Jori herää seuraavaan päivän aamuun, kuin mihin tahansa aikaisempaankin, mutta jotain sisälläni on peruuttamattomasti muuttunut. Yritän Jorin esimerkin myötä olla itsekin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta se on äärimmäisen vaikeaa, suorastaan mahdotonta. Miten Jori saa näyttämään sen niin helpolta? Sisältä olen kuin tulessa. Ihoni tuntuu kuin se olisi kauttaaltaan asfaltti-ihottumassa. Aivoni ovat seisahtuneen – olen samanaikaisesti turta ja niin täynnä tuskaa, että koko kehoni voi räjähtää hetkenä minä hyvänsä.
Työpäivän suoritan automaattiohjauksella; kuin en olisi lainkaan läsnä omassa elämässäni. Kuin seuraisin kaikkea ympärilläni samean lasin takaa. Kukaan kohtaamisistani ihmisistä ei tiedä mitä eilen tapahtui - tai mitä oli tapahtunut jo monta kertaa. Liian monta kertaa. Maailma ympärilläni jatkaa pyörimistään, mutta mun maailma on lakannut liikkumasta. Se on särkynyt palasiksi: paloiksi joita on mahdotonta kerätä ilman, että kädet täyttyvät vertavuotavista haavoista.
Kolmelta astun työpaikan
pääovista ulos ja näen tutun auton parkissa tien reunassa. Jori istuu kuskin
paikalla lippis ja aurinkolasit päässään. Hän on menossa Lahteen. Jori sai
netissä myytyä joitain tarpeettomia rojujaan ja lupasi ostajalle viedä ne
paikan päälle itse. Jostain syystä olen itse menossa matkalle mukaan. En tiedä
milloin lupauduin sellaiseen, vai oliko se taas vain yksi niistä asioista,
joita Jori vain määräsi tapahtuvaksi.
Jori räplää puhelintaan, mutta
nostaa katseensa ja levittää kasvoilleen virnistyksen, kun näkee mun
lähestyvän. En vastaa hymyyn. Olen unohtanut kuinka hymyillään.
Istun Jorin viereen.
”No, kai mää ny pusun saa”,
Jori sanoo reippaan iloisena ja vääntää alahuulensa mutrulle tekoloukkaantumisen
merkiksi.
Välttelen hänen katsettaan ja
annan nopean pusun. Mieluummin vaikka söisin oksennusta. Jori ei lähde
liikkeelle, vaan jää katsomaan mua. Yritän esittää välinpitämätöntä, vaikka
samalla kehoni kangistuu ja käteni tärisevät sylissäni. Mitä seuraavaksi
tapahtuu?
Sen sijaan, että hän tappaa
mut työpaikkani eteen, Jori osoittaa jaloissani olevaa harmaata S-Marketin
muovikassia.
”Kato tuonne, mää ostin sulle
matkaevästä.”
Avaan kassin. Sisältä löytyy
kaksi litraa siideriä ja neljä suklaapatukkaa.
”Juo ittes mukavaksi”, Jori
virnistelee huvittuneena.
Toivon, että auton penkki
nielaisee mut sisuksiinsa. Onko tämä hänen anteeksipyyntönsä eilisestä?
Siideriä. Sihautan yhden tölkin auki ja kulautan sen siltä istumalta vatsaani. Lahteen
mennessä olen juonut kaikki neljä tölkkiä ja sarkastisen hilpeänä humalasta. Ainakin
sait mitä halusit: iloisen näyttelyesineen. Jori pitää kättään
reidelläni. Pelkään sen sytyttävän mut tuleen.
Jori on viikonlopun aivan
ekstralempeä mua kohtaan. Hän kantaa kahvia sänkyyn, silittelee ja katselee
huolestuneena jäykkää olemustani. Sisälleni jo kuukausia sitten pesiytynyt
möykky laajentuu laajenemistaan, ahmaisee sydämeni, likistää keuhkoni ja
vaikeuttaa solujeni toimintaa. Tämän tästä kyyneleet valuvat silmistäni,
vaikken tunne mitään. Koko viikonlopun makaan halvaantuneena sängyssä, kykenemättä
tekemään mitään.
”Rakastan sua”, Jori kuiskaa,
kun hän istahtaa viereeni lämpö silmistä loistaen.
”Joo”, vastaa kattoa tuijottaen.
En enää pysty katsomaan häntä silmiin.
Jori mulkoilee mua hetken,
kuin halutakseen suuttua valitsemastani vastauksesta, mutta ehkä muistaa parin
illan takaisen tekonsa ja ymmärtää, että ainakin seuraavat muutama päivää
täytyy antaa olla.
”Oot kaunis”, hän jatkaa ja
koskettelee reisiäni silmät tummuneina.
En halua, että Jori koskettaa
mua. Kaikki ne kerrat, kun hän on käynyt käsiksi, haukkunut, kohdellut julmasti
ja alistanut, vyöryy nyt tsunamin voimalla vasten kasvoja. Hiekkapillu,
possu, ahmatti, sika, ämmä, huora, idiootti, kusipää, sekopää, hullu. Voin
fyysisesti pahoin. Jokaista kohtaa kehossani, johon hän on väkivaltaa
kohdistanut, särkee kuin haavat olisivat tuoreita.
Jori työntää kätensä
rintaliivieni alle ja nousee päälleni suutelemaan mua. En vastaa suudelmaa, mutta
en tee mitään muutakaan. Musta ei ole muuhun kuin alistumaan. Jori panee mua kuin
pyytääkseen anteeksi, mutta irtaudun kehostani ja makaan hänen allaan hengettömänä
seksinukkena.
”Mua sattuu”, saan kuiskattua
kesken aktin, kun puukon liike sisälläni käy sietämättömäksi, ja Jori tällä
kertaa ihme kyllä lopettaa itsensä tyydyttämisen.
”Vois olla parempi, et
hetkeksi unohdetaan yhdyntä ja keskitytään muuhun”, hän sanoo huolehtivaisesti.
”Ootko sä varma?”
”Totta kai. Ko rakastaa
toista, o valmis tekemään uhrauksia tämän eteen. Sun terveys merkitsee enemmän”,
Jori jatkaa, silittää hellästi kättäni ja katsoo mua rakastavasti.
Maanantaina työmatkalla
katselen bussin ikkunasta aamuista syysmaisemaa ja kyyneleet valuvat
silmistäni. Mikään ei muuttuisi. Mikään ei ole muuttunut. Ryven itseinhossa ja
häpeässä. Kuinka olen saattanut antaa itseni joutua tähän tilanteeseen? Kuinka
saatoin antaa jonkun kohdella mua näin? Mutta olen täysin voimaton ja neuvoton.
En kerta kaikkiaan tiedä, miten tämä koskaan voi loppua tai miten ikinä pääsen
tästä helvetistä pois. Väkivalta tulee jatkumaan aina. Hän aina vain luikertelee
takaisin elämääni. Kukaan ei pysty mua auttamaan.
Voisin pettää häntä. Jos
pettäisin häntä ja kertoisin hänelle, hän taatusti jättäisi mut. Mika varmaan
ilomielin panisi mua. Voisin ottaa kuvan todisteeksi ja lähettää sen Jorille. Hymyn
kare häivähtää suupielessäni ajatusleikin tuomasta vahingonilosta, mutta sitten
ymmärrän, että Jori todennäköisesti tappaa mut, jos pettäisin häntä. Se
vaihtoehto tuntuu jopa todennäköisemmältä kuin jättäminen.
Miksi tästä on niin vaikeaa
irtautua?
Koska rakastan häntä.
Vai rakastanko? Olenko vain
pakkomielteisesti takertunut mielikuvaan hänestä ja ikuisesta rakkaudesta?
Silti en pääse irti. Haluan kuolla. Tästä tilanteesta ei ole mitään muuta
ulospääsyä. Olen yrittänyt lähteä kymmeniä kertoja, mutta en ikinä pääse hänen
otteestaan irti. Olen kertonut poliisille, kriisityöntekijälle ja lääkärille.
Mikään ei auta. Aina hän löytää oikeat sanat, ja aina hän saa mut jäämään tai
palaamaan takaisin. Olen oravanpyörässä, josta ei ole ulospääsyä. Ainut tapa
saada pyörä pysähtymään, on kuolema.
Töiden jälkeen menen
automaattiohjauksella Jorin luo. Hän puuhailee omiaan, mä makaan sängyllä ja
mietin kuolemaa. Seuraavana aamuna menen töihin ja psyykeni särkyy.
Tahallaan provosoin viestien
välityksellä massiivisen riidan aikaan. En enää hallitse itseäni. Olen
saavuttanut pimeimmän ja syvimmän pohjan, jonne ihminen voidaan laittaa.
Psyykeni on hajalla kaikesta kaltoinkohtelusta. Kotiin päästyäni itken
hysteerisenä ja kävelen sekavana ympäri asuntoa. Soitan Jorille, kiljun
puhelimeen ja kerron tappavani itseni. Olen tosissani. Huudan Jorille ja paiskon
tavaroita seiniin. Jorin lahjaksi antama koriste-esine räjähtää palasiksi
osuessaan seinään.
”Miksi sä taas kävit muhun
käsiksi? Miksi? Miksi!” karjun hänelle puhelimeen niin kovaa, että kurkkuani
koskee.
”Ymmärrätkö sää ollenkaan,
kuinka vaikeaa mulla on? Sää oot jatkuvasti vaatimassa multa jotain, enkä jaksa
sitä! Oot ihan vitun itsekäs ihminen. En mää tällaista suhdetta halunnut. Sää oot
paskinta, mitä mun elämässä on koskaan ollut! Mää en koskaan aiemmin oo kohdannut
mitään näin paskaa ko sä! Vai etkö sää muka ole?” Jori paasaa puhelimen
toisessa päässä.
”En”, vastaan nyyhkyttäen.
”Mee sitten Mikon kanssa
takasin yhteen, jos mää oon niin paska!”
”Ehkä pitäisikin!” vastaan
uhmakkaasti. ”Ainakin hän kohteli mua hyvin! Ainakaan hän ei ollut
väkivaltainen!”
”Tierätkö, mää pelkään, et
vielä joku päivä ollaan ko Matti ja Mervi ja jahtaan sua puukolla.”
”Ethän jahtaisi”, itken.
”Mää oikeasti pelkään, et joku
päivä oon niin tunteiden vallassa, et puukotan sua. Ihan oikeasti. Ko tunteet
saa vallan, en mahra ittelleni mitään. Oothan sääkin sen nähnyt!”
”Miksi sä oot sellainen? Miksi
mä en riitä sulle? Mitä mä oon tehnyt väärin? Oonko mä todella niin paska?”
itken hysteerisenä puhelimeen.
”Mää en osaa selittää sitä.”
Hetken hiljaisuus laskeutuu
välillemme. Ajatukset laukkaavat villisti päässäni. ”Sää oot paskinta, mitä
mun elämässä on koskaan ollut.”
”Mikä Johannan sukunimi on?”
suustani purkautuu kysymys, joka on jo pitkään pyörinyt mielessäni
”No, Kiviö tietty”, Jori
vastaa hölmistyneenä naurahtaen.
”Ei se varmaan enää sun nimeä
käytä! Mikä sen oma sukunimi on? Mua kiinnostaisi tietää, oonko mä tosiaan
paskin ihminen, kuten sä väität, vai onko sun muutkin suhteet olleet tällaisia.”
”No se ei vittuakaan sulle
kuulu! Jos sää siihen huoraan otat yhteyttä, ni mää jätän sut välittömästi! Tierätkö,
et se tykkää myös naisista. Jos niin kovasti haluat sen kanssa kaveerata, ni mee
vaikka nussimaan sitä! Voitte huorata sitten yhdessä!” hän raivoaa mielipuolisena.
”Miksi mä en sille saisi
puhua? Mitä salattavaa sulla on? Mäkään en oo salannut mun eksiä. Saat mun
puolesta vapaasti mennä kyselemään Mikolta musta. Nyt mä ymmärrän, miksi sä
niin kovasti pelkäsit, että sun eksät ottaisivat muhun yhteyttä”, naurahdan
epäuskoisena.
Olen jopa hiukan
voitonriemuinen, kun onnistuin saamaan Jorista näin paljastavan reaktion
aikaan. Ehkä kyse ei olekaan pelkästään musta.
”Mun yksi eksä otti Johannaan
yhteyttä, ja ne sitten porukalla puhuivat paskaa musta. Se suhde loppui siihen.”
”Miksi sun eksä olisi muka
yhtäkkiä puhunut susta paskaa, jos mitään aihetta sille ei ollut? Mitä sä
salaat?”
”En salaa mitään! Mun elämä ei
sulle vaa kuulu!”
Vaadin Joria tulemaan
luokseni, mutta sen sijaan hän pilkallisesti ilmoittaa, että poisti autonsa rekisteristä,
jotta ei voisi ajaa luokseni.
”Mitä vittua? Sä oot ihan
sekaisin!” karjun silmittömän raivon vallassa.
Juoksen asunnostani ulos,
nousen pyörän selkään ja ajan niin kovaa kuin pääsen 13 kilometrin matkan
Pirkkalaan. Jori päästää mut sisälle. Tällä kertaa ei ole tavaroita
kerättäväksi, sillä Jori ei halunnut kummankaan tavaroita toisen luokse, jotta
suhteemme ei paljastuisi. Jään eteiseen seisomaan. Jori seisoo edessäni ja
katselee mua naama peruslukemilla. Eikö häntä tosiaan kiinnosta paskaakaan?
”Sä oot rikkonut mut.
Ymmärrätkö? Ymmärrätkö, mitä sä oot mulle tehnyt? Sä veit mun elämän. Väkivalta
tuhosi mun elämän ja sisimmän”, itken hysteerisenä.
Jori seisoo hievahtamatta
paikallaan ja tuijottaa mua jopa kyllästyneenä.
”Miksi sä vihaat mua niin
paljon? Mitä pahaa mä oon koskaan sulle tehnyt, että muka ansaitsin kaiken sen?
Sä et rakasta mua. Et koskaan rakastanut”, jatkan.
Lyyhistyn seinää pitkin
lattialle istumaan ja vollotan ääneen.
”Ei kyse ole siitä”, Jori
vastaa kuivasti.
”Mä aion kuolla”, sanon
yhtäkkiä.
”Ei ehkä kannata.”
”Mitä sä siitä muka välität? Mähän
oon sun elämäsi paskin asia!”
”Kyllä määkin siitä kärsin, jos
sää tapat ittes”, Jori sanoo kuin puhuisi mitä kaupasta täytyy seuraavalla
kerralla ostaa.
Äänettömät kyyneleet valuvat
poskiani pitkin. Tuijotan lasittuneilla silmilläni tyhjyyteen. Olen hiestä
märkä. Pääni on sekava. Joudun pian viiltämään veitsellä rintakehäni auki,
jotta kaikki paha pääsee purkautumaan ulos. Mä en enää jaksa kantaa sitä. Silti
vieläkin toivon salaa, että Jori tulisi luokseni, halaisi mua tiukasti ja
vakuuttaisi, että kaikki kääntyy hyväksi. Jori alkaa järjestelemään tavaroitaan
− kuin mua ei olisikaan − eikä sano enää mitään.
Itkuni on vihdoin loppunut. Toisesta
huoneesta kuuluu kolinaa. Olkapäilläni lepäävissä kuulokkeissa lyriikat
soljuvat eteenpäin.
Ylitse
talven ylösalaiseen
Salaiseen
paikkaan jossa
Alku on
loppu on alku
Ylösalaiseen
Ylösalaiseen
Olen
saapuva
Olen
maatuva
Tulen
sammutan
Tulen ylösalaiseen
Maanalaiseen
Olen
luonasi
Olen
luonasi
Olen
luonasi
Jori jatkaa siivoiluaan. Ihan
kuin en edes olisi tässä. Täysin rikottuna, paskana. Ihan kuin hänen
rakastamansa ihminen ei itkisi hänen edessään. Olen näkymätön. En merkitse hänelle
mitään. Ehkä mua on vain mahdotonta rakastaa. Ehkä mun kanssa ei voi olla
ilman, että mua tarvitsee välillä vähän hakata. Ehkä mä vain teen ihmisistä
väkivaltaisia. Paskinta, mitä koskaan elämässään kohdannut.
Mitään sanomatta nousen
ylös ja lähden. Jori säntää perääni, mutta hyppään oven edessä seisovan pyöräni
kyytiin ja poljen kohti järveä taakseni katsomatta. Ajan rantatietä eteenpäin. Voisin
hukuttaa itseni. Päähäni jostain pulpahtava ajatus on ihmeen lohdullinen.
Elämäni päättyisi mulle tärkeään paikkaan. Kuvittelen mielessäni, miltä
tuntuisi kuolla hukkumiseen. Vesi leviäsi ympärilläni; kastelee ensin vaatteet
ja lopulta hiukset. Painuisin pinnan alle. Ympärillä avautuu hiljaisuus. Ainoastaan
auringon pehmeät säteet rikkovat syvyyden ja pimeyden. Menisikö ensin taju, vai
vetäisinkö vettä keuhkoihini ja vasta sitten kaikki pimenisi? Todennäköisesti
mua ei kuitenkaan sattuisi. Ja kipu loppuisi pian. Kipu loppuisi. Kipu, jota en
enää jaksa kantaa.
Pysähdyn rannalle. Vesi
edessäni avautuu tyynenä. Kellastuvat koivut pudottelevat lehtiään aiheuttaen veden
koskemattomaan pintaan pieniä ketjureaktioita. Potkaisen pyörän jalan alas ja
jätän pyörän nojaamaan koivuun. Kehoni ei tunnu enää omalta. Kuulen takaani
Jorin pilkallisen naurun: ”Sää oot paskinta, mitä oon elämässäni kohdannut.”
Sitten silmieni eteen
rävähtää kuva Väinöstä. Miten Väinön kävisi? Se rikkoisi hänen elämänsä. En voi
tehdä sitä. Hänen elämänsä olisi lopullisesti pilalla. Ajatus Väinöstä saa mut
kääntymään takaisin, palaamaan pyörälle ja suuntaamaan kotiin. En voi jättää
Väinöä yksin tähän pahaan maailmaan.
Matkalla puhelimeni soi.
En halua puhua Jorille enää sanaakaan. Kotiin päästyäni olen silti pettynyt,
kun Jori ei ole vaivautunut tulemaan luokseni, vaikka lähdin häneltä niin sekavassa
mielentilassa. Ei tietenkään ole – mitä mä oikein kuvittelin. Käyn suihkussa ja
menen peiton alle makaamaan. Olen saanut puheluita sekä Jorilta että
tuntemattomasta numerosta.
”Älä tee mitään tyhmää. Mä
lähetin poliisit sun luo”, Jori on viimeisimmäksi laittanut.
Melkein saman tien
ovikello soi vaativasti. Arvelen Jorin olevan oven takana. Jään peiton alle
kuuntelemaan oven hakkaamista, kunnes vieras miesääni pyytää:
”Saara, avaa ovi, täällä
on poliisi.”
”Voi vitun paskapää”,
mutisen itsekseni tarkoittaen Joria.
Hetken harkitsen, että
teeskentelen olevani muualla, mutta sitten nousen ylös, laitan eteiseen valon
ja avaan oven. Oven takana seisoo mies- ja naispoliisi.
”Saadaanko tulla sisälle
hetkeksi juttelemaan?” mies kysyy.
Nyökkään ja astun
kauemmaksi. Päälläni on vain toppi ja pikkuhousut, mutten välitä. Mies on
sekunnin verran häkeltynyt vähäisestä vaatetuksestani. Mua ei hätkähdytä enää
mikään. Jään kädet puuskassa seisomaan poliisien eteen.
”Sun miesystävä oli
huolissaan, että saattaisit tappaa itsesi. Onko sulla ollut sellaisia ajatuksia?”
mies jatkaa.
”No kyllähän se kävi
mielessä”, vastaan rehellisesti.
”Miksi sä sellaisia
ajattelit?”
Kyyneleet karkaavat
silmistäni yrittäessäni löytää sopivia sanoja. Takeltelen muutamaan otteeseen,
sillä en haluaisi purskahtaa räkäiseen itkuun tuntemattomien ihmisten edessä.
”Koska hän pahoinpitelee
mua jatkuvasti, enkä mä enää kestä sitä. Enkä mä pääse siitä eroon. Mä oon
jättänyt sen jo monta kertaa, mutta aina se vaan tulee takaisin.”
”Onko hän siis tämä, joka
soitti hätäkeskukseen?”
Nyökkään.
”Onko hän nyt
pahoinpidellyt sua?” mies kysyy ja silmäilee kehoani, kuin etsien todisteita.
”Ei… Viimeksi viime viikon
torstaina.”
Juttelen pitkän tovin
poliisien kanssa. Roosa kiehnää poliisien jaloissa ja istahtaa välillemme kuin
suojellakseen mua. Poliisit ovat myötätuntoisia, eivätkä syyllistä mua.
”Pystytkö nyt olemaan
menemättä sen kanssa takaisin yhteen?” nainen vuorostaan kysyy.
”Tuskin”, vastaan taas rehellisesti.
Sisimmässäni tiedän, että
edelleenkin palaan Jorin luokse heti, kun hän sitä tulee kysymään.
”Haluatko, että me pyydetään
lanssi tähän paikalle? He osaavat paremmin hoitaa tällaiset tilanteet?”
”Ei tarvitse.”
Mua hävettää pelkkä
ajatuskin, että käyttäisin pelastuslaitoksen tiukkoja resursseja tällaisen
asian hoitamiseen.
”Aiotko sä vielä tehdä
jotain itsellesi?”
”En. Mulla on lapsi, joten
en mä hänen takiaan voi. Ja mä haluan vaan nukkumaan.”
”Missä hän nyt on?” mies
kysyy tarkoittaen Väinöä ja kuikuilee olkani yli.
”Isällään.”
”Onko hän se mies?”
”Ei, mun lapsen isä on
hyvä mies.”
”Jos yhtään sellainen olo tulee, niin soita hätäkeskukseen, niin he lähettävät lanssin paikalle.”
Kun poliisit saavat varmistuksen, etten aio vahingoittaa itseäni, he toivottavat hyvää jatkoa ja lähtevät.