, kun Jori käy viereeni makuulle. Tuijotan
jähmettyneenä pimeyttä ja yritän olla hengittämättä. Tähdet tanssivat
näkökentässäni. Jori kääntyy puoleeni ja ottaa mut lusikkaansa tiukkaan
syleilyyn.
Mua oksettaa.
Jori nukahtaa nopeasti, edelleen mua tiukasti
halaten − kuin olisin hänen elämänsä tärkein asia. En uskalla liikahtaakaan.
Pelkään, että nielaisuni ääni provosoi hirviön esiin ja muuttaa syleilyn
joksikin muuksi.
Jorin hengitys hidastuu ja lopulta rohisee korvani juuressa. Varovasti pyyhin itkusta räkäisen naamani tyynyliinaan ja vedän peittoa alastoman vartaloni päälle. Lopulta nukahdan itsekin.